Pjotr Dik - hiljaisuuden maa

18.2.2013

Kiven ja graniitin kaupungissa löydän pehmeää mattapintaa, pastelleja; muotoja, jotka tuovat mieleen Helene Schjerfbeckin henkilökuvat, työn tai kirjan ääreen kumartuneet hahmot; värejä, jotka tuovat mieleen Rafael Wardin harmaan kauden tai valoisan, kullankeltaisen toivon.

Kävin Pjotr Dikin näyttelyssä Nevski Prospektilla. Työt pakottavat pysähtymään, tutkimaan - kunhan pääsin ohi näyttelyä vahtivasta arvonsa tuntevasta daamista, joka puuttui kaikkiin tekemisiini: ei laukkua pöydälle (kun syvennyin katsomaan taiteilijasta tehtyä videota ja erehdyin laskemaan laukkuni hetkeksi pöydälle), ei nojata kaiteeseen, ei käytetä matkapuhelinta (kun olin juuri sulkemassa sitä). Hartauden vaatimukseen vaikutti arvokas näyttelypaikka, Stroganovin palatsi, joka on Venäläisen museon filiaali.

Mieleeni tuli sana ’tshelovekosluzhenije’ eli ihmispalvelus ’bogosluzhenijen’ eli jumalanpalveluksen’ sijaan. Ystäväni tyrmäsi sanan. Hiljaa mielessäni en kuitenkaan luopunut siitä, koska Dik tuntuu näkevän syvälle ihmiseen. Minusta hän näkee kasvojen muodoissa, silmärypyissä ja suunjuonteissa ihmisen olemuksen. Hän tavoittaa ihmisen kaipuun, kun hahmot taipuvat toisiaan kohti, katsovat yhdessä ulos ikkunasta.

Yksinäiset ihmiset Dikin töissä hätkähdyttävät ja niitä katsoessa Schjerbeck tulee entistä enemmän mieleeni. Nuori nainen puoli-istuvassa asennossa, lantio kaareutuu kauniisti, muuta ei tarvitse kertomaan nuoren naisen kauneudesta ja kyvystä kantaa elämää itsessään. Tai musta kissa, joka on hyvin, hyvin musta, jonka mustuus on angoranpehmeää, josta erottaa kissan notkean kehon muodot; kuinka nopeasti se siitä hyppääkään, yhdellä loikkauksella – ruokakupin ääreen, hiirtä metsästämään, tai syliini, kehräämään. Muuten, eikö Schjerfbeck myös rakastanut kissoja?

Ystäväni näyttää minulle mielityönsä: täysikuun valaisema venepoukama, jäätynyt yksinäinen merenranta kaisloineen, kapean polun halkoma ruohotasanko, polulla kulkee kaksi ihmistä. Mutta verkkokalvolle jää myös yksinkertainen hopeanvärinen teekannu, ei muuta.

Kotiin palattua juomme teetä, vieressä loikoilee kissa kerällä.

Eeva-Liisa

_________________   

Pjotr Dik on venäjänsaksalaista sukua. Syntyi vuonna 1939, kuoli 2002. Asui pitkiä aikoja Vladimirin kaupungissa. Näyttely jatkuu vielä maaliskuun puoliväliin Venäläisen taiteen museon näyttelysalissa Stroganovin palatsissa, Nevski prospekt 17 / Gribojedovin kanava 2.