 |
| Job Suuressa nukketeatterissa Pietarissa |
... näin otsikoi Novaja gazeta (Uusi lehti) artikkelinsa liettualaisen Eimuntas Nekrosiuksen Jobin kirjan perusteella tehdystä ohjauksesta, joka esitettiin viime syksynä Moskovassa Stanislavskin aikakausi -festivaalilla. Kun luen artikkelia, mieleeni tulee hämmästyttävällä tarkkuudella juuri ennen joulua Nekrasov-kadun Bol'shoi Teatr Kukol (Suuressa nukke-) -teatterissa, Pietarissa näkemäni esitys Jobin kirja, Ruslan Kudashovin ohjauksena.
En puhu niinkään tarkkuudesta esityksen muodossa, keinoissa, ohjauksesta, vaan Jobin kirjan hengen tuomisesta tähän päivään, ilman että vanhan testamentin tekstiä olisi nykyaikaistettu, tai ihmistyyppejä modernisoitu. Ei, mistään tuollaisesta ei ole kysymys, eikä Jobin kirja tarvitse minkäänlaista modernisointia: se puhuu tämän ajan kieltä, tämän ajan ihmiselle. Samalla Nekrasov-kadun esitykseen hiipii hetkittäin liikumattomuus, hiljaisuus, puhumattomuus, joka tuntuu luissa ja ytimissä. Tokareva kirjoittaa Moskovan esityksen valtaavan 'stihija', syvä hiljainen rauha.
Kuten Novaja gazetan toimittaja Marina Tokareva kirjoittaa: "Job on kuka tahansa, koko kärsivä ihmiskunta. Hän eli vanhan testamentin aikaa, ja meidän aikaamme."
Ehkä ihminen vain ei halua kuulla Jobia. Ehkä ei koskaan ole halunnut, eikä yhtään enempää tänään. Kuka haluaa kuulla ihmistä tai ihmisestä, joka on hyvä, mutta jolta otetaan syyttä kaikki? Tarinahan on ikävä, joutuu pohtimaan ikäviä asioita. Juuri tällainen on Jobin tarina. Kaikki kaatui, kaikki tuhoutui, kaikki mitä hän oli saanut, kerännyt, tehnyt, otettiin pois. Otettiin? Kuka otti?
Tokareva siteeraa Nikolai Berdjajevia, joka kiteytti yhden tavallisimmista ateistien ajatusrakennelmista näin: jos on olemassa syyttömän kärsimystä, silloin ei jumala voi olla olemasa. Ei ainakaan hyvä jumala.
Yhtä aikaa Jobin tarina elää vahvaa omaa elämäänsä. Syytön kärsii edelleen. Syytön kärsii Beslanin kouludraamassa, syytön kärsii Boko Haramin kaapatessa koulutyttöjä, syytön lähetetään sotaharjoituksiin, mutta joutuu sotaan. Tai se mikä haukotuttavan jokapäiväisenä ja tylsän tavallisena kiusaa minua eniten: syytön kärsii koulukiusattuna.
Nekrosius teki ovelan vedon näytelmänsä lopuksi: Job astuu näyttämölle Saatanan ja Jumalan kanssa. Saatana ojentaa Jobille omenan. Job puolittaa omenan ja syö molemmista puolikkaista, hyvää ja pahaa. Tokareva näkee Nekrosiuksen nerokkaassa loppukohtauksessa ajatuksen reaalimaailmaan paluusta. Emme elä armollisessa maailmassa. Nekrosius yhdistää tarinassaan oikeamielisen ihmisen ja ensimmäisen synnintekijän. Niin kuin yhdessä omenassa, niin jokaisessa ihmisessä: mahdollisuus hyvään ja pahaan.
Todistaako syyttömän kärsimys siitä ettei jumalaa ole vai ei todista ettei Jumalaa olisi? Jobin kirjan kipeimpien huutojen yhtäpitävyys tämän päivän kysymysten kanssa todistaa kirjan elävän tänä päivänä. Aikalaisemme Job.
Eeva-Liisa
 |
| Ohjaaja Eimuntas Nekrosius |
 |
| Jobin kirja Moskovan festivaalilla |
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti