Tein itse!

Olen hämmentynyt. Olen vihainen! Ja haluan kysyä: mitä te poliitikot ja jopa asiantuntijat meillä Suomessa koko ajan puhutte vain tietotekniikasta, aina ja kaikissa yhteyksissä, aivan kuin sillä korvattaisiin kaikki, kaikki ja aivan kaikki, aina ja kaikkialla: vanhustenhoidossa (hoitavat robotit), lastenhoidossa (videot, pelit), nuorisotyössä (lisää koukuttavia pelejä kehiin). Tietotekniikka korvaa vierellä olevan ihmisen, käsillä tekemisen ilon, yhteisön lämmön. Olen teille, meille vihainen!

Ja stop tykkänään: kyse ei aina ole rahasta. Kyllä, tehostamis- ja tuottavuuspuhe on saanut meidät uskomaan, että aina ja kaikkialla on kyse rahasta. Ei voi tehdä kun ei ole rahaa. Tai lopetetaan hyvä työmuoto, kun ei ole rahaa.Tässä kohtaa tulee assosiaatio aikapankista, jonka toimintaan olen hiljattain tutustunut Suomessa: annetaan tovi, saadaan tovi - tehdään yhdessä, tehdään hyvää, toimitaan rahatalouden ulkopuolella - ja moni asia on mahdollinen.

Kerron miten ja missä silmäni Pietarissa avautuivat. Vierailin tällä viikolla pietarilaisen hyväntekeväisyydellä toimivan järjestön ylläpitämässä päiväkeskuksessa. Sinne saavat tulla kaikki apua ja tukea tarvitsevat lapset ja nuoret lähialueilta ja kauempaakin. Lapset ovat 7 - 18 -vuotiaita, he eivät ole orpoja, heillä on perhe, mutta perhe ei pysty antamaan tukea ja suojaa, ei aina ruokaakaan. Eikä ketään kuulemma käännytetä ovelta.

Kun astuin keramiikkapajan ovesta sisään tunsin tulevani paratiisiin: ison pöydän ympärillä istui kolme poikaa, iältään noin kahdeksan yhdeksän vuotiaita, täysin keskittyneinä muovaamaan savesta kuka lohikäärmettä, kuka hevosta tai lammasta. Vieressä istui  pajan vetäjä, Aleksei, itsekin paikan kasvatti. Hän ohjaa lapsia ja nuoria puvunvalmistus- ja keramiikkapajoissa. Lisäksi koko touhua valvoo Begemot, valtavankokoinen raitainen kissanrontti. Pöydällä, hyllyillä, uunissa on valmiita ja puolivalmiita esineitä: kelloja, enkeleitä, kuppeja ja maljoja, mukeja, kissoja, koiria.

Käymme teatteripajassa. Käymme puutyöpajassa. Katsomme lasten tekemän piirretyn filmin heidän matkastaan Ranskaan. Matka  on oletettavasti tehty silloin, kun UNICEF vielä tuki keskusta, mutta tuki lopetettiin vuoden 2011 jälkeen. Ymmärsin ja oletan, että tuki loppui ylemmän tahon toivomuksesta: Venäjä ei ole tuensaajamaa, vaan mieluummin se antaa muille maille, toimii donorina. Rahoitus on minimaalista ja se tulee tällä hetkellä kuulemma Suomesta, Kansanraamattuseuralta. Toiminta ei ole kuitenkaan sidottu aatteeseen, vaan kuten työntekijät kertoivat: pajoissa käy laidasta laitaan lapsia, myös siirtotyöläisperheistä, jotka ovat usein islaminuskoisia.

Toiminnassa on ymmärrätty se, mitä lapsi tarvitsee: aikaa, rauhaa, aikuisen vierelläoloa, mielekästä tekemistä, käden ja mielen taitojen opettelua. Meille kerrottiin, että paikassa ei ole televisiota eikä tietokoneita viihdekäyttöön. Hurraa! huusin mielessäni, että tällaisia paikkoja vielä löytyy. Ei ole kyse siitä, että pitäisi periaatteellisesti vastustaa teknologian kehitystä, vaan ymmärtää ja myöntää, että sillä ei voi korvata tärkeimpiä inhimillisä tarpeita: kokea olevansa rakastettu, tarvittu, hyödyllinen, saada toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä, lohtua.

Eeva-Liisa

PS en ajattele, että hyväntekeväisyydellä hoidetaan yhteiskunnan koventuneiden arvojen, kohtuuttomien tuloerojen ja hyväosaisia suosivien veropykälien jälkipyykki. Ei hoideta. Se on politiikkaa, yhteiskuntapolitiikkaa. Ajattelen, että kaikessa ja kaikkialla on mahdollisuus toimia inhimillisesti, syventyen kysymykseen mikä on oleellista eikä leikaten suin päin kulloinkin kovimpaa huutavan pikapalkintoja lupaavan talouspoliittisen määkyjän mukaan ensimmäiseksi vähäisimmiltä. Se on helppo, ruma ja yleinen ratkaisu.