torstai 27. marraskuuta 2014

2 x Dostojevski

Dostojevski 1: 

Osallistuin hiljattain Dostojevski-retriittiin Suomessa, San Damianon osuuskunnassa Porlammilla. Pohdimme Dostojevskin tuotantoa tutkineen ja päiväkirjoja kääntäneen uskonnonsilosofian emeritusprofessori Heikki Kirjavaisen kanssa Dostojevskin kirjoituksia tämän päivän venäläisestä Eurooppa-kuvasta käsin. Kuuntelimme päiväkirjan sivuja ääneen luettuna ja ainakin minä hätkähdin: onko Euroopan pelko tämän päivän lehdestä vai 1800-luvulta? Sitä paitsi, onko se mitään Euroopan pelkoa, vai pikemminkin ulkomaailman pelkoa?  

 

Toki Euroopassa, Suomessa, länsimaissa on kovasti kritisoitavaa: olemme käpertymässä omaan hyvinvointiimme, oman maailmankuvamme ylivertaisuuteen, omaan yksilöllisyyteemme, omiin valintoihimme, omaan design-kotiimme hörppäilemään omantyylistämme mineraalivettä kauniista lasista seinän kokoisen taulutelevision ääreen. Voimme sitten harrastaa pikkuisen jotain hyvää kuten nenäpäivää tai jotain trendikästä ekoilua kuten vaikka pyöräilyä, mutta mieluiten kolmekymmentäseitsemänvaihteisella maastopyörällä, jolla voi polkea kaupungin halki urheilumielessä muista tienkäyttäjistä piittaamatta.  

 

Ehkä Dostojevski oli, ei pelkästään nerokas kirjailija ja ihmisen sielun syövereiden tuntija ennen Freudia, vaan myös näkijä: näkikö hän sadanviidenkymmenen vuoden päähän eteenpäin ja kylmäsikö näky häntä? Mutta jos Dostojevski näki vain länsimaisen ihmisen sielun tyhjyyteen ja kylmyyteen, niin siinä olen toista mieltä: kyllä Venäjältä löytyy aivan samaa. Ja yhdessä Dostojevskin kanssa etsin toivoa, ulospääsyä materian ja yksilöllisyyden vankilasta. Mutta mistä toivo löytyy? Mistä hengen voitto materiasta? 

 

Dostojevski 2: 

Kävin tiistaina Dostojevski-museossa katsomassa Mika Myllyahon näytelmän Paniikki eli miehiä heromoromahduksen partaalla. Sali oli täynnä, hieman kiikkerät tuolit viimeistä paikkaa myöten myyty. Kolme miestä näyttämöllä: ollaan meditaatiota harrastavan, sisälle jumittuneen maailmanparantajan design-kodissa; vanha ystävä tulee yllättäen, hän on jäänyt vaimoltaan salaa työmatkalta ja häntä piinaa vaimon kritiikki; kolmas mies on maailmanparantajan talk show'ta televisiossa vetävä trendiheppu. Kellään ei tunnu menevän hyvin. Kieli on niin lennokasta, että osa menee ohi, varsinkin silloin kun miehet huutavat toistensa päälle. 

 

Hyvä teksti. Nauratti. Hyvät näyttelijät. Ihailin. Entä sitten: onko meidän ongelmiemme huippu paniikkikohtauksissa, vaimon kritiikissä (ehkä oikeutetussa, mene tiedä), TV-ohjelman lopettamisessa? Hm?

 

Eeva-Liisa

 

Dostojevskin museo sijaitsee Kuznetshni-kujan ja Dostojevski-kadun kulmassa, lähellä Vladimirskaja/Dostojevskaja -metroasemaa.

Venäläisen Paniikki-näytelmän näyttelijät: Aleksandr Bargman, Vitali Kovalenko ja Aleksandr Novikov. Bargman myös ohjasi näytelmän.


Kuva Ryhmäteatterin esityksestä, oletettavasti vuodelta 2006.


 


sunnuntai 23. marraskuuta 2014

Kultaa kainalossa, purppuraa polvilla - marraskuuta Pietarissa

Väri- ja valohoitoa 1

Jos olet suhtautunut balettiin skeptisessti, tai pidät sitä vain eliitin luksustuotteena, suosittelen ottamaan vaikka vain kokeeksi toisen näkökulman: Marinskin teatterissa saa väri- ja valohoitoa parhaimmillaan noin seitsemän euroa tunti. Bahtshisarain lähde -baletti kestää lähes kolme tuntia, halvimmat liput irtoavat noin parillakympillä, joskin ne tietysti menevät kuin kuumille kiville eli on oltava nopea liikkeissään. Baletin tarinasta ei tarvitse tietää eikä välittää tuon taivaallista (yleensäkin niin baletin kuin oopperan tarinat ovat banaaleja, vanhanaikaisia, yksioikoisia - ja samalla ikiaikaisia, kulumattomia ja jollakin kummallisella tavalla, luultavasti eivät kuitenkaan psykologisesti, tosia). 

Osta lippu, istu paikallesi, katsele ympärillesi. Puolalaisen feodaaliherran linna, jossa vietetään kauniin tyttären Marian syntymäpäivää: valoja, värejä! Yhtäkkiä Krimin tataarit pyyhältävät ratsuillaan paikalle ja kaikki on tulessa! Ja niin edelleen. Mikä värien iloliekki, mikä leikki! Verkkokalvolla pyörivät villisti kullankarvaiset, okranruskeat, oranssina hohtavat, karmiininpunaiset viitat, manttelit, päähineet ja naisten haaremivaatteet. Niin haaremivaatteet siis siinä vaiheessa kun Krimin tataariruhtinas on ryöstänyt Marian, mutta kuten sanottu, ei se ole niin olennaista. Olennaista on värin, valon ja liikkeen täsmälääke marraskuun hämärään. 



Väri- ja valohoitoa 2

Jos Marinskin teatteri tuntuu vieraalta, voi poiketa markettimatkallaan Pavlovo-Posadin huivikauppoihin, joita on Pietarissa joka kulmalla. Siellä voi pyytää myyjää ottamaan esille huivin toisensa jälkeen, pynttäytyä, kääriytyä, poseerata, prameilla - ja altistaa itsensä kaikille niiden väreille ja kuoseille. Vanhimmat mallit ovat kuulemma idästä, liekö sitten tataareilta. Kuosin nimi on venäjäksi 'ogurets' eli kurkku, mikä on minusta halventava nimitys iki-ihanalle kashmir-kuviolle. Sitten on huiveja, joiden kuosin opimme tuntemaan kukallisista neukkuhuiveista. Myyjä ei ehkä ihastu jos värihoitoa jatkaa ostamatta päivästä toiseen, mutta toisaalta liikkeitä on luettelon mukaan lähes parikymmentä Pietarissa eli huoletta voi antautua hoidolle noin puolenkymmentä kertaa vähintään.




Eeva-Liisa

keskiviikko 19. marraskuuta 2014

Soppa ja sattumus


Olen kutsuttuna vieraana seminaarissa, joka pidetään sairaalassa Pietarissa. Suomalaisia on muitakin tai oikeastaan meitä on kaksi: lääkäri-yrittäjä, jonka yritys valmistaa kuusenpihkasta salvaa, vanhalla lappilaisella reseptillä. Päivän puolivälissä meidät kutsutaan ruokailemaan, olemme hämmästyneitä, kun ohjelmassa ei ole mitään lounaasta. Meidät ohjataan sairaalan vierasruokasaliin, jossa on komea pitkä pöytä katettuna. Mutta ennen kuin meidät istutetaan pöytään, kysytään, haluammeko pestä kädet. Tietysti haluamme, kirurgeja paikalla ja kaikki. Viivytään hetki, palaamme puhtoisin käsin. Mutta - oi! - kaikki paikat  ovat jo menneet ja paikkansa löytäneet pistelevät poskeensa alkupaloja  hyvällä ruokahalulla, joku on jo ehtinyt lusikoimaan erinomaiselta tuoksuvaa borssia. Isännät ja emännät katselevat noloina toisiaan, me yritämme näyttää siltä kuin mitään ei olisi tapahtunut. Vihdoin huomataan, että ehkä apupöydän ääreen... No siihenpä vain, löytyy yksi lautanen, löytyy toinen. Löytyy yksi annos alkusalaattia, löytyy yksi soppa. Yksi lusikka löytyy ja yksi haarukka. Yksi isännistä istuu viereemme. Seurustelee. Oikein miellyttävä mies. Tuodaan pullo vettä, mutta.... kun ei ole lasia... Tulee kahvikuppi! Siitäpä fiksu hörppäisee vettä. Suomalainen lääkäri-yrittäjä ei juuri syö, pyörittelee pikkuisen salaattia lautasellaan. Minä syön kiltisti vielä sopankin kunhan löytyy toinen lusikka ja ajattelen lämmöllä venäläistä itseironista sanontaa: "Parhaamme yritettiin, mutta niinhän se meni kuin aina."

Eeva-Liisa

  

lauantai 8. marraskuuta 2014

Tein itse!


Olen hämmentynyt. Olen vihainen! Ja haluan kysyä: mitä te poliitikot ja jopa asiantuntijat meillä Suomessa koko ajan puhutte vain tietotekniikasta, aina ja kaikissa yhteyksissä, aivan kuin sillä korvattaisiin kaikki, kaikki ja aivan kaikki, aina ja kaikkialla: vanhustenhoidossa (hoitavat robotit), lastenhoidossa (videot, pelit), nuorisotyössä (lisää koukuttavia pelejä kehiin). Tietotekniikka korvaa vierellä olevan ihmisen, käsillä tekemisen ilon, yhteisön lämmön. Olen teille, meille vihainen!

Ja stop tykkänään: kyse ei aina ole rahasta. Kyllä, tehostamis- ja tuottavuuspuhe on saanut meidät uskomaan, että aina ja kaikkialla on kyse rahasta. Ei voi tehdä kun ei ole rahaa. Tai lopetetaan hyvä työmuoto, kun ei ole rahaa.Tässä kohtaa tulee assosiaatio aikapankista, jonka toimintaan olen hiljattain tutustunut Suomessa: annetaan tovi, saadaan tovi - tehdään yhdessä, tehdään hyvää, toimitaan rahatalouden ulkopuolella - ja moni asia on mahdollinen.

Kerron miten ja missä silmäni Pietarissa avautuivat. Vierailin tällä viikolla pietarilaisen hyväntekeväisyydellä toimivan järjestön ylläpitämässä päiväkeskuksessa. Sinne saavat tulla kaikki apua ja tukea tarvitsevat lapset ja nuoret lähialueilta ja kauempaakin. Lapset ovat 7 - 18 -vuotiaita, he eivät ole orpoja, heillä on perhe, mutta perhe ei pysty antamaan tukea ja suojaa, ei aina ruokaakaan. Eikä ketään kuulemma käännytetä ovelta.

Kun astuin keramiikkapajan ovesta sisään tunsin tulevani paratiisiin: ison pöydän ympärillä istui kolme poikaa, iältään noin kahdeksan yhdeksän vuotiaita, täysin keskittyneinä muovaamaan savesta kuka lohikäärmettä, kuka hevosta tai lammasta. Vieressä istui  pajan vetäjä, Aleksei, itsekin paikan kasvatti. Hän ohjaa lapsia ja nuoria puvunvalmistus- ja keramiikkapajoissa. Lisäksi koko touhua valvoo Begemot, valtavankokoinen raitainen kissanrontti. Pöydällä, hyllyillä, uunissa on valmiita ja puolivalmiita esineitä: kelloja, enkeleitä, kuppeja ja maljoja, mukeja, kissoja, koiria.

Käymme teatteripajassa. Käymme puutyöpajassa. Katsomme lasten tekemän piirretyn filmin heidän matkastaan Ranskaan. Matka  on oletettavasti tehty silloin, kun UNICEF vielä tuki keskusta, mutta tuki lopetettiin vuoden 2011 jälkeen. Ymmärsin ja oletan, että tuki loppui ylemmän tahon toivomuksesta: Venäjä ei ole tuensaajamaa, vaan mieluummin se antaa muille maille, toimii donorina. Rahoitus on minimaalista ja se tulee tällä hetkellä kuulemma Suomesta, Kansanraamattuseuralta. Toiminta ei ole kuitenkaan sidottu aatteeseen, vaan kuten työntekijät kertoivat: pajoissa käy laidasta laitaan lapsia, myös siirtotyöläisperheistä, jotka ovat usein islaminuskoisia.

Toiminnassa on ymmärrätty se, mitä lapsi tarvitsee: aikaa, rauhaa, aikuisen vierelläoloa, mielekästä tekemistä, käden ja mielen taitojen opettelua. Meille kerrottiin, että paikassa ei ole televisiota eikä tietokoneita viihdekäyttöön. Hurraa! huusin mielessäni, että tällaisia paikkoja vielä löytyy. Ei ole kyse siitä, että pitäisi periaatteellisesti vastustaa teknologian kehitystä, vaan ymmärtää ja myöntää, että sillä ei voi korvata tärkeimpiä inhimillisä tarpeita: kokea olevansa rakastettu, tarvittu, hyödyllinen, saada toisen ihmisen lämpöä, läheisyyttä, lohtua.

Eeva-Liisa

PS en ajattele, että hyväntekeväisyydellä hoidetaan yhteiskunnan koventuneiden arvojen, kohtuuttomien tuloerojen ja hyväosaisia suosivien veropykälien jälkipyykki. Ei hoideta. Se on politiikkaa, yhteiskuntapolitiikkaa. Ajattelen, että kaikessa ja kaikkialla on mahdollisuus toimia inhimillisesti, syventyen kysymykseen mikä on oleellista eikä leikaten suin päin kulloinkin kovimpaa huutavan pikapalkintoja lupaavan talouspoliittisen määkyjän mukaan ensimmäiseksi vähäisimmiltä. Se on helppo, ruma ja yleinen ratkaisu.