Legendaarinen kahvila Saigon Pietarissa täyttäisi 50 vuotta ensimmäisenä syyskuuta. Nyt sen paikalla näyttää olevan joku ketjuhotelli, jonka nimeä en viitsi mainita. Enemmän kuin tämä, sinänsä surullinen asia, minua harmittaa se, etten lopultakaan koskaan käynyt Saigonissa.
Yksi meistä kävi siellä jatkuvasti. Kaikki hänen kaverinsa olivat sieltä.Ymmärsin hänen puheistaan, että kaikki merkittävä tapahtui tai sanottiin ääneen juuri Saigonissa. Saigonissa kävivät Josif Brodski, Sergei Dovlatov, Boris Grebenshtshikov. Jonkin verran mainitsemisen arvoista tapahtui kommunalkoissa, silloin kun mamashat tai babuljat eivät olleet kotona vahtimassa tiedostavaa tai muuten aikaansa lauluissa tai runoissa tulkitsevaa nuorisoa.
Kuuluin tähän jälkimmäiseen porukkaan, joka ei päässyt ensimmäistä tai toista keittiötä pitemmälle. Mutta olen varma, että jokaisen kommunalkan yhteiskeittiö; tai monen sukupolven yhteinen asunto, sellainen, jossa halvaantunut isoisä asui ainoaa makuuhuonetta, olohuonetta asui poika ja hänen kaverinsa, ja keittiötä, kodin sydäntä, hallitsi mama kokoontaitettavalta hetekaltaan; jokainen tällainen keittiö, jossa roikkui katossa kaniininnahkoja kuivumassa, kaasuliedellä paloi ikuinen tuli ja porisi borshtsh, oli näyttämöä ja tutkijan kammiota kutsuvampi paikka, jossa kannatti viivähtää, kuunnella ja oppia. Parhaimmillaan olohuoneesta alkoi - naapurien harmiksi - kuulua fortepianon tapailua, ja keittiön valtiatar, mamotshka, tarjosi tuoksustaan kuulua kaalisoppaa. Korvasivatko nämä tutuiksi tulleet keittiökokemukset ystävämme Saigonin kokemuksia, en tiedä.
Eeva-Liisa
.JPG)
Kyllä yksikin keittiö riittää jos elämys on vahva.
VastaaPoista