Puutarhat

25.2.2013

Joka päivä kuljen töihin ja takaisin Potomkininkatua talvipuutarhan ohi. Se on alueen arkkitehtuuriin sopiva, matala keltainen rakennus: ikkunoista näkee tropiikin kasveja ja kreikkalaisia patsaita. Lasiseinien sisällä vesi solisee, siellä voi talvipakkasilla valaa itseensä uskoa uudesta keväästä. 

Talvipuutarhan toisessa kerroksessa on kahvila, josta saa ranskalaista suklaata, suklaajuomaa, jossa lusikka seisoo.  Poikani tuli käymään, oli harmaan pilvinen päivä. Vein hänet kaakaolle, istuimme toisen kerroksen parvella ja katselimme eksoottisia kasveja yläviistosta. Kahvilassa oli juuri silloin valokuvanäyttely. Kuvat esittivät buddhalaisluostareita ja puutarhoja pitkin maailmaa. Niistäkö johtui, että tuosta hetkestä jäi tyyni ja rauhallinen muistikuva?

Puutarhan yhteydessä on myös kukkakauppa. Siellä sidotaan ylellisiä kukkalaitteita puutarhassa vieraileville hääpareille, mutta myös arkisten kukkien ostaja saa hyvän palvelun. Ei kestänyt aikaakaan, kun minulle jo alettiin antaa alennusta, vaikken sitä edes osannut pyytää. Myyjättäret muistavat, sommittelevat yhdessä kanssani kimput, ottavat kantaa väreihin, suosittelevat gerberaa ja iristä, kieltäytyvät myymästä oksaruusua, koska se ei ole enää tuore.

Arjet ja pyhät hääparit seurueineen ajavat vaalean- ja kirkkaanpunaisilla, mustilla ja valkeilla limusiineilla talvipuutarhan eteen. Autohirviöstä pullahtaa esiin valkoinen nukkemorsian ja kömpelö sulhasmies. Käydään kuvaamassa kasviviidakossa. Tullaan ulos, korkataan venäläinen shampanja ja huudetaan: ”Gor,ko! Gor,ko!” – ja hääpari suutelee, joskus tupakat käsissään. Mutta onnellisina, siinä hetkessä ikuisesti onnellisina, kauniina, kuvattuina.

Ihmeellistä oikeastaan, että tuiki tavalliseen arkeeni kuuluu ainutlaatuinen silmänräpäys jonkun ihmisen elämässä. Samalla muistelen näyttelyn buddhalaismunkkeja vaeltelemassa puutarhassa. Ohikiitävä ikuisuus.  

Eeva-Liisa