17.2.2013
Alusta asti minulla on ollut tarve kertoa tarinoita näiltä kaduilta ja kulmilta. Täällä on vettä, valoa ja graniittia. Jos mahdollista, etsiydyn aina veden
läheisyyteen. Neva on kulman takana. Eräänä
kevätyönä ystäväni soitti minulle: jäät lähtevät kohisten Nevasta,
tule äkkiä!
Kun nousen aamuisin keittämään kahvia, katson ensimmäisenä keittiön
ikkunasta puiston reunaa: joko rusottaa? Kun kahvi alkaa tuoksua, ensimmäiset
säteet valaisevat jo keittiönpöytää. Aurinko
nousee Taurian puiston takaa, ja sieltä se lähtee kiertämään yli puiston kohti
Talvipuutarhaa, se kohoaa chevalierkaartin rakennuksien yli ja
häviää Shpalernajakadun viivasuorien talojen linjaan.
Kesäiltoina istun graniittipenkillä Nevan rannalla, Robespierren
rantakadulla. Silmäni tavoittavat Pietarin ja Paavalin linnoituksen
kultakupolin. Se hohtaa Suomen asemalle johtavan Liteinin sillan takaa. Graniitti on kovaa ja pehmeää: se on koonnut päivän
lämmön. Hyvä siinä on istua, syödä piirakoita ja pohtia maailman menoa.
Keski-ikäiset miehet onkivat jo aamusta. En tiedä
saavatko he kalaa. Todennäköisesti harjoittavat meditaatiota. Nuoret vilahtavat
ohi rullaluistimilla, skeittilaudoilla ja polkupyörillä. Rouvashenkilöt
ulkoiluttavat lapsenlapsiaan tai aviomiehiään. Nuorten naisten stilettikorot huimaavat. Nevan toisella puolella kohoaa punaisena Krestyn vankila, ristinmuotoinen tiilikolossi, jossa on
istunut moni venäläisille rakas ihminen.
Taas kohta on jäiden lähdön aika. Vuodenajat tulevat ja
menevät. Ihmiset kulkevat ohi, joku pysähtyy, joku näkee, kaikki jatkavat
matkaansa. Vesi, valo ja graniitti pysyvät.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti