Gevalia-kahvin, kolesteroli-levitteen ja sielun kaipuu

Sain ystävältä Zinaida Lindenin Hufvudstadsbladetiin kirjoittaman kolumnin Hemma - borta, Kotona - poissa. Siinä Linden kertoo kotimaan vaihtamisesta, koti-ikävästä, ulkopuolisuuden kokemuksesta.

Kahden kodin ihmiset ovat eri sakkia kuin kahden kotimaan ihmiset. Puhumattakaan monen eri maan ihmisistä. Asuin Pietarissa, silloisessa Leningradissa ensimmäisen kerran 80-luvun alussa. Toinen kotini oli Tukholmassa, jossa asuin lähimmän ihmiseni kanssa, mutta kotimaani oli Suomi. Siihen aikaan vielä oli hyvä matkustaa Suomen kautta Ruotsiin. Suomi oli Ruotsia takapajuisempi, tai no, aivan konkreettisesti: Suomessa ei juuri ollut maahanmuuttajia, muhimme omissa mehuissamme. Ruotsin sosiaalidemokraattinen kansankoti oli onnistunut tekemään Ruotsista maan, jossa kaikki olivat sinuja keskenään. Paitsi ehkä kuningas, vaikka siitä en ole varma.Tukholmassa hankin opiskelurahoja auttamalla vanhuksia kodeissa ja siivoamalla. Teitittelin yleensä asiakkaita, osa loukkaantui. Jollekulle taas suomenruotsalainen puheenparteni ja sanavarastoni toi kyyneleet silmiin: "Du använder ordet 'ämbar', det har jag inte hört sen barndomen...".

Kotimaa Suomen kautta oli hyvä matkustaa Ruotsiin, koska ero asuinmaan eli Neuvostoliiton ja maan, jossa kotini sijaitsi, pehmeni, jotenkin väljeni. Kyse ei ollut vain elintasosta, vaan tavasta elää: ruotsalainen suunnitteli kaiken, venäläinen ei viisivuotissuunnitelman ohella mitään muuta. Minua 70-luvulta asti hämmästyttänyt varmistelu ja hallinnan tarve on aikoja sitten levinnyt Suomeen. En tiedä tuliko se Ruotsista vai tuleeko se aina elintason nousun myötä.

Ruotsissa kaipasin leveää venäläistä luonnetta ja sielua. Neuvostoliitossa kaipasin Gevalia-kahvia. Suomessa kaipasin ruotsalaista kepeätä keskustelukulttuuria.

Entä tänään? En enää asu Ruotsissa, enkä käy siellä kovin usein, en tiedä mitä sieltä kaivata tai mitä siellä kaipaisin. Suomessa kaipaan Pietarin kujia, kanavia ja siltoja, yhtä Pietarin vanhimmista osista, Kolomnan kaupunginosaa ränsistyneine taloineen. Pietarissa kaipaan kolesterolia alentavaa levitettä.

Tiedän sittenkin mitä Ruotsista kaipaan: Tomas Tranströmerin sielukkuutta, Peppi Pitkätossun riivitöntä uskoa itseensä, sikäläisiä osuuskauppoja.

Eeva-Liisa   

 

Sunnuntaikävelyllä

Makuasia

Sunnuntaikävelylläni päätin poiketa Massandra-viinien kaupassa pienellä Krylovin kujalla. Kujalle pääsee Gostini Dvor -tavaratalon vierestä Sadovajalta. Oletinkin että pyhäisestä päivästä huolimatta liike olisi auki. Kyselin madeiraa, portviiniä ja sherryä pienissä pulloissa, joita on mukava antaa lahjaksi. Krimin viinit ovat kuuluisia ja siellä ovat monet harjoittaneet viininviljelyä, myös ruhtinassuvut kuten Jusupovit.      

Toki niitä oli. Vuosien 2005 ja 2006 satoa, pullotettu 2013 ja 2014. Mutta siinä syyskuiden välissä Krimin viinit olivat vaihtaneet isäntämaata. Vuoden 2013 pullossa lukee: Ukraina, Krim; vuoden 2014 Venäjä, Krim. Maistuukohan tämä nyt ihan siltä samalta kuin ennen?



Mielenilmaisu

Jatkoin Krylovin muutaman sadan metrin kujan loppuun, poispäin tavaratalosta ja tulin suoraan Aleksandrinskin teatterin eteen. Käännyin Katariina toisen eli Katariina Suuren patsaan ohi Nevskille ja ylitin valtakadun. Edessäni seisoi noin tusina ihmistä käsissään Venäjän lippuja ja oranssi-mustia viirejä. Ohikulkeville jaettiin yhteiskunnallisen lehden erikoisnumero, jonka otsikkona oli: Suvereniteetin puolesta! Suuren ja itsenäisen Venäjän puolesta! Ystävälliseltä kypsältä rouvalta sain lehtisen, jossa selitettiin Viidennen kolonnan perustavoitteet ja elementit. Tiheään painetut ja monisivuiset materiaalit ovat vielä tarkemman tutustumisen kohteena. 

Onnenonkija

Jatkoin kävelyäni kaupungin halki kotia kohti. Etenin Insinööripalatsin ja Kesäpuiston suuntaan. Mutta sitä ennen Fontankan varrella olin kompastua filmiryhmään, joka oli virittänyt kalustonsa ja johtolangat pitkin katua. Siitä selvittyäni aloin jo kaukaa ihmetellä nuorta miestä, joka oli puoliksi menossa rauta-aidan yli kanavaa kohti. Lähestyessäni huomasin, että hänellä oli ongenvavan tyyppinen työkalu ja siiman päässä magneetti, jolla hän kalasti pikkurahoja kanavan pohjalta. Niitä on aina runsaasti onnea tuottavan pikkiriikkisen lintupatsaan liepeillä. Kesällä kanavaristeilyt ohittavat linnun ja niin turistit kuin pietarilaisetkin heittelevät kilpaa kolikoita - ja toivovat, unelmoivat.

Eeva-Liisa

 

Aikalaisemme Job...

Job Suuressa nukketeatterissa Pietarissa

... näin otsikoi Novaja gazeta (Uusi lehti) artikkelinsa liettualaisen Eimuntas Nekrosiuksen Jobin kirjan perusteella tehdystä ohjauksesta, joka esitettiin viime syksynä Moskovassa Stanislavskin aikakausi -festivaalilla. Kun luen artikkelia, mieleeni tulee hämmästyttävällä tarkkuudella juuri ennen joulua Nekrasov-kadun Bol'shoi Teatr Kukol (Suuressa nukke-) -teatterissa, Pietarissa näkemäni esitys Jobin kirja, Ruslan Kudashovin ohjauksena.

En puhu niinkään tarkkuudesta esityksen muodossa, keinoissa, ohjauksesta, vaan Jobin kirjan hengen tuomisesta tähän päivään, ilman että vanhan testamentin tekstiä olisi nykyaikaistettu, tai ihmistyyppejä modernisoitu. Ei, mistään tuollaisesta ei ole kysymys, eikä Jobin kirja tarvitse minkäänlaista modernisointia: se puhuu tämän ajan kieltä, tämän ajan ihmiselle. Samalla Nekrasov-kadun esitykseen hiipii hetkittäin liikumattomuus, hiljaisuus, puhumattomuus, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tokareva kirjoittaa Moskovan esityksen valtaavan 'stihija', syvä hiljainen rauha. 

Kuten Novaja gazetan toimittaja Marina Tokareva kirjoittaa: "Job on kuka tahansa, koko kärsivä ihmiskunta. Hän eli vanhan testamentin aikaa, ja meidän aikaamme." 

Ehkä ihminen vain ei halua kuulla Jobia. Ehkä ei koskaan ole halunnut, eikä yhtään enempää tänään. Kuka haluaa kuulla ihmistä tai ihmisestä, joka on hyvä, mutta jolta otetaan syyttä kaikki? Tarinahan on ikävä, joutuu pohtimaan ikäviä asioita. Juuri tällainen on Jobin tarina. Kaikki kaatui, kaikki tuhoutui, kaikki mitä hän oli saanut, kerännyt, tehnyt, otettiin pois. Otettiin? Kuka otti?

Tokareva siteeraa Nikolai Berdjajevia, joka kiteytti yhden tavallisimmista ateistien ajatusrakennelmista näin: jos on olemassa syyttömän kärsimystä, silloin ei jumala voi olla olemasa. Ei ainakaan hyvä jumala.

Yhtä aikaa Jobin tarina elää vahvaa omaa elämäänsä. Syytön kärsii edelleen. Syytön kärsii Beslanin kouludraamassa, syytön kärsii Boko Haramin kaapatessa koulutyttöjä, syytön lähetetään sotaharjoituksiin, mutta joutuu sotaan. Tai se mikä haukotuttavan jokapäiväisenä ja tylsän tavallisena kiusaa minua eniten: syytön kärsii koulukiusattuna. 

Nekrosius teki ovelan vedon näytelmänsä lopuksi: Job astuu näyttämölle Saatanan ja Jumalan kanssa. Saatana ojentaa Jobille omenan. Job puolittaa omenan ja syö molemmista puolikkaista, hyvää ja pahaa. Tokareva näkee Nekrosiuksen nerokkaassa loppukohtauksessa ajatuksen reaalimaailmaan paluusta. Emme elä armollisessa maailmassa. Nekrosius yhdistää tarinassaan oikeamielisen ihmisen ja ensimmäisen synnintekijän. Niin kuin yhdessä omenassa, niin jokaisessa ihmisessä: mahdollisuus hyvään ja pahaan.

Todistaako syyttömän kärsimys siitä ettei jumalaa ole vai ei todista ettei Jumalaa olisi? Jobin kirjan kipeimpien huutojen yhtäpitävyys tämän päivän kysymysten kanssa todistaa kirjan elävän tänä päivänä. Aikalaisemme Job. 

Eeva-Liisa

Ohjaaja Eimuntas Nekrosius

Jobin kirja Moskovan festivaalilla

Niin kauan kuin pallo vielä pyörii

Kiivaana käyvän Venäjä-keskustelun lomassa unohtuu, että kaikki ei ole politiikkaa ja pakotteita. Kulttuurin ja urheilun alalla maidemme välillä on hedelmällistä vuorovaikutusta. Vuoden alussa Pietarissa oli perinteinen Valentin Granatkin-jalkapalloturnaus alle 18-vuotiaille pojille, johon Suomi on osallistunut useana vuonna. Turnaus antoi arvokasta kokemusta peleistä tasokkaita maita vastaan sekä sopeutumisesta kansainvälisiin oloihin. Järjestelyt olivat erinomaiset, kuljetukset, harjoittelu, majoitus toimivat. Ottelut olivat yhdellä Euroopan suurimmista sisästadioneista Petrosskylla  (Park Pobedyn vieressä). Pelien ja harjoittelun ohella Suomen joukkue ehti tutustua Pietariin ja hakea vaihtelua hotelliruokiin. Pakolliseen päiväohjelmaan kuului luonnollisesti koulutöiden hoitaminen.

Suomen pelaajia Iisakin aukiolla

Tässä vaiheessa kautta Suomen tavoitteena oli ensisijaisesti taktisten kuvioiden hiominen. Päinvastoin kuin useat muut joukkueet, Suomi pyrki käyttämään sallitut seitsemän vaihtoa eikä tähdännyt vain tulokseen ykkösnyrkillä. Silti  Suomen pojat menestyivät. He voittivat sekä Moskovan kaupunkijoukkueen että Latvian, pelasivat tasan Etelä-Korean ja Japanin kanssa. Ainoa tappio tuli otteluruuhkan keskellä Slovakialle. Erityisen tyytyväisiä oltiin tasapelistä  nykyaikaista nopeaa jalkapalloa pelaavaa Japania vastaan. Yleensä ottaen Suomen joukkuepeli toimi, työmoraali ja peli-ilo oli korkea. Olisiko tässä joukkueessa Suomifutiksen tulevia tähtiä? Vaikkapa  Markus Uusitalo, Aapo Halme, Nicholas Hämäläinen, Obed Malolo...

Nähtyään tätä nuorten energistä ja iloista jalkapalloa vanhan futishullun on pakko lainata kirjailija Kai Maksimaisen ylistystä lajille:  ”…potkun perään muoto, pyöreän täydellinen muoto, joka täyttää lupauksen alituisesta liikkeestä, joka ei pysähdy aikojen luentaan, vesien virtoihin, tuulen huminaan, liikkeestä, jolla ei ole rajoja, on jatkuva ja periksi antamaton sen pyhyys, sen keinoin saa voimansa nuori kirmaava ikäpolvi, sen keinoja ihaillessa illan koittoonsa hiipivä vanhus.”

( ”Jalkapallokuu”  ntamo 2014)

Mikko

Tässä turnauksen kotisivut:  http://granatkin.com/index.php/en/

Ja joulunaika se jatkuu ja jatkuu...

Ruokakaupassa käydessäni huomasin, että vodkaa myytiin alennuksella. Muistin tämän, kun aloin soitella rinkiä ystäville kutsuakseni kylään heti vuoden alkaessa. Ajattelin että venäläiset vasta palailevat töihinsä ja itsekään en ole vielä niin työn touhussa, etten viitsisi järjestää pieniä pirskeitä. Mutta juhlatkin voivat käydä voimille.

Ensimmäisenä soitin Laljalle, joka ilahtui: "...kiitos, kiitos, niin kun juhlatkin vielä jatkuvat, vanha uusi vuosi on vasta tulossa ja loppiainen!" Sitähän minäkin, että juhlitaan nyt vaan samaan syssyyn mitä ehditään. Sitten soitin Katjalle, joka heti ensimmäiseksi puuskahti: "Luojan kiitos joulunpyhät ovat ohi!". Panin vastaan ja hehkutin kuinka itse asiassa pyhät yhä jatkuvat ja niinpä minä aionkin... Johon Katja: "Niin todella, pahaksi onneksi taitaa vielä olla pari juhlaa jäljellä...".

Sitä, joka jaksaa juhlia koko kierroksen, odottaa vielä vanha uusi vuosi 13. - 14.1. ja loppiainen 19.1. Loppiainen on Jeesuksen kasteen juhla, kun se lännen kirkoissa on vakiintunut kolmen tietäjän tai kuninkaan Beetlehemin matkan muistoksi. Loppiaisena miljoonat venäläiset käyvät kastautumassa avantoon. Se tehdäänkin kunnolla, päätä myöten ja kolme kertaa. Kastautuminen merkitsee luopumista vanhasta elämästä ja puhdistautumista.

Järjestän joulukauden päättymiskutsut vanhan uuden vuoden ja venäläisen loppiaisen välissä. Minkä tradition mukaan iltaa vietetään on vielä hämärän peitossa. Voimmehan vaikka yhdessä yrittää muistella Shakespearen Loppiaisaatto näytelmän juonta: miten ihmeessä se liittyy loppiaiseen? Toisaalta, viime vuonna samoihin aikoihin ei mikään traditio estänyt Vasjaa, joka on syntynyt ja kasvanut Ukrainassa, laulamasta haikeita ja huikeita ukrainalaisia kansanlauluja. Tiedä vaikka tänä vuonna sama toistuisi duettona, kun saamme piiriimme Valerin, joka on ihka aito ukrainalainen.

En ostanut alennusvodkaa. Ja muutenkin vain pienen putelin miehille juhlakauden loppumisen merkiksi.

Eeva-Liisa

Loppiaisen viettoa San Sebastianissa Espanjassa. Kuvassa tietäjät Balthasar, Caspar ja Melchior.

 

Kertaus on muistojen äiti

Kun palasin joululomaltani Pietariin menin Suureen nukketeatteriin katsomaan näytelmää Jouluna kaikki ovat vähän kuin tietäjiä... No mutta enhän minä näin voi aloittaa uutta vuotta ja uutta blogia: ensinnäkin aloitus on sama kuin tismalleen vuosi sitten, 8.tammikuuta 2014. Toiseksi ensin lienee paikallaan toivottaa noin kolmelle säännölliselle lukijallemme: Kiitos viime vuodesta ja onnellista uutta vuotta! 

Ja takaisin: en voinut välttää kiusausta nähdä uudelleen nukketeatterin joulunäytelmää. Se on liikuttava, tuolit heiluvat lasten ja aikuisten alla. Katosta laskeutuu mandariineja, kuten Josif Brodskin runossa, josta myös näytelmän nimi. Tarina vie mennessään. Eräskin mies kommentoi puoliääneen näytelmää koko esityksen ajan. Vilkaisin taakseni nähdäkseni sepustiko hän näytelmän (olematonta) juonta lapselle, mutta ei: mies vain kommentoi, joko kiusaantuneen näköiselle vaimolleen tai meille muille. 

Esitys ei kuitenkaan ole kronologinen ja Joosefin ja Marian perheen tarinakin kerrotaan ainakin kaksi kertaa. Samoin hirveä Herodes saa esittää repliikkinsä pariin otteeseen. Mikä siis esityksessä kiehtoo?  

Enkeli, joka lentää läpsyttelee ilmestyäkseen milloin tietäjille, milloin paimenille ja lopulta kuolemalle. Kertojat, jotka juuttuvat tekstiin ja joita kuiskaajan täytyy nousta piilostaan hoputtamaan. Joululaulut - oletan että ne ovat ortodoksisen joulutradition mukaisia, vaikka en tunnista niitä - joiden esitystapa on vähän kuin virttä veisaisi polokan tahtiin, polokan tahtiin. 

Ensi vuonna menen taas ja muistelen näitä muita kertoja. Tuolien narinakin on joka kerta erilaista. Piparkakut olivat mausteisempia tänä vuonna. Vanhan talon kapea portaikko oli täynnä tuikkuja, ja katsojat ohjattiin pimeässä niiden valossa kerrosta ylemmäs pienelle näyttämölle. Tänä vuonna minua ei enää huolestuttanut tuleeko tulipalo. Joulun ihme.

Eeva-Liisa