maanantai 21. heinäkuuta 2014

Kronstadt, matruusien aika ja kullan kimallus



Minun täytyy tunnustaa tietämättömyyteni: en tiennyt juuri mitään Kronstadtista. Enkä tiedä vieläkään kovin paljon, mutta sen verran enemmän kuin ennen eilistä vierailua, että ymmärrän kaupungin ja linnoitussaarten suunnattoman merkityksen Pietarin kaupungin puolustukselle.

Mutta en aio kirjoittaa niistä, enkä edes padosta ja huikeasta teknisestä ratkaisusta estää tulvat Pietarissa. En myöskään hankkeista vesien puhdistamiseksi. Sillä minua kiehtovat juuri nyt muut seikat.

Minua kiehtoo Laivaston tai Merivoimien katedraali, joka muistuttaa vuonna 537 rakennettua Istanbulin Hagia Sofiaa. Onpa sillä kokoa ja näköä. Sisätilat ovat valtaisat. Sisätilojen koosta huolimatta löysin niistä kauneuden luomaa syvää rauhaa, toisin kuin - taas kerran - aivan liialla kullalla tai vääränlaisella kullalla silatusta katedraalin ulkokuoresta. Matkakaveri selitti minulle, että nykyään Venäjällä käytettäisiin toisenlaista kultaa, sellaista, joka ei patinoidu kauniisti sään vaikutuksesta, vaan kiiltää kuin kissankulta räikeänä ja jotenkin halpahintaisen oloisena. 

Laivaston katedraali on uusbysanttilaista tyyliä. Arkkitehti Vasili Kosjakov kävi aivan 1900-luvun alkuvuosina Istanbulissa ja Kreikassa tutustumassa paikan päällä bysanttilaiseen taiteeseen. Hagia Sofiasta hän omaksui sen verrattain matalan, mutta leveän muodon pääkappeliin kun kirkko rakennettiin vuosina1903–1913. On arveltu myös vuosisadan vaihteessa Kronstadtin laivastotukikohdan amiraalina palvelleen Stepan Makarovin osuutta tähän: Makarov oli toiminut lähettiläänä Istanbulissa ja erittäin viehättynyt ja vaikuttunut Bysanssista.

Laivaston katedraalissa on tuhansien ja taas tuhansien merellä ja meritaisteluissa kuolleiden sotilaiden ja merenkulkijain nimet kaiverrettuina mustiin marmorilaattoihin. Täysin epärationaalisesti mieleeni pälkähti kuinka Kristuksen vallan väärinkäyttöä ja väkivaltaa vastustavan opin mukaista olisi, jos siellä olisi myös vuoden 1921 Kronstadtin matruusikapinassa tapettujen nimet. Ovatko ne siellä?

Eeva-Liisa
Merenkulkijain katedraali Kronstadtissa
Hagia Sofia Istanbulissa





keskiviikko 16. heinäkuuta 2014

Puutarhan zen, rankkasateen ja ukkosmyrskyn zen

 
Katsoin televisiosta ohjelman Kiinan ja Japanin puutarhoista, esiteltiin kiinalaisen "Nöyrän virkamiehen puutarha". Puutarhassa ei ollut nöyryyden häivääkään ja sen perustanut virkamieskin oli ollut rikas. Mutta yksinkertainen ja harras puutarha oli.

Japanin puutarhoissa todentuvat japanilaiset esteettiset ja eettiset käsitteet kuten harmonia, kunnioitus, puhtaus, tyyneys. Zenbuddhalaisessa puutarhaviisaudessa tunnistin itseni: "... kaivan maata, istutan puun, hetken tunnen täydellistä mielenrauhaa...". Tarkoitan - ei minulla ole puutarhaa, mutta tunnistin sisäisen puutarhurini, joka mielessään kaivaa, istuttaa ja tuntee mielenrauhaa. Tämän henkisen harjoituksen lisäksi aion hankkia ihan oikean kuokan.

Ohjelmassa sanottiin että "taiteen pitää jättää tilaa mieluisan ja ei-mieluisan väliin". Mitä ikinä se tarkoittaakaan, se oli hyvin sanottu ja niinpä minäkin lähdin kävelylle uhkaavalta näyttävien pilvien roikkuessa matalalla Pietarin taivaalla.

Pääsin Nevan rantaan, jossa jo kuohut löivät graniittiin. Taivas oli synkeä. Kohta taivaan halkaisi valtava salama ja samassa ukkonen jyrähti hurjasti. Taivaalta ryöpsähti saavillisia vettä, kastuin lyhyellä matkalla läpimäräksi. Yhtäkkiä minut valtasi huikea elämäntunto, olin hetken hyvin onnellinen.


Eeva-Liisa