Katsoin televisiosta ohjelman Kiinan ja Japanin puutarhoista, esiteltiin kiinalaisen "Nöyrän virkamiehen puutarha". Puutarhassa ei ollut nöyryyden häivääkään ja sen perustanut virkamieskin oli ollut rikas. Mutta yksinkertainen ja harras puutarha oli.
Japanin puutarhoissa todentuvat japanilaiset esteettiset ja eettiset käsitteet kuten harmonia, kunnioitus, puhtaus, tyyneys. Zenbuddhalaisessa puutarhaviisaudessa tunnistin itseni: "... kaivan maata, istutan puun, hetken tunnen täydellistä mielenrauhaa...". Tarkoitan - ei minulla ole puutarhaa, mutta tunnistin sisäisen puutarhurini, joka mielessään kaivaa, istuttaa ja tuntee mielenrauhaa. Tämän henkisen harjoituksen lisäksi aion hankkia ihan oikean kuokan.
Ohjelmassa sanottiin että "taiteen pitää jättää tilaa mieluisan ja ei-mieluisan väliin". Mitä ikinä se tarkoittaakaan, se oli hyvin sanottu ja niinpä minäkin lähdin kävelylle uhkaavalta näyttävien pilvien roikkuessa matalalla Pietarin taivaalla.
Pääsin Nevan rantaan, jossa jo kuohut löivät graniittiin. Taivas oli synkeä. Kohta taivaan halkaisi valtava salama ja samassa ukkonen jyrähti hurjasti. Taivaalta ryöpsähti saavillisia vettä, kastuin lyhyellä matkalla läpimäräksi. Yhtäkkiä minut valtasi huikea elämäntunto, olin hetken hyvin onnellinen.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti