19.2.2013
Kävelen töistä kotiin eri reittejä, usein
Tshaikovskinkatua. Heti kohta kadulle käännyttyäni ohitan hedelmä- ja
vihanneskioskin. Sieltä ostan vitamiineja. Olen löytänyt tuotteen, jota en
tiedä Suomessa myytävänkään: tuoreen granaattiomenamehun. Se tulee, kuten
myyjätkin, Uzbekistanista. Litrahinta on edullinen, mehu kirpeää ja tummanpunaista.
Sen sanotaan parantavan kaikki mahdolliset vaivat.
Muita houkutuksia on hurmá, tai kuten muualla
hedelmää nimitetään: sharon. Se on ohutkuorinen ja kypsyessään hauras, runsas mehu
purskahtaa helposti läpi ohuen kuoren. Niitä pitää käsitellä varoen ja
arvostaen. Granaattiomenat ovat paitsi puristettuna mehuna, myös käsityönä
herkullisia: hedelmä avataan käsin, sanoi minulle venäläinen ystäväni, ei
veitsellä, ettei mehu karkaa. Kun se on saatu halkaistua, siitä aletaan poimia
käsin pieniä tummanpunaisia helmiä. En tiedä mitä ne oikeasti ovat – ehkä siemeniä.
Vihannessalaattini ei tule toimeen ilman punaista
basilikaa, jota myyjäni sitaisee minulle pienen kimpun muutaman päivän tarpeisiin.
Kerran kioskissa hääri joku toinen. Hinnasta
huomasin, ettemme olleet tuttuja: se oli moninkertainen siihen verrattuna mitä
yleensä. En viitsinyt alkaa kinata, vaan päätin, että tästä lähin kurkistan kioskin
luukusta aina ensin onko luottomyyjäni paikalla.
Myyjättäreni, nuori uzbekkinainen, kertoi minulle
pitävänsä kioskia auki aamusta iltaan, tulevansa kotiin iltayhdeksän – kymmenen
aikaan ja alkavansa silloin laittaa perheelleen ruokaa, pestä pyykkiä. Viime
aikoina olen havainnut hänen silmänsä olevan punaiset ja nenän vuotavan. Ettei
hänellä vain olisi hedelmäallergiaa? Kyselin hänen vointiaan, hän siristeli silmiään. Toivotin venäläistyyliin dai Vam Bog zdorov’ja,
antakoon Jumala Teille terveyttä. Hän loi minuun nopean katseen ja toivotti
sitä samaa.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti