lauantai 7. kesäkuuta 2014

Kunnioitusta azeriksi


Minulla ei ole mitään kontakteja Pietarissa eläviin uzbekkeihin, tadzhikkeihin, azereihin, armenialaisiin tai edes ukrainalaisiin. Tai no onhan niitä: kun ostan uzbekkilaiselta luottomyyjältäni punaista basilikaa, aprikooseja ja granaattiomenamehua katukioskilta. Kun käyn armenialaisella kampaajallani. Kun väistelen rakennustyömaalle jonottavia (luultavasti) tadzhikkeja. Kun käyn ukrainalaisessa tai, vielä paljon useammin, gruusialaisessa  ravintolassa. Yhtään azeria en ole kohdannut, niin että olisin tiennyt hänen olevan Azerbaidzhanista. Miten on mahdollista asua viiden miljoonan megapoliksessa, joka ei tulisi päivääkään toimeen ilman vierastyövoimaansa, tutustumatta yhdenkään elämään?


Tänään seisoin pitelemässä sadetta porttikongissa. Siellä oli äiti lastenvaunujen kanssa, nuori halaileva pari, pitkähiuksinen boheeminoloinen keski-ikäinen venäläismies ja minä. Sitten sinne juoksi tummahiuksinen ja kultahampainen keskiaasialainen mies. Katsoimme kaikki kadulle, odotimme sateen loppumista. Näimme kuinka Furshtatskajan puistokadun penkiltä vääntäytyi ylös laitapuolen kulkija, joka nilkutti minkä pääsi läpimärkänä sateesta sivukujan uumeniin. Boheemi ja kultahampainen loivat katseen toisiinsa. En tiedä mitä he ajattelivat, mutta heidän toinen toiseensa luomassaan katseessa oli yhteinen kokemus, yhteisymmärrys. Tunsivatko he  märkänä nilkuttavaa kohtaan myötätuntoa, jonka jakoivat? Joka tapauksessa katseeseen tiivistyi tämä lyhyt jaettu hetki. Ehkä juuri kunnioitus.

Eeva-Liisa

Kuvissa hiljattain katukuvaan ilmestynyt Pietarin kaupungin mainos Kielet ovat erilaisia, arvo on yhteinen. Kuvassa on venäläinen sana 'kunnioitus' ukrainaksi, azeriksi, gruusiaksi, tadzhikiksi ja uzbekiksi.

tiistai 3. kesäkuuta 2014

Juuri kun olen väsymässä tähän kaupunkiin ...

...näen porttikongin, joka ei päätykään, vaan johtaa valoon ja salaisuuteen. Jonnekin aivan uuteen, mistä minulla ei ole ollut aavistustakaan, vaikka olen kulkenut näitä katuja jo yli kolme vuotta.

 


Tällainen on Pietari kotikaupunkina: loputon, määrätön, mieletön. Yksikään jokapäiväinen työmatka tai iltakävely ei ole juuri samanlainen kuin toinen. Milloin eteen hyppää kissa kellarista, milloin raavas mies kantaa suurinta näkemääni kukkapuskaa, milloin...


 ... kukko hyppää katolle ja rehvastelee kuin olisi aina ollut siellä. Tässä kaupungissa pitää todella muistaa nostaa katseensa maantien pölystä senkin uhalla, että kompastuu kadun kuoppiin, tai, mikä vielä jokin aika sitten oli melko tavallista: putoaa avoimeen viemäriaukkoon. Niitä en ole aivan viime aikoina nähnyt, Slava Bogu, Jumalalle kiitos.


Kun olen väsynyt historian meteliin tai kulttuurin yli äyräiden vuotaviin vaikutteisiin, voin kävellä joitakin satoja metrejä ja istahtaa Taurian puistoon. Siellä voin olla yksin yhdessä muiden kanssa. Siellä kävelevät nuoret kauniit pariskunnat, lapsiperheet, nuori mies taluttaa anoppia tai koiraa, anoppi lykkää lastenvaunuja. Rauha maassa ja ihmisillä hyvä tahto.


Lähden kotiin raukeana. Vilkaisen sivulleni - ja näen uuden kujan, joka ei näytä päättyvän...

Eeva-Liisa