Olen kutsuttuna vieraana seminaarissa, joka pidetään sairaalassa Pietarissa. Suomalaisia on muitakin tai oikeastaan meitä on kaksi: lääkäri-yrittäjä, jonka yritys valmistaa kuusenpihkasta salvaa, vanhalla lappilaisella reseptillä. Päivän puolivälissä meidät kutsutaan ruokailemaan, olemme hämmästyneitä, kun ohjelmassa ei ole mitään lounaasta. Meidät ohjataan sairaalan vierasruokasaliin, jossa on komea pitkä pöytä katettuna. Mutta ennen kuin meidät istutetaan pöytään, kysytään, haluammeko pestä kädet. Tietysti haluamme, kirurgeja paikalla ja kaikki. Viivytään hetki, palaamme puhtoisin käsin. Mutta - oi! - kaikki paikat ovat jo menneet ja paikkansa löytäneet pistelevät poskeensa alkupaloja hyvällä ruokahalulla, joku on jo ehtinyt lusikoimaan erinomaiselta tuoksuvaa borssia. Isännät ja emännät katselevat noloina toisiaan, me yritämme näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vihdoin huomataan, että ehkä apupöydän ääreen... No siihenpä vain, löytyy yksi lautanen, löytyy toinen. Löytyy yksi annos alkusalaattia, löytyy yksi soppa. Yksi lusikka löytyy ja yksi haarukka. Yksi isännistä istuu viereemme. Seurustelee. Oikein miellyttävä mies. Tuodaan pullo vettä, mutta.... kun ei ole lasia... Tulee kahvikuppi! Siitäpä fiksu hörppäisee vettä. Suomalainen lääkäri-yrittäjä ei juuri syö, pyörittelee pikkuisen salaattia lautasellaan. Minä syön kiltisti vielä sopankin kunhan löytyy toinen lusikka ja ajattelen lämmöllä venäläistä itseironista sanontaa: "Parhaamme yritettiin, mutta niinhän se meni kuin aina."
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti