Kissa ja Kärpänen

26.2.2013

Gruusialaisravintoloita täällä on joka kulmassa. Yrtit tuoksuvat, lammaspata muhii, munakoisorullasta löytää hasselpähkinäsydämen. Viinilistalla on ranskalaisia ja italialaisia viinejä, mutta aina tarjotaan myös ’paikallista’ kotiviiniä, toisin sanoen gruusialaista. Miten tuontiluvan kanssa on nykyään, en tiedä, mutta hieman kalliimpaa se on kuin eurooppalaiset viinit. 

Mutta en minä ruoasta aikonut kirjoittaa. Astuimme pari askelta kellarikerrokseen, ravintolaan nimeltä Kärpänen, Muhinan taideakatemiaa vastapäätä. Varhaiseen lounasaikaan ravintola uinui vielä, tarjoilija lakaisi verkkaisesti lattiaa – vain kissa seurasi valppaasti harjan liikkeitä. Hyvänen aika, kissa!

Miten meillä? Kissasta tulisi ongelma: terveysviranomaiset, hygienia, allergikot. 

Mutta täällä kissa vei kaiken huomiomme. Kiipesi takanreunustaa myöten meitä tervehtimään, nuuhkaili ja teki tuttavuutta aikansa, hävisi sitten pöydän alle. Jatkoimme maukkaan gruusialaisen papukeiton, lobion, lusikoimista. Mutta eipä aikaakaan, kun häntä ja koko kissa keksi uutta ajankulua takista roikkuvista nauhoista, tavoitteli niitä molemmilla tassuilla – ja rämähti lopulta hyvin epäkissamaisesti maahan. ”Nuori”, totesi tarjoilijatar lakonisesti, kissaa tarkoittaen.     

Päätimme arkilounaamme teekupillisella, hyvästelimme tarjoilijan ja kissan. Minulle jäi tuntu, että molemmat palasivat omaan rauhaansa, tarjoilija otti harjan ja ryhtyi taas lakaisemaan, kissa kiipesi tuolille vahtimaan. 

Eeva-Liisa

Gruusialainen ravintola Muha-Tsokotuha, 
osoite: Soljanoi pereulok 14, puh. +7 812 273 38 30.

Puutarhat

25.2.2013

Joka päivä kuljen töihin ja takaisin Potomkininkatua talvipuutarhan ohi. Se on alueen arkkitehtuuriin sopiva, matala keltainen rakennus: ikkunoista näkee tropiikin kasveja ja kreikkalaisia patsaita. Lasiseinien sisällä vesi solisee, siellä voi talvipakkasilla valaa itseensä uskoa uudesta keväästä. 

Talvipuutarhan toisessa kerroksessa on kahvila, josta saa ranskalaista suklaata, suklaajuomaa, jossa lusikka seisoo.  Poikani tuli käymään, oli harmaan pilvinen päivä. Vein hänet kaakaolle, istuimme toisen kerroksen parvella ja katselimme eksoottisia kasveja yläviistosta. Kahvilassa oli juuri silloin valokuvanäyttely. Kuvat esittivät buddhalaisluostareita ja puutarhoja pitkin maailmaa. Niistäkö johtui, että tuosta hetkestä jäi tyyni ja rauhallinen muistikuva?

Puutarhan yhteydessä on myös kukkakauppa. Siellä sidotaan ylellisiä kukkalaitteita puutarhassa vieraileville hääpareille, mutta myös arkisten kukkien ostaja saa hyvän palvelun. Ei kestänyt aikaakaan, kun minulle jo alettiin antaa alennusta, vaikken sitä edes osannut pyytää. Myyjättäret muistavat, sommittelevat yhdessä kanssani kimput, ottavat kantaa väreihin, suosittelevat gerberaa ja iristä, kieltäytyvät myymästä oksaruusua, koska se ei ole enää tuore.

Arjet ja pyhät hääparit seurueineen ajavat vaalean- ja kirkkaanpunaisilla, mustilla ja valkeilla limusiineilla talvipuutarhan eteen. Autohirviöstä pullahtaa esiin valkoinen nukkemorsian ja kömpelö sulhasmies. Käydään kuvaamassa kasviviidakossa. Tullaan ulos, korkataan venäläinen shampanja ja huudetaan: ”Gor,ko! Gor,ko!” – ja hääpari suutelee, joskus tupakat käsissään. Mutta onnellisina, siinä hetkessä ikuisesti onnellisina, kauniina, kuvattuina.

Ihmeellistä oikeastaan, että tuiki tavalliseen arkeeni kuuluu ainutlaatuinen silmänräpäys jonkun ihmisen elämässä. Samalla muistelen näyttelyn buddhalaismunkkeja vaeltelemassa puutarhassa. Ohikiitävä ikuisuus.  

Eeva-Liisa

Haave irtautua menneestä

25.2.2013

Potjomkininkadulta vasemmalle Robespierren rantabulevardilla sijaitsee ”Poliittisen sorron uhrien” muistomerkki, joka koostuu kahdesta sfinksistä sekä tyylitellystä vankilanikkunasta. Sfinksien kasvojen toinen puoli on sileä kuin Yliopiston rantakadun egyptiläisillä sfinkseillä. Kasvojen toisesta puolesta, joka näkyy vastarannalle Krestyn vankilaan, on kaikki elävä valunut luiden päältä. Muistomerkkiin liittyy bulevardin toisella puolella oleva Anna Ahmatovan patsas. Runoilija seisoo selin Nevaan ja katsoo olkansa yli Krestyn vankilaa, jossa tämän puolisoa ja poikaa pidettiin pitkään. Muistomerkin jalustassa on vangittuna olleiden runoilijoiden mm. Brodskyn, Gumiljovin, Mandelstamin säkeitä. Jalustaan on painettu myös Raoul Wallenbergin nimikirjoitus. Yllättävää kyllä muistomerkillä ei näy juurikaan kävijöitä. Muistomerkki on jäämässä näytteeksi Jeltsinin aikaan liittyneestä haaveesta irtautua menneestä. Putinin kaudella moisia tuskin rakennetaan.  

                  

Sfinksin kasvot tuovat mieleen japanilaisen Shomei Tomatsun valokuvat. Hänen kuvansa Hiroshimassa pysähtyneestä kellosta tai sulaneesta lasipullosta ovat osa sotaikonografiaa. Koskettavimpia ovat kuvat vuodelta 1961 ydinpommin eloonjääneistä uhreista, jotka olivat muuttuneet ei-toivotuiksi ihmisiksi kotimaassaan. Busseissa ihmiset käänsivät katseensa muualle ja välttelivät kohtaamasta näitä ihmisiä. Ydinräjähdyksen turmelemat kasvot toivat kipeästi mieleen hävityn sodan järjettömyyden. Mustavalkokuvissa muotonsa menettäneiden kasvojen keskeltä lohduttomat silmät esittivät vetoomuksen: ”Katso minua, olen ihminen!”

Tuolta Hiroshiman uhrien katseelta ei voi välttyä Pietarissa. Metrossa, kirkkojen edustoilla, syrjäkujilla kohtaa toisen mielettömän sodan, Tsetsenian, veteraaneja: psyykkisesti vammautuneita, vieroitusoireissa täriseviä, raajansa menettäneitä. Yhä uudelleen järkytyn kohdatessani alaosastaan amputoiden ihmisen, joka kuljettaa torsoaan lasten leikkikärryä muistuttavassa puulaatikossa. Ennen väkevä nuori mies on kuin Tomatsun kuvaama ydinlämmön vääntämä pullo. Pietarissa asuva ystäväni antaa surulliselle kentaurille pari sataa ruplaa. Minä olen kasvanut uskomaan, että valtio pitää huolen omistaan. 

Mikko

--------------------

Tällä hetkellä Pietarissa suunnitellaan Krestyn muuttamista kulttuuri- tai mahdollisesti matkailukäyttöön. ks.

http://www.rtr.spb.ru/vesti/vesti_2013/news_detail_v.asp?id=522

Granaattiomenia ja punaista basilikaa

19.2.2013

Kävelen töistä kotiin eri reittejä, usein Tshaikovskinkatua. Heti kohta kadulle käännyttyäni ohitan hedelmä- ja vihanneskioskin. Sieltä ostan vitamiineja. Olen löytänyt tuotteen, jota en tiedä Suomessa myytävänkään: tuoreen granaattiomenamehun. Se tulee, kuten myyjätkin, Uzbekistanista. Litrahinta on edullinen, mehu kirpeää ja tummanpunaista. Sen sanotaan parantavan kaikki mahdolliset vaivat.  

Muita houkutuksia on hurmá, tai kuten muualla hedelmää nimitetään: sharon. Se on ohutkuorinen ja kypsyessään hauras, runsas mehu purskahtaa helposti läpi ohuen kuoren. Niitä pitää käsitellä varoen ja arvostaen. Granaattiomenat ovat paitsi puristettuna mehuna, myös käsityönä herkullisia: hedelmä avataan käsin, sanoi minulle venäläinen ystäväni, ei veitsellä, ettei mehu karkaa. Kun se on saatu halkaistua, siitä aletaan poimia käsin pieniä tummanpunaisia helmiä. En tiedä mitä ne oikeasti ovat – ehkä siemeniä. 

Vihannessalaattini ei tule toimeen ilman punaista basilikaa, jota myyjäni sitaisee minulle pienen kimpun muutaman  päivän tarpeisiin. 

Kerran kioskissa hääri joku toinen. Hinnasta huomasin, ettemme olleet tuttuja: se oli moninkertainen siihen verrattuna mitä yleensä. En viitsinyt alkaa kinata, vaan päätin, että tästä lähin kurkistan kioskin luukusta aina ensin onko luottomyyjäni paikalla.

Myyjättäreni, nuori uzbekkinainen, kertoi minulle pitävänsä kioskia auki aamusta iltaan, tulevansa kotiin iltayhdeksän – kymmenen aikaan ja alkavansa silloin laittaa perheelleen ruokaa, pestä pyykkiä. Viime aikoina olen havainnut hänen silmänsä olevan punaiset ja nenän vuotavan. Ettei hänellä vain olisi hedelmäallergiaa? Kyselin hänen vointiaan, hän siristeli silmiään. Toivotin venäläistyyliin dai Vam Bog zdorov’ja, antakoon Jumala Teille terveyttä. Hän loi minuun nopean katseen ja toivotti sitä samaa.

Eeva-Liisa

Pjotr Dik - hiljaisuuden maa

18.2.2013

Kiven ja graniitin kaupungissa löydän pehmeää mattapintaa, pastelleja; muotoja, jotka tuovat mieleen Helene Schjerfbeckin henkilökuvat, työn tai kirjan ääreen kumartuneet hahmot; värejä, jotka tuovat mieleen Rafael Wardin harmaan kauden tai valoisan, kullankeltaisen toivon.

Kävin Pjotr Dikin näyttelyssä Nevski Prospektilla. Työt pakottavat pysähtymään, tutkimaan - kunhan pääsin ohi näyttelyä vahtivasta arvonsa tuntevasta daamista, joka puuttui kaikkiin tekemisiini: ei laukkua pöydälle (kun syvennyin katsomaan taiteilijasta tehtyä videota ja erehdyin laskemaan laukkuni hetkeksi pöydälle), ei nojata kaiteeseen, ei käytetä matkapuhelinta (kun olin juuri sulkemassa sitä). Hartauden vaatimukseen vaikutti arvokas näyttelypaikka, Stroganovin palatsi, joka on Venäläisen museon filiaali.

Mieleeni tuli sana ’tshelovekosluzhenije’ eli ihmispalvelus ’bogosluzhenijen’ eli jumalanpalveluksen’ sijaan. Ystäväni tyrmäsi sanan. Hiljaa mielessäni en kuitenkaan luopunut siitä, koska Dik tuntuu näkevän syvälle ihmiseen. Minusta hän näkee kasvojen muodoissa, silmärypyissä ja suunjuonteissa ihmisen olemuksen. Hän tavoittaa ihmisen kaipuun, kun hahmot taipuvat toisiaan kohti, katsovat yhdessä ulos ikkunasta.

Yksinäiset ihmiset Dikin töissä hätkähdyttävät ja niitä katsoessa Schjerbeck tulee entistä enemmän mieleeni. Nuori nainen puoli-istuvassa asennossa, lantio kaareutuu kauniisti, muuta ei tarvitse kertomaan nuoren naisen kauneudesta ja kyvystä kantaa elämää itsessään. Tai musta kissa, joka on hyvin, hyvin musta, jonka mustuus on angoranpehmeää, josta erottaa kissan notkean kehon muodot; kuinka nopeasti se siitä hyppääkään, yhdellä loikkauksella – ruokakupin ääreen, hiirtä metsästämään, tai syliini, kehräämään. Muuten, eikö Schjerfbeck myös rakastanut kissoja?

Ystäväni näyttää minulle mielityönsä: täysikuun valaisema venepoukama, jäätynyt yksinäinen merenranta kaisloineen, kapean polun halkoma ruohotasanko, polulla kulkee kaksi ihmistä. Mutta verkkokalvolle jää myös yksinkertainen hopeanvärinen teekannu, ei muuta.

Kotiin palattua juomme teetä, vieressä loikoilee kissa kerällä.

Eeva-Liisa

_________________   

Pjotr Dik on venäjänsaksalaista sukua. Syntyi vuonna 1939, kuoli 2002. Asui pitkiä aikoja Vladimirin kaupungissa. Näyttely jatkuu vielä maaliskuun puoliväliin Venäläisen taiteen museon näyttelysalissa Stroganovin palatsissa, Nevski prospekt 17 / Gribojedovin kanava 2.

Veden, valon ja graniitin päiviä

17.2.2013

Alusta asti minulla on ollut tarve kertoa tarinoita näiltä kaduilta ja kulmilta. Täällä on vettä, valoa ja graniittia. Jos mahdollista, etsiydyn aina veden läheisyyteen. Neva on kulman takana. Eräänä kevätyönä ystäväni soitti minulle: jäät lähtevät kohisten Nevasta, tule äkkiä!

Kun nousen aamuisin keittämään kahvia, katson ensimmäisenä keittiön ikkunasta puiston reunaa: joko rusottaa? Kun kahvi alkaa tuoksua, ensimmäiset säteet valaisevat jo keittiönpöytää.  Aurinko nousee Taurian puiston takaa, ja sieltä se lähtee kiertämään yli puiston kohti Talvipuutarhaa, se kohoaa chevalierkaartin rakennuksien yli ja häviää Shpalernajakadun viivasuorien talojen linjaan. 

Kesäiltoina istun graniittipenkillä Nevan rannalla, Robespierren rantakadulla. Silmäni tavoittavat Pietarin ja Paavalin linnoituksen kultakupolin. Se hohtaa Suomen asemalle johtavan Liteinin sillan takaa. Graniitti on kovaa ja pehmeää: se on koonnut päivän lämmön. Hyvä siinä on istua, syödä piirakoita ja pohtia maailman menoa. 

Keski-ikäiset miehet onkivat jo aamusta. En tiedä saavatko he kalaa. Todennäköisesti harjoittavat meditaatiota. Nuoret vilahtavat ohi rullaluistimilla, skeittilaudoilla ja polkupyörillä. Rouvashenkilöt ulkoiluttavat lapsenlapsiaan tai aviomiehiään. Nuorten naisten stilettikorot huimaavat. Nevan toisella puolella kohoaa punaisena Krestyn vankila, ristinmuotoinen tiilikolossi, jossa on istunut moni venäläisille rakas ihminen. 

Taas kohta on jäiden lähdön aika. Vuodenajat tulevat ja menevät. Ihmiset kulkevat ohi, joku pysähtyy, joku näkee, kaikki jatkavat matkaansa. Vesi, valo ja graniitti pysyvät.     

   

Eeva-Liisa