Alakerran naapurini kolmannessa kerroksessa

Raahustin työpäivän jälkeen kotiin. Asun hissittömän talon neljännessä kerroksessa. Kaikenlaiset pikkuasiat painoivat mieltä ja harmittivat. Mieli oli apea. Tuntui kuin asuisin neljännessätoista kerroksessa.

Edellispäivänä olin etsinyt juuri hankkimaani korvakorua, turhaan. Se oli poissa: olin varmaan pudottanut sen kotimatkalla. 

Yhtäkkiä kolmannen kerroksen kohdalla silmäni osuivat seinällä olevaan lappuun: "Kuka on kadottanut riippuvan korvakorun, jossa on kolme kelloa? Teidän sopii tulla tänne (asunto 292) aamulla ennen 8.20, illalla 21 jälkeen."

Jippii! Päiväni oli pelastettu, samoin korvakoruni!

Kello yhdeksän jälkeen seisoin naapurien ovella soittamassa ovikelloa. Äiti ja poika tulivat puuhakkaina avaamaan. Sieltähän reipas heponi löytyi: kolmen kellon lisäksi korussa on hevosen pää.

Mitä muita murheita minulla oli? Ei kyllä tule enää yhtään mieleen.

Eeva-Liisa

Enkelien armeijat

Tatjana Tshursinova 2014 Pietari

"Kauhea on joka enkeli", kirjoitti Rilke runossaan. Se tuli mieleeni kun katselin ystäväni tekemiä enkeleitä, jotka eivät olleet ollenkaan kauheita. Minulla ei ole aavistustakaan siitä, mitä Rilke kauheudella tarkoitti. Pelkäsikö hän enkeleitä?

90-luvun alussa kriitikko ja runoilija Jukka Koskelainen kirjoitti Helsingin Sanomissa, että Rilke oli myöhäistuotannossaan "Venäjän lumoissa", Venäjän, jonka hengellisyys oli yksinkertaista, ei kovin teologista.

Dostojevski nosti oikean hengellisyyden esimerkiksi yksinkertaisen venäläisen talonpojan, johon viittasin edellisessä blogissani. Venäläinen hengellisyys on kehon, aistien ja yksinkertaisesti rituaaleille antautuvan ihmisen uskoa. Toisin on lännen kirkoissa, katolisessa ja erityisesti protestanttisessa, joissa järki ja teologia sulkevat Jumalan ja hengen oppineisiin lauseisiin ja teoriaan. Niinkö?

Venäjällä asuvana, elämää ja Venäjän ortodoksista kirkkoakin sivusta seuraavana, mieleeni tulee: mitä "kauheat enkelit" ovat? Ovatko ne niitä, jotka ovat alistuneet asettamatta mitään kyseenalaiseksi? Niitä, jotka eivät kysele vaan tottelevat? Enkelin, kuten ihmisen, on kysyttävä miksi, silloin kun kauheuksia tapahtuu.

Eeva-Liisa

Arkkienkeli Mikael 1300-luvulla Jaroslavl

Mihail Nesterovin Surun enkeli 1901 Ukrainassa

2 x Dostojevski

Dostojevski 1: 

Osallistuin hiljattain Dostojevski-retriittiin Suomessa, San Damianon osuuskunnassa Porlammilla. Pohdimme Dostojevskin tuotantoa tutkineen ja päiväkirjoja kääntäneen uskonnonsilosofian emeritusprofessori Heikki Kirjavaisen kanssa Dostojevskin kirjoituksia tämän päivän venäläisestä Eurooppa-kuvasta käsin. Kuuntelimme päiväkirjan sivuja ääneen luettuna ja ainakin minä hätkähdin: onko Euroopan pelko tämän päivän lehdestä vai 1800-luvulta? Sitä paitsi, onko se mitään Euroopan pelkoa, vai pikemminkin ulkomaailman pelkoa?  

 

Toki Euroopassa, Suomessa, länsimaissa on kovasti kritisoitavaa: olemme käpertymässä omaan hyvinvointiimme, oman maailmankuvamme ylivertaisuuteen, omaan yksilöllisyyteemme, omiin valintoihimme, omaan design-kotiimme hörppäilemään omantyylistämme mineraalivettä kauniista lasista seinän kokoisen taulutelevision ääreen. Voimme sitten harrastaa pikkuisen jotain hyvää kuten nenäpäivää tai jotain trendikästä ekoilua kuten vaikka pyöräilyä, mutta mieluiten kolmekymmentäseitsemänvaihteisella maastopyörällä, jolla voi polkea kaupungin halki urheilumielessä muista tienkäyttäjistä piittaamatta.  

 

Ehkä Dostojevski oli, ei pelkästään nerokas kirjailija ja ihmisen sielun syövereiden tuntija ennen Freudia, vaan myös näkijä: näkikö hän sadanviidenkymmenen vuoden päähän eteenpäin ja kylmäsikö näky häntä? Mutta jos Dostojevski näki vain länsimaisen ihmisen sielun tyhjyyteen ja kylmyyteen, niin siinä olen toista mieltä: kyllä Venäjältä löytyy aivan samaa. Ja yhdessä Dostojevskin kanssa etsin toivoa, ulospääsyä materian ja yksilöllisyyden vankilasta. Mutta mistä toivo löytyy? Mistä hengen voitto materiasta? 

 

Dostojevski 2: 

Kävin tiistaina Dostojevski-museossa katsomassa Mika Myllyahon näytelmän Paniikki eli miehiä heromoromahduksen partaalla. Sali oli täynnä, hieman kiikkerät tuolit viimeistä paikkaa myöten myyty. Kolme miestä näyttämöllä: ollaan meditaatiota harrastavan, sisälle jumittuneen maailmanparantajan design-kodissa; vanha ystävä tulee yllättäen, hän on jäänyt vaimoltaan salaa työmatkalta ja häntä piinaa vaimon kritiikki; kolmas mies on maailmanparantajan talk show'ta televisiossa vetävä trendiheppu. Kellään ei tunnu menevän hyvin. Kieli on niin lennokasta, että osa menee ohi, varsinkin silloin kun miehet huutavat toistensa päälle. 

 

Hyvä teksti. Nauratti. Hyvät näyttelijät. Ihailin. Entä sitten: onko meidän ongelmiemme huippu paniikkikohtauksissa, vaimon kritiikissä (ehkä oikeutetussa, mene tiedä), TV-ohjelman lopettamisessa? Hm?

 

Eeva-Liisa

 

Dostojevskin museo sijaitsee Kuznetshni-kujan ja Dostojevski-kadun kulmassa, lähellä Vladimirskaja/Dostojevskaja -metroasemaa.

Venäläisen Paniikki-näytelmän näyttelijät: Aleksandr Bargman, Vitali Kovalenko ja Aleksandr Novikov. Bargman myös ohjasi näytelmän.

Kuva Ryhmäteatterin esityksestä, oletettavasti vuodelta 2006.

 

Kultaa kainalossa, purppuraa polvilla - marraskuuta Pietarissa

Väri- ja valohoitoa 1

Jos olet suhtautunut balettiin skeptisessti, tai pidät sitä vain eliitin luksustuotteena, suosittelen ottamaan vaikka vain kokeeksi toisen näkökulman: Marinskin teatterissa saa väri- ja valohoitoa parhaimmillaan noin seitsemän euroa tunti. Bahtshisarain lähde -baletti kestää lähes kolme tuntia, halvimmat liput irtoavat noin parillakympillä, joskin ne tietysti menevät kuin kuumille kiville eli on oltava nopea liikkeissään. Baletin tarinasta ei tarvitse tietää eikä välittää tuon taivaallista (yleensäkin niin baletin kuin oopperan tarinat ovat banaaleja, vanhanaikaisia, yksioikoisia - ja samalla ikiaikaisia, kulumattomia ja jollakin kummallisella tavalla, luultavasti eivät kuitenkaan psykologisesti, tosia). 

Osta lippu, istu paikallesi, katsele ympärillesi. Puolalaisen feodaaliherran linna, jossa vietetään kauniin tyttären Marian syntymäpäivää: valoja, värejä! Yhtäkkiä Krimin tataarit pyyhältävät ratsuillaan paikalle ja kaikki on tulessa! Ja niin edelleen. Mikä värien iloliekki, mikä leikki! Verkkokalvolla pyörivät villisti kullankarvaiset, okranruskeat, oranssina hohtavat, karmiininpunaiset viitat, manttelit, päähineet ja naisten haaremivaatteet. Niin haaremivaatteet siis siinä vaiheessa kun Krimin tataariruhtinas on ryöstänyt Marian, mutta kuten sanottu, ei se ole niin olennaista. Olennaista on värin, valon ja liikkeen täsmälääke marraskuun hämärään. 

Väri- ja valohoitoa 2

Jos Marinskin teatteri tuntuu vieraalta, voi poiketa markettimatkallaan Pavlovo-Posadin huivikauppoihin, joita on Pietarissa joka kulmalla. Siellä voi pyytää myyjää ottamaan esille huivin toisensa jälkeen, pynttäytyä, kääriytyä, poseerata, prameilla - ja altistaa itsensä kaikille niiden väreille ja kuoseille. Vanhimmat mallit ovat kuulemma idästä, liekö sitten tataareilta. Kuosin nimi on venäjäksi 'ogurets' eli kurkku, mikä on minusta halventava nimitys iki-ihanalle kashmir-kuviolle. Sitten on huiveja, joiden kuosin opimme tuntemaan kukallisista neukkuhuiveista. Myyjä ei ehkä ihastu jos värihoitoa jatkaa ostamatta päivästä toiseen, mutta toisaalta liikkeitä on luettelon mukaan lähes parikymmentä Pietarissa eli huoletta voi antautua hoidolle noin puolenkymmentä kertaa vähintään.

Eeva-Liisa

Soppa ja sattumus

Olen kutsuttuna vieraana seminaarissa, joka pidetään sairaalassa Pietarissa. Suomalaisia on muitakin tai oikeastaan meitä on kaksi: lääkäri-yrittäjä, jonka yritys valmistaa kuusenpihkasta salvaa, vanhalla lappilaisella reseptillä. Päivän puolivälissä meidät kutsutaan ruokailemaan, olemme hämmästyneitä, kun ohjelmassa ei ole mitään lounaasta. Meidät ohjataan sairaalan vierasruokasaliin, jossa on komea pitkä pöytä katettuna. Mutta ennen kuin meidät istutetaan pöytään, kysytään, haluammeko pestä kädet. Tietysti haluamme, kirurgeja paikalla ja kaikki. Viivytään hetki, palaamme puhtoisin käsin. Mutta - oi! - kaikki paikat  ovat jo menneet ja paikkansa löytäneet pistelevät poskeensa alkupaloja  hyvällä ruokahalulla, joku on jo ehtinyt lusikoimaan erinomaiselta tuoksuvaa borssia. Isännät ja emännät katselevat noloina toisiaan, me yritämme näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vihdoin huomataan, että ehkä apupöydän ääreen... No siihenpä vain, löytyy yksi lautanen, löytyy toinen. Löytyy yksi annos alkusalaattia, löytyy yksi soppa. Yksi lusikka löytyy ja yksi haarukka. Yksi isännistä istuu viereemme. Seurustelee. Oikein miellyttävä mies. Tuodaan pullo vettä, mutta.... kun ei ole lasia... Tulee kahvikuppi! Siitäpä fiksu hörppäisee vettä. Suomalainen lääkäri-yrittäjä ei juuri syö, pyörittelee pikkuisen salaattia lautasellaan. Minä syön kiltisti vielä sopankin kunhan löytyy toinen lusikka ja ajattelen lämmöllä venäläistä itseironista sanontaa: "Parhaamme yritettiin, mutta niinhän se meni kuin aina."

Eeva-Liisa

  

Tein itse!

Olen hämmentynyt. Olen vihainen! Ja haluan kysyä: mitä te poliitikot ja jopa asiantuntijat meillä Suomessa koko ajan puhutte vain tietotekniikasta, aina ja kaikissa yhteyksissä, aivan kuin sillä korvattaisiin kaikki, kaikki ja aivan kaikki, aina ja kaikkialla: vanhustenhoidossa (hoitavat robotit), lastenhoidossa (videot, pelit), nuorisotyössä (lisää koukuttavia pelejä kehiin). Tietotekniikka korvaa vierellä olevan ihmisen, käsillä tekemisen ilon, yhteisön lämmön. Olen teille, meille vihainen!

Ja stop tykkänään: kyse ei aina ole rahasta. Kyllä, tehostamis- ja tuottavuuspuhe on saanut meidät uskomaan, että aina ja kaikkialla on kyse rahasta. Ei voi tehdä kun ei ole rahaa. Tai lopetetaan hyvä työmuoto, kun ei ole rahaa.Tässä kohtaa tulee assosiaatio aikapankista, jonka toimintaan olen hiljattain tutustunut Suomessa: annetaan tovi, saadaan tovi - tehdään yhdessä, tehdään hyvää, toimitaan rahatalouden ulkopuolella - ja moni asia on mahdollinen.

Kerron miten ja missä silmäni Pietarissa avautuivat. Vierailin tällä viikolla pietarilaisen hyväntekeväisyydellä toimivan järjestön ylläpitämässä päiväkeskuksessa. Sinne saavat tulla kaikki apua ja tukea tarvitsevat lapset ja nuoret lähialueilta ja kauempaakin. Lapset ovat 7 - 18 -vuotiaita, he eivät ole orpoja, heillä on perhe, mutta perhe ei pysty antamaan tukea ja suojaa, ei aina ruokaakaan. Eikä ketään kuulemma käännytetä ovelta.

Kun astuin keramiikkapajan ovesta sisään tunsin tulevani paratiisiin: ison pöydän ympärillä istui kolme poikaa, iältään noin kahdeksan yhdeksän vuotiaita, täysin keskittyneinä muovaamaan savesta kuka lohikäärmettä, kuka hevosta tai lammasta. Vieressä istui  pajan vetäjä, Aleksei, itsekin paikan kasvatti. Hän ohjaa lapsia ja nuoria puvunvalmistus- ja keramiikkapajoissa. Lisäksi koko touhua valvoo Begemot, valtavankokoinen raitainen kissanrontti. Pöydällä, hyllyillä, uunissa on valmiita ja puolivalmiita esineitä: kelloja, enkeleitä, kuppeja ja maljoja, mukeja, kissoja, koiria.

Käymme teatteripajassa. Käymme puutyöpajassa. Katsomme lasten tekemän piirretyn filmin heidän matkastaan Ranskaan. Matka  on oletettavasti tehty silloin, kun UNICEF vielä tuki keskusta, mutta tuki lopetettiin vuoden 2011 jälkeen. Ymmärsin ja oletan, että tuki loppui ylemmän tahon toivomuksesta: Venäjä ei ole tuensaajamaa, vaan mieluummin se antaa muille maille, toimii donorina. Rahoitus on minimaalista ja se tulee tällä hetkellä kuulemma Suomesta, Kansanraamattuseuralta. Toiminta ei ole kuitenkaan sidottu aatteeseen, vaan kuten työntekijät kertoivat: pajoissa käy laidasta laitaan lapsia, myös siirtotyöläisperheistä, jotka ovat usein islaminuskoisia.

Toiminnassa on ymmärrätty se, mitä lapsi tarvitsee: aikaa, rauhaa, aikuisen vierelläoloa, mielekästä tekemistä, käden ja mielen taitojen opettelua. Meille kerrottiin, että paikassa ei ole televisiota eikä tietokoneita viihdekäyttöön. Hurraa! huusin mielessäni, että tällaisia paikkoja vielä löytyy. Ei ole kyse siitä, että pitäisi periaatteellisesti vastustaa teknologian kehitystä, vaan ymmärtää ja myöntää, että sillä ei voi korvata tärkeimpiä inhimillisä tarpeita: kokea olevansa rakastettu, tarvittu, hyödyllinen, saada toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä, lohtua.

Eeva-Liisa

PS en ajattele, että hyväntekeväisyydellä hoidetaan yhteiskunnan koventuneiden arvojen, kohtuuttomien tuloerojen ja hyväosaisia suosivien veropykälien jälkipyykki. Ei hoideta. Se on politiikkaa, yhteiskuntapolitiikkaa. Ajattelen, että kaikessa ja kaikkialla on mahdollisuus toimia inhimillisesti, syventyen kysymykseen mikä on oleellista eikä leikaten suin päin kulloinkin kovimpaa huutavan pikapalkintoja lupaavan talouspoliittisen määkyjän mukaan ensimmäiseksi vähäisimmiltä. Se on helppo, ruma ja yleinen ratkaisu.    

 

Kohtaamisia hyvässä uskossa

Sumy, Zeljoni gai

I

Istuimme iltaa emännän ateljeessa. Emäntä ja hänen aviomiehensä olivat laittaneet monipolvisen aterian: mimosa-, punajuuri- ja olivjesalaattia, kanapataa ja perunaa. Maljoihin kaadettiin gruusialaista viiniä. Emäntä näytti gobeliinejaan ja öljymaalauksiaan. Isäntä kertoi juuri osallistuneensa kansainväliseen teatterisymposiumiin Pietarissa. Puhe poukkoili, ruoka maistui, ilta pimeni. Isäntä kertoi kotikaupungistaan Sumystä koillis-Ukrainassa. 

Hän kertoi hiljattain tapahtuneen tarinan vanhasta pariskunnasta kotikaupungistaan: he ovat vanhaa paikkakunnalla kuuluisaa akateemista sukua. Isovanhemmat olivat ansioituneet niin, että heidän muistotaulunsa oli talon ulkoseinässä. Eräänä iltana vanhukset huomasivat, että muistotaulu oli rikki ja ottivat yhteyttä viranomaisiin. Seuraavana päivänä heidän ulko-ovelleen ilmestyi toimittaja, joka tiesi rikkoutuneesta muistotaulusta. Vanhuksilta kysyttiin, mitä meiltä he olivat siitä. Vanhukset kertoivat olevansa hyvin pahoillaan. Pian tämän jälkeen Venäjän TV:n ykköskanavalla oli uutispätkä, jossa käynti vanhusten luona esitettiin ja kerrottiin kaupungissa vallitsevasta epäjärjestyksestä ja vandalismista. Pariskunnan Venäjällä asuvat lapset ja sukulaiset näkivät ohjelman ja kauhistuivat mistä oli kysymys. He soittivat vanhuksille, jotka eivät tienneet mistään muusta puhuneensa kuin harmistaan rikkoutuneen muistotaulun johdosta.
 


II
Juomme kahvia pienellä tutulla porukalla, joukkoon liittyy ennestään tuntematon mies, ruotsalaiseksi osoittautuva. Juttu luistaa milloin mihinkin suuntaan. Mies kysyy mistä sitä ollaan kotoisin. Tanja kertoo olevansa Lvivistä, länsi-Ukrainasta. Mies innostuu ja kysyy, no mitäs ajattelet. Tanja naurahtaa, ei kommentoi. Alan puhella ruotsalaisen miehen kanssa ja Tanja jatkaa toisella suunnalla, mutta toisella korvalla kuulen hänen kertovan oman juutalaisen sukunsa pitkää tarinaa kaupungista, jossa vuoden 1931 väestölaskennan mukaan oli roomalaiskatolisia puolalaisia yli 50 prosenttia ja juutalaisia yli 30 prosenttia. Kuulen hajanaisia sanoja: rabbi, pogromi, karkoitus.

Eeva-Liisa

Lviv

Lviv, Lvov, Lemberg on vanha kaupunki ja läntisen Ukrainan kultturellinen, poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen keskus. Kaupunki katsotaan perustetuksi vuonna 1256, sen yliopisto on perustettu vuonna 1661. Kaupunki kuului Puolaan vuosina 1340-1772 sekä uudelleen Puolan itsenäistyttyä vuosina 1919-1939 (muodollisesti vuoteen 1945). Vuosina 1772-1919 se kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan nimellä Lemberg.

Natsi-Saksan Puolaan 1939 tekemän hyökkäyksen jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Itä-Puolaan, minkä seurauksena Lviv joutui neuvostomiehityksen alle. Tuhansia kaupunkilaisia - lähinnä puolalaista ja juutalaista sivistyneistöä - surmattiin ja pakkosiirrettiin Neuvostoliiton itäosiin.
Natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon ja sen miehittämille alueille 1941, natsit murhasivat Lvivin lähes koko juutalaisväestön, arviolta 100 000 ihmistä eli vajaan kolmanneksen kaupungin asukkaista.
Vuonna 1944 Lvivin valtasivat jälleen neuvostojoukot. Kaupunkiin jääneet puolalaiset (noin 100 000–140 000 ihmistä) siirrettiin nyky-Puolan alueelle. 

Sumy on Koillis-Ukrainassa sijaitseva kaupunki, jonka läpi virtaa Dneprin sivuhaara Psel. Sumy perustettiin 1652 vuoden paikkeilla kasakoiden linnoitukseksi tarkoituksena suojella Slobodaa Krimin tataareilta. Kun Sumyn alue liitettiin Venäjän keisarikuntaan, kaupungista tuli tärkeä taloudellinen keskus. Kaupunki kärsi pahoista vaurioista toisen maailmansodan aikana Saksan miehittäessä Ukrainaa ja sodan päätyttyä Sumy rakennettiin uudelleen.

Hierontaa Venäjällä

Ivan ei puhu mitään. Osoittaa vain penkkiä. Suututin hänet taas. Pitihän minun tietää, että hän tietää parhaiten mikä minulle on parasta. Asiakas tai potilashan ei täällä tiedä mitään. Lääkäri, hoitaja tai - kuten tässä tapauksessa - hieroja tietää. Heti ovesta sisään tullessani aloin antaa Ivanille ohjeita mistä saa hieroa ja mistä ei. Ohjeita? Ivanille?

Hän alkaa hieroa juuri sieltä mistä ei pitänyt: niskasta ja yläselästä, koska olen herännyt päänsärkyyn. Lyhyt kommentti kieltooni kuului: "Ai kuka on sanonut, ettei saa hieroa, jos on kipua?" Kuulen äänensävystä, että kovin paljon Jumalaa vaatimattomammalla auktoriteetilla ei tässä ole mitään tekoa. Inisen: "Lääkäri sanoi." Hah, sanovat Ivanin kädet, jotka murjaisevat niskan kohdalta.

Seuraavaksi hän - koko ajan niskaa ja yläselkää hieroessaan - pitää vuolassanaisen ja vastaan sanomattoman luennon siitä, kuinka hieronta laittaa veren kiertämään, kuinka hieronta pistää lihakset töihin ja plää, plää, plää...

...kunnes nukahdan. Ivan on siirtynyt käsiin, hän nostaa käsivarteni ilmaan ja komentaa: "Rentouta!" Olen aina ihmetellyt pystyykö joku rentouttamaan jonkun kehonosan tuosta vain, komennuksesta. Joogassa harjoitellaan rentoutusta pitkään ja hartaasti, sen opettelulle uhrataan paljon aikaa.

Valmis, sanoo Ivan. Hän vaikuttaa leppyneen. Minäkin olen leppynyt: koko keho tuntuu rentoutuneelta, mielikin on levollinen. Mutta ensi kerralla pyydän taas Irinaa hieromaan, kotiini. Irina on lempeä eikä luennoi. Toisaalta: ehkä Ivanin työtavassa toteutuu voima ja vastavoima.

Eeva-Liisa
 

Murusteltu essee Pushkinista

Tänään satoi lunta. Pietariin on tulossa talvi, vaikka itse asiassa nythän on vasta "pushkinmaisin kuukausi" eli lokakuu. En minä uskaltaisi mitään tällaista väittää, mutta kun itse Andrei Bitov näin kirjoittaa Novaja Gazetan 1. lokakuuta ilmestyneessä numerossa, niin uskonhan minä. 

Bitovilta julkaistiin lehdessä essee Pushkinista. Se vaatii taustatietoja, kuten niin usein venäläisten kulttuurilehtien sinänsä kiinnostavat artikkelit. Mutta nokinpa tähän nyt vain irrallisia ajatuksia Bitovin esseestä, vapaana kuin lintu.

Kuka tuntee Pushkinin eeppisen runoelman Poltava? En  minäkään, mutta eipä sitä muista - ainakaan oman väittämänsä mukaan Andrei Bitovkaan - vaan paremmin hän on perillä sen kirjoittamisajankohdan tapahtumista: Nikolai I vapautti Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin karkotuksesta. Usea kriitikko on ollut sitä mieltä, että Pushkin varmisti poliittisen asemansa kirjoittamalla tsaarinvaltaa ylistävän runoelman.

Lyhyesti: runoelma kertoo kansannoususta Ukrainassa. Romanttinen sankari, kansanjohtaja Mazepa tukee ukrainalaisia, jotka haluavat irtautua Venäjästä. Hän on onnettomasti rakastunut Venäjän tsaarin valtaa tukevan Kotshubein tyttäreen Mariaan, joka puolestaan rakastaa (ensi alkuun) Mazepaa. Lopulta Mazepa joukkoineen joutuu häviölle, Marian silmät avautuvat ja hän näkee vanhan ja ruman miehen, sankaria ei enää ole ja rakkaus loppuu siihen.

Mutta vaikka Maria näkee vain häviön ja hävinneen surkimuksen, jotkut kriitikot ovat tunnistaneet  Mazepassa shakespearelaisen hahmon. Älkää minulta kysykö mikä Mazepasta tekee shakespearelaisen. Mutta voimmehan arvuutella: eivätkö kaikki Shakespearen hahmot joudu jossain elämänsä vaiheessa epäröimään? Näkemään itsensä kuin peilistä? Eivätkö he joudu ilkeästi kasvotusten itsensä, hyvänsä ja pahansa kanssa? Onko niin, että heille ei pahan ulkoistaminen onnistu, vaan se löytyy heidän sisältään, omasta itsestä?  

"Tarvitsen toisenlaista, parempaa vapautta..." kirjoitti Pushkin. 

 Eeva-Liisa

Pushkin kirjoitti runoelmansa Poltava vuosina 1828-29  ukrainalaisen kasakkapäällikön Ivan Mazepan osallistumisesta Poltavan taisteluun Venäjän ja Ruotsin välillä. Runoelmaan sisältyy rakkausteema Mazepan ja nuoren naisen, Marian välillä. Mazepa pettää tsaari Pietari I:n, mutta tsaari voittaa taistelun.  Tshaikovski sävelsi vuonna 1884 oopperan Mazepa runoelman pohjalta.

God in Heaven, they exist...

 ... eli hyvänen aika, ne ovat olemassa...

Kerron koko tarinan: palasin tänään Pietariin matkalta Moskovaan. Oli ollut tiiviit pari päivää, mutta juuri ennen junan lähtöä ehdin ensimmäistä kertaa elämässäni Tretjakovin galleriaan. Päätin heti alkuunsa seuralaiseni kanssa, että ei sitten mitään salien läpi juoksua. Eli pitäydyttiin ensimmäisen kerroksen ikoneissa. Mutta niissäkin, hyvät ihmiset, on ihmettelemistä. En aio kirjoittaa niistä yhtään mitään muuta kuin sen, että löysin Vladimirin Jumalanäidin, joka on kotoisin Konstantinopolista 1100-luvulta. Siellähän minä juuri kävin... Niin, en tosin 1100-luvulla, vaan nyky-Istanbulissa.

Mutta tämä ei ole ihme, josta aion kirjoittaa, vaikka minusta Vladimirin Jumalanäidin Moskovaan ilmestymisessäkin on jotain äärimmäisen kiehtovaa.

Tretjakovin jälkeen kiisin pikajunalla kuin troikan kyydissä lumisten - niin juuri: lumisten! - peltojen, metsien, arojen halki. Ilta pimeni ja olimme Pietarissa. Väsyneenä raahauduin metroon. Odotin junaa. Yhtäkkiä huomasin vieressäni penkillä tiedottomassa tilassa puolittain makaavan, puolittain maahan valuneen nuoren miehen. Hätäännyin: mitä voin tehdä, kenelle soittaa, mihin jättää matkatavarani? Mutta samassa viereeni ilmestyy - niin ei mitään enempää eikä vähempää kuin enkeli! Tämä on totinen tosi. Enkeli sanoi, älä huolehdi, me olemme jo hoitamassa asiaa. Jos ette usko, tässä alla on enkelin kuva (pyysin luvan kuvaan, mutta unohdin kysyä nimeä). Panen vielä varmuuden vuoksi viereen toisenkin enkelin kuvan, jonka näin tänään Tretjakovissa. Siten epäuskoiset voivat verrata, tarkastella objektiivisesti ja vakuuttua. Enkeleitä on oikeasti olemassa (senhän tiesivät jo 1200-luvun jaroslavilaiset, jotka maalasivat arkkienkeli Mikaelin).

Eeva-Liisa

Löytöretkellä mosaiikkien ihmeellisessä maailmassa

Kristuksen ylösnousemuksen kirkko, Pietari

Kristuksen ylösnousemuksen kirkko Pietarissa, niin sanottu Verikirkko, on jäänyt minulta vähälle huomiolle. Tai ei niinkään, eihän Pietarin yleisestä katukuvasta ja kaikista muista kirkoista täysin poikkeavaa kirkkoa voi olla huomaamatta. En vain ollut tutustunut siihen kovin hyvin, käynyt sisällä vain pikaisesti. Jo sen ulkoasu tarjoaa niin paljon hämmästyttäviä yksityiskohtia, että sisälle poikkeaminen on jäänyt.

Vierailimme Verikirkossa oppaamme Lempin kanssa ja saimme tietoa historiasta, josta jo oli hataraa tietoa: kirkko on pystytetty paikalle, jossa keisari Aleksanteri II murhattiin. Murhan toteuttivat sitä jo monta kertaa yrittäneet Narodnaja volja (Kansan tahto) -liikkeen aktivistit. Liikettä johti Vera Figner, josta olen kertonut toisessa blogissani Pähkinäsaaresta.

Murhatun tsaarin poika Aleksanteri III halusi rakennuttaa kirkon muistomerkiksi isälleen. Järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti Alfred Parland. Rakennus oli Parlandille koko elämän mittainen  luova prosessi, sillä työtä riitti yli neljännesvuosisadan. Kirkko vihittiin käyttöön 1907.

Mutta itse asiassa minun piti kirjoittaa Verikirkon mosaiikeista. Kun astuu sisään, näkee järisyttävän määrän mosaiikki-ikoneita neljässä kerroksessa. Mosaiikkien pinta-ala on yli seitsemäntuhatta neliömetriä. Ikonit hehkuvat kirkkaissa väreissä: turkoosia, kirkkaanpunaista, vahvaa puhdasta okraa.

Taiteilija Mihail Nesterovilta tilattiin mosaiikkitöitä katedraaliin vuonna 1892.Toki Verikirkossa on muidenkin taiteilijoiden töitä, kuten Viktor Vasnetsovin, Andrei Rjabushkinin ja Nikolai Harlamovin.

Yksi Nesterovin töistä on Aleksanteri Nevskin ikoni. Se on ikonostaasin vasemmalla puolella, suhteessa muihin kohtalaisen pieni, väreiltään vaatimaton, hienostunut.

Nesterov lienee tunnetumpi kuvatessaan historiallisia aiheita öljyväritöissään. Mutta 1890-luvulla hän kiinnostui uskonnollisista aiheista. Hän käytti historiallisissa töissään tyyliä, jota Venäjällä nimitetään "modern" tai "severnij modern". Mutta siirtyessään yhä enemmän tekemään kirkollisia kuvia, hän pyrki sopeuttamaan tyylinsä ortodoksiseen kaanoniin.

Mosaiikki työtapana on saanut alkunsa idässä ja se kehittyi aleksandrialaisessa ja roomalaisessa kulttuurissa omaksi taiteenlajikseen. Mosaiikkitöissä käytetään tehosteena usein kultaa ja emalia. Verikirkossakin on ainakin kahdella eri tyylillä tai tekniikalla tehtyjä mosaiikkeja: venetsialaisia ja roomalaisia. Italia onkin mosaiikkitaiteen kehto.

Nesterovin ikonin ymmärsin olevan roomalaisella tekniikalla valmistettu. Se sallii hienostuneemman värien käytön kuin venetsialainen tekniikka, jota suurissa Verikirkon seiniä peittävissa ikoneissa on hyödynnetty. Onpa Nesterovin Aleksanteri Nevskin ikoni tehty millä tekniikalla hyvänsä, siinä on käytetty upeita sävyjä, jotka vaihtuvat hitaasti ja tyylikkäästi maan sävyistä kultaan ja punaiseen. Mikään ei levähdä silmille. Aleksanteri Nevskin asento on nöyrä, sotaonnea hän ehkä rukoilee.

Seuraavaksi suuntaan löytöretkelle Konstantinopolin katedraaleihin - Khoraan ja Hagia Sofiaan, joiden värikäs ja mutkikas historia idän ja lännen kirkkojen ja uskontojen risteyksessä alkaa 300- ja 500-lukujen vaiheilta. Khoraa on sanottu kauneimmaksi säilyneeksi bysanttilaiseksi kirkoksi.

Eeva-Liisa

Mihail Vasiljevitsh Nesterov (31.5.1862 – 18.10 1942) syntyi Ufassa kauppiasperheeseen. Sai taiteellisen koulutuksena Moskovassa ja asui siellä suurimman osan elämästään. Teki matkoja Ranskaan ja Italiaan. Kuului Vaeltajien taitelijayhdistykseen.

Hagia Sofia, Istanbul

Khora, Istanbul

Satunnaisia kohtaamisia

Satunnainen kohtaaminen nuorisojoukon kanssa Helsingissä

Matkustin hiljattain perjantai-iltana Helsingin metrossa Vuosaaresta keskustaan. Kello oli seitsemän tienoilla. Liikkeellä oli kymmenittäin eli satamäärin nuorta porukkaa, arviolta kolmentoista - viidentoista -ikäisiä. Metrovaunu oli täynnä nuoria, tytöt ja pojat istuivat penkeillä olutpurkki kädessä, vieressä mäyräkoira. Nuori poika puhui toiselle: "Näit sä ton ämmän? Se alko v-lla mulle, mä istuin kuulemma liian leveesti. Olis itte painunut p-nsä kanssa...."

Metrovaunun kuljettaja kuulutti: "Pyydämme matkustajia istumaan muihin vaunuihin kuin ensimmäiseen, joka ei ole enää matkustuskunnossa." Vuosaaresta lähdöstä oli kulunut vartti.

Suomalaisina meistä tässä kaikessa ei ole mitään merkillistä. Känni ja aggressio on nuorten normaali olotila ja onhan meillä ne mahtavat Pisa-tuloksetkin. On aivan paikallaan, että eri ikäpolvet viettävät aikaansa eri paikoissa. Niin eivät kulttuurit häiritsevästi törmää.


Satunnainen kohtaaminen nuorisojoukon kanssa Pietarissa

Kuljin Taurian puiston läpi sunnuntai-iltana. Puisto oli täynnä kansaa, kaikenikäisiä. Nuoria perheitä lastenvaunuineen. Isoäitejä ja -isiä. Poikia pelaamassa jalkapalloa. Trubaduureja. Djemben soittajia. Vanha pariskunta puistonpenkillä.

Yhtäkkiä kuulen nuorten laulua ja soittoa, rytmikästä, kitara ja rummut. En erota sanoja, mutta se kuulostaa tutulta. Lähestyn ruohokenttää, jonka ympärille on alkanut kokoontua ihmisiä. Nuorta laulajaa kuvataan. En tiedä mistä on kyse, mutta musiikki kutsuu yhä enemmän kuulijoita paikalle. Vanha mies seisoo lähelläni ja kohta nuorisojoukosta tulee nuori tyttö pyytämään meitä mukaan, tulkaa lähemmäksi, hän sanoo. Mies menee, minä ujostelen. Minulle tulee kuitenkin hyvä mieli siitä, että meitä, minuakin pyydettiin.   

________________

Jos olisin ollut turisti tai kieltä taitamaton ja kulttuuria tuntematon, mitä olisin nähnyt Helsingissä ja mitä Pietarissa? Mitä olisin ajatellut? Miten ymmärtänyt tilanteet?

Ehkä juuri samalla tavalla kuin nyt: tulin surulliseksi Helsingin nuorista. Jokainen aikuinen oli nuorille potentiaalinen vihollinen. Pietarin nuoret ottivat vanhat äijät ja ämmät mukaan.

Tietenkään, täysin sattumanvaraisia tilanteita ei voi verrata. Vai voiko? Siksi kysyn itseltäni: mistä moinen ero?

 Eeva-Liisa

"Rakastaa Pietaria"

 

 ... on Tatjana Moskvinan esseen nimi. Pahaenteisesti se on sitaattimerkeissä. Esseessä ihmetellään ja pohditaan Pietaria ja pietarilaisia. Muun muassa Pietarin kourasta irtautuneiden menestystä, sellaisten kuten Josif Brodskin tai Sergei Dovlatovin, tai - kuten kirjailija lisää - jos nämä eivät vakuuta, sellaisten kuin Anatoli Tshubaisin tai Vladimir Putinin.

Muuten, tähän asti ja jatkossa kaikki on lainausta, suoraa tai epäsuoraa käännöstä Moskvinan esseestä. Se mikä kuulostaa uudelta ja raikkaalta, on mitä luultavimmin esseistiltä, se mikä kalvakkaa, omaa tuotostani. Moskvinaa ei tietääkseni ole kokonaisen teoksen vertaa käännetty suomeksi. Korjatkaa, jos jollakulla on parempaa tietoa: iloitsisin loistavan ironisen sanataiturin ja terävän huomioitsijan löytämisestä.

Entisen pietarilaisen tajunta on kotikaupungin marinoima. Se on hänen aamutakkinsa ja kotitohvelinsa, jokapäiväinen leipänsä ja hengityksensä ja hänen huonojen tapojensa innoittaja. Moskvina puhuu eroottisesta etäisyydestä: entinen pietarilainen pyrkii takaisin kotikaupunkiinsa, pakenee sitä, keksii syitä ja seurauksia, puolustautuu, vaikkei kukaan syytä häntä. Loppujen lopuksi: ei Pietari ihmistä kaipaa.

Vaikka, kuten kirjailijatar on huomannut, eivätpä ihmisetkään tarvitse Pietaria. Kuten eivät Roomaa, Pariisia, Lontoota tai Venetsiaakaan. Pietarissa istutaan ongella Fontankan, Moikan ja Karpovkan rantapaasilla. Eivät he Talvipalatsia kaipaa, vaan ongellaistumista. Mitä kaloja saastuneista vesistä voi edes onkia? Kaksipäisiä ja puhuvia? Kirjoittajalla on vastaava kokemus Venetsiasta: kulautellaan bisseä, heitetään ylimääräiset vedet kanaaliin ja kirjoitetaan (renessanssitalon) seinään: "Metallica".

Ihminen pilaa minkä hyvänsä maiseman.

Niinpä Pietarissakin vallitsee kontrasti kaupungin ja ihmisten välillä. Ei vain kerta kaikkiaan onnistuta asuttamaan kaupunkia viisailla ja kohteliailla kulttuuri-ihmisillä, jotka joka käänteessä viittailisivat omiin klassikkoihinsa ja pukeutuisivat Pietariin niin tyylikkäästi sopivaan gris perle (helmenharmaa) -sävyyn.

Näin Tatjana Moskvina kotikaupungistaan teoksessa Huonon suklaan ylistys.

Eeva-Liisa

Tatjana Moskvina syntyi Leningradissa vuonna 1958. Opiskeli Valtion teatteri- ja elokuvainstituutissa Leningradissa ja valmistui teatterikriitikoksi. Kolumnisti, novellisti, näyttelijä, radio- ja televisiojournalisti. 

Tilanteita, kohtaamisia

Tänään matkalla töistä kotiin poikkesin kemikalioon. Valitsin nopeasti tarvitsemani ja asetuin jonoon. Takanani oleva iäkäs rouva alkoi kuiskailla minulle: "Lainatkaa minulle asiakaskorttianne, olkaa hyvä!" Myyjä kuuli kuiskailun ja sanoi: "Kortteja ei saa lainata. Kukin ostaa omallaan." Rouva mutisi, tiedä sitten itselleenkö, minulle vai myyjälle: "Kaikki ovat nykyään kansaa vastaan."

Jatkoin matkaani kotia kohti mietteissäni rouvan sanojen vuoksi. Kuljin puistokatua. Penkillä istui vanha mies, joka alkoi viittelöidä minulle. Minulla oli mielestäni kiire jumppaan, mutta sovittaakseni pahaa mieltäni kemikaliorouvan takia päätin mennä kysymään, mistä on kyse: "Voitteko laskea nämä rahat minulle, näen huonosti." Laskin rahat: 141 ruplaa, noin 3,5 euroa. Vanha mies kiitteli vuolaasti, kiitos kiitos jänönen, typykkäni, tylleröinen.

Eeva-Liisa

Tuntemattomille sotilaille

Nuorille sankareille. Kaupungin puolustajille. Leningradin nuorille miehille. He saivat patsaansa. Mikä on aikaväli, jolla ihmisen on saatava tunnustus toimimisesta kaupunkinsa tai maansa hyväksi? Millä lailla maa palkitsee ne, jotka ovat antaneet ainoan elämänsä? Millä ehdoilla maa tunnustaa ja palkitsee? Kuka taistelee ja missä? Kenen hyväksi, ja miksi, silloin kun uhrista ei saa puhua, koska sitä ei virallisesti ole?

Eeva-Liisa

Saigon, jossa en koskaan käynyt...

Legendaarinen kahvila Saigon Pietarissa täyttäisi 50 vuotta ensimmäisenä syyskuuta. Nyt sen paikalla näyttää olevan joku ketjuhotelli, jonka nimeä en viitsi mainita. Enemmän kuin tämä, sinänsä surullinen asia, minua harmittaa se, etten lopultakaan koskaan käynyt Saigonissa.

Yksi meistä kävi siellä jatkuvasti. Kaikki hänen kaverinsa olivat sieltä.Ymmärsin hänen puheistaan, että kaikki merkittävä tapahtui tai sanottiin ääneen juuri Saigonissa. Saigonissa kävivät Josif Brodski, Sergei Dovlatov, Boris Grebenshtshikov. Jonkin verran mainitsemisen arvoista tapahtui kommunalkoissa, silloin kun mamashat tai babuljat eivät olleet kotona vahtimassa tiedostavaa tai muuten aikaansa lauluissa tai runoissa tulkitsevaa nuorisoa.

Kuuluin tähän jälkimmäiseen porukkaan, joka ei päässyt ensimmäistä tai toista keittiötä pitemmälle. Mutta olen varma, että jokaisen kommunalkan yhteiskeittiö; tai monen sukupolven yhteinen asunto, sellainen, jossa halvaantunut isoisä asui ainoaa makuuhuonetta, olohuonetta asui poika ja hänen kaverinsa, ja keittiötä, kodin sydäntä, hallitsi mama kokoontaitettavalta hetekaltaan; jokainen tällainen keittiö, jossa roikkui katossa kaniininnahkoja kuivumassa, kaasuliedellä paloi ikuinen tuli ja porisi borshtsh, oli näyttämöä ja tutkijan kammiota kutsuvampi paikka, jossa kannatti viivähtää, kuunnella ja oppia. Parhaimmillaan olohuoneesta alkoi - naapurien harmiksi - kuulua fortepianon tapailua, ja keittiön valtiatar, mamotshka, tarjosi tuoksustaan kuulua kaalisoppaa. Korvasivatko nämä tutuiksi tulleet keittiökokemukset ystävämme Saigonin kokemuksia, en tiedä.

Eeva-Liisa 

City-pyörät ilmestyivät Piiteriin...

Mitä silmäni näkevätkään...? Oman metroasemani kupeeseen on ilmestynyt tukevia sinisiä polkupyöriä. Ne näyttävät olevan hyvässä kunnossa. Kahdeksanpaikkaisessa parkissa on vielä kaksi pyörää odottamassa onnellista pyörän lainaajaa. Pitäisikö ryhtyä heti tuumasta toimeen ja lainata pyörä vaikkapa viikoksi? Mutta hetkinen: minne sen parkkeeraisin kotipihallani? Varastettaisiinko se sieltä?

Sitten, heti perään toinen kysymys hiipii mieleeni: entä kypärä? Niitä ei ole lainan. Mistä löytäisin sen nyt tähän hätään? Ja mieleen muistuu kokemus Helsingistä tältä kesältä, kun kerroin tyttärelleni olevani tulossa hänen luokseen pyörällä - merenrantoja pitkin, tuulesta ja vauhdista nauttien. Mihin tytär: onhan sinulla kypärä? Kuka hänetkin on opettanut niin tarkaksi, että muka joka kerta on kypärä oltava. Ei auttanut, ja lähdin etsimään läheisestä kauppakeskuksesta kypärää. Onneksi aivan tavallisesta marketista löytyi.

Mutta nyt ei ole kypärää. Olen nähnyt kuinka munankuori menee rikki. Niin menee kuulemma päänkuorikin.

Joka tapauksessa iloitsen pyöristä! Ne ovat kauniin sinisiä, ne tuovat tuulahduksen liikkeen vapautta ja reippaan demokraattisen ihmisen Eurooppaa Pietariin. Sitä paitsi, Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa pyöräillään ilman kypärää. Ero on vain siinä, että siellä pyöräilijöiden määrä ylittää kriittisen massan rajan: autot eivät enää voi olla välittämättä pyöräilijöistä. Täällä jokainen pyöräilijä polkee henkensä kaupalla, vielä toistaiseksi.

Eeva-Liisa

Pietarin pyöräverkoston ohjeet, hinnasto ja sakot.

 

Kronstadt, matruusien aika ja kullan kimallus

Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni: en tiennyt juuri mitään Kronstadtista. Enkä tiedä vieläkään kovin paljon, mutta sen verran enemmän kuin ennen eilistä vierailua, että ymmärrän kaupungin ja linnoitussaarten suunnattoman merkityksen Pietarin kaupungin puolustukselle.

Mutta en aio kirjoittaa niistä, enkä edes padosta ja huikeasta teknisestä ratkaisusta estää tulvat Pietarissa. En myöskään hankkeista vesien puhdistamiseksi. Sillä minua kiehtovat juuri nyt muut seikat.

Minua kiehtoo Laivaston tai Merivoimien katedraali, joka muistuttaa vuonna 537 rakennettua Istanbulin Hagia Sofiaa. Onpa sillä kokoa ja näköä. Sisätilat ovat valtaisat. Sisätilojen koosta huolimatta löysin niistä kauneuden luomaa syvää rauhaa, toisin kuin - taas kerran - aivan liialla kullalla tai vääränlaisella kullalla silatusta katedraalin ulkokuoresta. Matkakaveri selitti minulle, että nykyään Venäjällä käytettäisiin toisenlaista kultaa, sellaista, joka ei patinoidu kauniisti sään vaikutuksesta, vaan kiiltää kuin kissankulta räikeänä ja jotenkin halpahintaisen oloisena. 

Laivaston katedraali on uusbysanttilaista tyyliä. Arkkitehti Vasili Kosjakov kävi aivan 1900-luvun alkuvuosina Istanbulissa ja Kreikassa tutustumassa paikan päällä bysanttilaiseen taiteeseen. Hagia Sofiasta hän omaksui sen verrattain matalan, mutta leveän muodon pääkappeliin kun kirkko rakennettiin vuosina1903–1913. On arveltu myös vuosisadan vaihteessa Kronstadtin laivastotukikohdan amiraalina palvelleen Stepan Makarovin osuutta tähän: Makarov oli toiminut lähettiläänä Istanbulissa ja erittäin viehättynyt ja vaikuttunut Bysanssista.

Laivaston katedraalissa on tuhansien ja taas tuhansien merellä ja meritaisteluissa kuolleiden sotilaiden ja merenkulkijain nimet kaiverrettuina mustiin marmorilaattoihin. Täysin epärationaalisesti mieleeni pälkähti kuinka Kristuksen vallan väärinkäyttöä ja väkivaltaa vastustavan opin mukaista olisi, jos siellä olisi myös vuoden 1921 Kronstadtin matruusikapinassa tapettujen nimet. Ovatko ne siellä?

Eeva-Liisa

Merenkulkijain katedraali Kronstadtissa

Hagia Sofia Istanbulissa

Puutarhan zen, rankkasateen ja ukkosmyrskyn zen

 
Katsoin televisiosta ohjelman Kiinan ja Japanin puutarhoista, esiteltiin kiinalaisen "Nöyrän virkamiehen puutarha". Puutarhassa ei ollut nöyryyden häivääkään ja sen perustanut virkamieskin oli ollut rikas. Mutta yksinkertainen ja harras puutarha oli.

Japanin puutarhoissa todentuvat japanilaiset esteettiset ja eettiset käsitteet kuten harmonia, kunnioitus, puhtaus, tyyneys. Zenbuddhalaisessa puutarhaviisaudessa tunnistin itseni: "... kaivan maata, istutan puun, hetken tunnen täydellistä mielenrauhaa...". Tarkoitan - ei minulla ole puutarhaa, mutta tunnistin sisäisen puutarhurini, joka mielessään kaivaa, istuttaa ja tuntee mielenrauhaa. Tämän henkisen harjoituksen lisäksi aion hankkia ihan oikean kuokan.

Ohjelmassa sanottiin että "taiteen pitää jättää tilaa mieluisan ja ei-mieluisan väliin". Mitä ikinä se tarkoittaakaan, se oli hyvin sanottu ja niinpä minäkin lähdin kävelylle uhkaavalta näyttävien pilvien roikkuessa matalalla Pietarin taivaalla.

Pääsin Nevan rantaan, jossa jo kuohut löivät graniittiin. Taivas oli synkeä. Kohta taivaan halkaisi valtava salama ja samassa ukkonen jyrähti hurjasti. Taivaalta ryöpsähti saavillisia vettä, kastuin lyhyellä matkalla läpimäräksi. Yhtäkkiä minut valtasi huikea elämäntunto, olin hetken hyvin onnellinen.


Eeva-Liisa