Kiova, sota ja koti Bulgakovin monokkelista

Kiova. Turbinien koti. Uunissa palaa tuli, jostain kuuluu pianonsoittoa, keittiöstä tulee tuoksu, josta arvaa illallista valmistettavan. Ruokasaliin yhteisen pöydän ääreen kokoontuu nuori iloisesti meluava joukko, kerrotaan tarinoita, keskustellaan, kiusoitellaan toinen toistaan, ja kaikki nuoret miehet ihailevat avoimesti tai salaa Jelena Turbinaa, Aleksein ja Nikolain sisarta, talon emäntää.

Mutta ulkona kaduilla taistellaan verisesti vallasta. Kohta nuorten miesten on astuttava ulos Turbinien kodin lämmöstä, ulos kylmyyteen ja nopeasti vaihtuvien valtakuvioiden ristituleen. Aleksei, valkoinen upseeri, tapetaan.

Hetkinen, kyse ei ole tästä päivästä, vaan ollaan Kiovassa vuosina 1918 - 19. Hetmanin* ja Petluran**  joukot taistelevat keskenään Ukrainan vallanpitäjän asemasta, bolshevikit lähestyvät ja joku laulaa vielä tsaarille uskollisten hymniä...

Mihail Bulgakovin mestarillinen näytelmä Turbinien päiviä esitetään Grigori Kozlovin Masterskajalla, nimen voi kääntääTyöhuoneeksi tai Pajaksi. Kuinka se onkaan jäänyt minulta aiemmin täysin huomaamatta? Paja on toiminut vuodesta 2010. Se sijaitsee hieman hankalan matkan päässä, jos ei satu asumaan Lomonosovin metroaseman liepeillä, mutta tämä ei riitä tekemään tyhjäksi harmiani tutustumisesta näin suurella draaman tajulla ja pieteetillä, mutta myös huumorilla, tehtyyn teatteriin vasta nyt.

Turbinien päivien nuoret näyttelijät ovat energisiä, tosissaan, läpeensä mukana. Mihail Bulgakovin historiallisiin tosiasioihin nojaava näytelmä - samasta aiheesta Bulgakov kirjoitti myös romaanin, Valkokaarti - on yhtäaikaa lämmin kuvaus perheestä ja ystävyydestä, vieraanvaraisuudesta ja sivistyneisyydestä, kuin se on kammottava kuvatessaan mitä sota ja vastakkainasettelu tekee ihmiselle, nuorellekin: ihmisen julmuus syö tarpeelliselta vaikuttavan kumouksen, vallanvaihdon hedelmät.   

Jos kiinnostaa Bulgakov, tai Ukrainan historia, tai tosissaan tehty vaikkakin samalla elämän koko värikirjoa hyödyntävä, ei kuitenkaan viihteellinen teatteri, jos kaipaa hyvän draaman katharttista vaikutusta, suosittelen lämpimästi. Itse olen menossa kesäkuussa katsomaan Sholohovin Hiljaa virtaa Don, kahdeksan tuntia valkeiden öiden aikaan. Turbinien päivien perusteella uskon, ettei valkea yö mene hukkaan. 

Eeva-Liisa

*Hetman eli historiallinen Ukrainan valtion päämies.
**Simon Petljura johti Ukrainan kansantasavallan hallitusta, joka kaatui välillä, mutta perustettiin joulukuussa 1918 uudelleen.

Mihail Bulgakov (Kiova 1891 - Moskova1940)

Grigori Kozlovin teatteri Masterskaja, Narodnaja ulitsa 1.

Mitä ajattelisin Hvorostovskista?

Vieruskaverini on innoissaan. Hän kertoo saaneensa lipun lahjaksi lapsiltaan, on äiti ja isoäiti, sitäpaitsi blokadnitsa, Leningradin piirityksen elänyt. Emme esittäydy, mutta seurustelemme koko konsertin ajan. Hvorostovski on hänelle jotain niin suurta, että alan seurata hänen kokemustaan, ja muu olisikin vaikeaa, koska hän laulaa mukana koko ajan.

Hvorostovski laulaa jumalaisesti, käsittääkseni. Ääni on syvä, matala basso. Se sopii sota-ajan lauluihin, joille konsertti on pyhitetty. Hän eläytyy. Hän on koko kehollaan ja kehonkielellään musiikissa mukana. Ehkä jossakin kohtaa jopa niin, että ylimenon, maneerin vaara on karvan päässä.

Vieruskaverini sujauttaa syliini, kauan rapisteltuaan, pari karamellia. "Geleekaramelleja", hän kuiskaa. Samalla taputamme lujasti taiteilijalle. Hvorostovski väläyttää hymynsä. Siitä on varmasti kirjoitettu paljon, oma kuvaukseni on: tavallaan hurmaava, hohtavanvalkoinen hammasrivistö - itse asiassa saman värinen kuin hänen hiuksensa, jotka myös hohtavat, ainakin kaukaa - ja itsetietoisuuden takana aavistus poikamaisuutta.

Ohjelmaa ei ollut painettuna, mutta koko repertuaari vaikutti kohahduksista ja aplodeista päätellen olevan yleisölle hyvin tuttu. Minäkin tunnistin useimmat melodiat: Kak grustno tumanno krugom (Kuinka surullisen usvaista ympärillä), Dorogi (Tiet), Zhuravli (Kurjet), suomalaisillekin hyvin tuttua Katjushaa myöten. Kysymys sotalaulujen ajankohtaisuudesta on omansa, kipeä, uskoisin myös paikallisille. Konsertin ajoitus oli tietysti tarkoin ajoitettu voitonpäivän tienoille.

Pietarilainen ystäväni kuullessaan minun menevän Hvorostovskin konserttiin, kommentoi että sen jälkeen kun näki miehen diivailevan ylimielisesti suklaamainoksessa, ei ole voinut sietää hänen maneerejaan. Mietin koko konsertin ajan mitä itse ajattelen: saako diiva diivailla, saako maestro olla yli muiden, mikä on diivailua. Ja oleellisin kysymys: haittaako se taidenautintoa, jos tulkinta muuten on hyvä, tai - kuten tässä tapauksessa, en voi muuta sanoa - loistava? Mieshän laulaa mielettömän hyvin.

Vierustoveri kuiskaa: "A kak?", "No, mitä?" Luulen hänen tarkoittavan Hvorostovskia ja alan tehdä pika-analyysia, mistä en yhtään pidä, vaan haluaisin aina istua itsekseni konsertin jälkeen, tai väliajalla ja vaipua ajatuksiini, kokemukseen. Mutta ei, häntä kiinnostaa miltä geleet maistuivat suussani. "Hyviltä, kiitos", vastaan helpottuneena.

Eeva-Liisa

ps konsertissa ei ollut väliaikaa, mistä suuri, suuri plussa järjestäjille: ei valtavan salillisen purkautumista ulos ja sisään, jonottamista tarjoiluihin, mukavuuslaitoksiin, turhaa höpinää ja taide-elämyksen hajoamista kaikkeen triviaaliin. Intensiivinen, yhtenäinen kokemus, loppu ja kotimatkalle sulattelemaan.

Esiintymisasu, vieruskaverini huokasi: "Poika on laihtunut."

Voitonpäivän jälkeen Krestyä vastapäätä

"Toin nämä kukat tänne", hän sanoi ja asetteli punaisia ja valkoisia neilikoita poliittisten vainojen uhrien muistomerkille. "Osallistuin eilen blokadnikkien* juhlaan ja sain kukkia". Ja hän jatkoi: "Halusin tuoda tännekin, ja Anna Ahmatovalle, tuonne tien toiselle puolelle."

Niin hän asetteli punaiset ja valkoiset neilikkansa muistomerkille, juuri vastapäätä Krestyä. Vankilaa jossa Anna Ahmatovan poika, kuten monet monet muut oli vangittuna, usein mielipiteidensä vuoksi.

"Miksikö? Ihailen Anna Ahmatovaa. Hän on suuri. Mutta vielä enemmän pidän Marina Tsvetajevasta."

Minä mykistyn ihmisyyden arvokkuuden edessä. Ihmisen, joka ei ole unohtanut, eikä unohda. 

Eeva-Liisa

* blokadnik - Leningradin piirityksen aikana kaupungissa elänyt.

 

Voitonpäivän valoa ja varjoa

Ruotsalainen ystäväni sanoi: "On ihan paikallaan juhlia rauhaa." Jäykistyin - ja aloin etsiä rauhan symboleja, rauhan sanoja, rauhan lauluja. Ei, minun oli pakko kertoa hänelle, ettei 70-vuotisjuhlallisuuksia toisen maailmansodan, tai kuten venäläiset sanovat, suuren isänmaallisen sodan, päättymistä viettävän Pietarin keskustasta juuri löytynyt rauhasta kertovia viestejä tänään. Tämä on sotilaallisen voiton päivä.

Ruotsalaisen sana pani minut välttämään itsestään selvyyksiä. Miksi tämä päivä on vain ja yksinomaan voiton päivä? Voisihan se olla rauhan päivä, maiden ja ihmisten yhdessä saavuttama, vaikkakin raskaalla hinnalla maksettu? Entä sodan päättymisen päivä - ja jonkin toisen aikakauden alkamisen päivä?

Euroopassa harva jos kukaan vähättelee venäläisten kärsimyksiä ja uhreja. Venäjä on yksi niistä maista, jotka menettivät prosentuaalisesti eniten ihmishenkiä, niin sotilaita kuin siviilejä. Mikä on arvokas tapa kunnioittaa heitä? Miten kasvattaa lapset tuntemaan oman maansa historia, arvostamaan isoisien ja isoäitien työtä ja menetyksiä, mutta myös tunnustamaan maansa historialliset ja tämän päivän virheet? Jokainen maa voi olla ylpeä ihmisistään, kulttuuristaan, historiastaan - ja jokaisen maan on syytä käydä läpi historiansa synkät luvut, tunnustaa ne, palauttaa kunnia niille, joilta se suotta riistettiin, joille kunnia kuuluu.

Venäläinen ystäväni kertoi minulle isoisästään, joka oli joutunut Stalinin terrorin takia karkotetuksi kodistaan ja jättämään omaisuutensa, kaiken. Myöhemmin hänen maineensa oli rehabilitoitu. Mutta omaisuutta tai kotia ei ole koskaan palautettu.

En ole historioitsija enkä psykologi, mutta uskon, että niin yksilöiden kuin kansojenkin historiassa varjojen kieltäminen vie vain uusiin varjoihin. Valossa voi juhlia vain se, joka on nähnyt ja tunnustanut varjonsa.  

Eeva-Liisa

(hiljaisuus) Bachista (hyppy) Piazzollaan

Kiirehdin puolijuoksua Filharmoniaan. Keltainen Preobrazhenskin kirkko, Pestelja-katu, punainen kirkko - hm? - oli mikä oli, merenkulkijain kirkko, Fontankan yli Mars-kentän tuntumaan, käännös vasempaan, Insinöörien palatsin ohi, kohta Etnografisen museon kulmalla, Filharmonia siintää kolmensadan metrin päässä... Ehdin!

Matkalla sätin itseäni liioittelusta, innostumisesta, kiinnostuksesta asioihin joista en mitään tiedä ja joihin paneutuminen veisi ihmiselämän. Kuten vaikkapa musiikki. Jos sitten vaikka kotona, puolella korvalla, sohvalla maaten ja lehtiä lukien, mutta ostaa pino lippuja ja olettaa että on tulevaisuudessakin yhtä pöyristyttävän innostunut kuin vuoden toisena päivänä, kukkarossa ylimääräisiä ruplia ja sydän alkuvuoden naiivia energiaa sykkien. Jos sitten vaikka jättäisi menemättä, mutta ei, ihminen juoksee työpäivän jälkeen konserttiin, jonne on ostanut lipun lähinnä yksinkertaisuuttaan ja ja jonkinlaisesta kuvittelemastaan renessanssihengestä.

Löydän paikkani. Kapellimestari ja suurikokoinen ihminen Aleksandr Titov ei johdakaan, vaan nuori Migran Agadzhanjan. Voisi olla siinä 25-vuotias. Hän johtaa tänään Pietarin akateemista nuoriso-orkesteria.

Ensimmäinen teos on Johann Sebastian Bachin Passacaglia / Passakalia Fuuga D Minor. Hm... Ei siinä mitään. Bach on ehdottomasti yksi suurista, ellei suurin. Muistelen opiskeluaikaista ystävää, joka eli Bachille ja hänen musiikilleen. Mutta minua mietityttää se, minkä ongin tietooni että hän ei tiettävästi vieraillut oman kielialueensa ulkopuolella (ks ylläoleva kartta).

Poulencin balettimusiikki vuodelta 1923 jää mitäänsanomattomaksi, ehkä osasyynä sijainti Bachin jälkeen ja ennen loppuhuipennusta. Ei helppo paikka kenellekään. 

Aleksandr Tsfasman perusti vuonna 1926 Neuvostoliiton ensimmäisen jazzyhtyeen AMA-džazin. Klassisen tyynesti alkanut konserttiteos fortepianolle ja orkesterille vuodelta 1956 päätyi mallikkaaseen irrotteluun jazzin tyyliin. 

Lopultakin Piazzolla, jonka takia olin erehtynyt lipun ostamaan. "Perlamutrovyi kontsert" - onko nimi mahdollisesti suomeksi Helmiäis- vai simpukkakonsertti? - ja bandoneonissa Aleksandr Mitjenov. Piazzollan tapa yhdistää ja sekoittaa ylevää, kansanomaista ja intohimoista on kuin itse elämä. 

Edellisessä jazzimprovisaatiossa lämmenneet nuoret orkesterin jäsenet eivät ole pysyä kuosissaan, eikä ole kapellimestarikaan. Puhumattakaan vieressäni istuneista kahdesta eläkeiän hurmaavasti ylittäneestä daamista, jotka siirtyvät muitta mutkitta lähemmäksi lavaa. Toinen alkaa kopistella kepillä ja toisen tiukat kiharat heiluvat puikon tahtiin. 

Filharmonian konserttisarja "Frakissa ja farkuissa" on nimensä veroinen. Filharmonia myös vastaa ohjelmistonsa herättämistä kuulijoiden kerettiläisistä kysymyksistä, kuten vaikkapa että millaista olisi Bachin musiikki ollut, jos säveltäjäkin olisi erehtynyt, etelämmäksi, tai peräti latinalaiseen maailmaan?

Eeva-Liisa

Aleksandr Tsfasman

Astor Piazzolla ja bandoneon

Nekrasovin kadun leipä, viini ja ikoni

Muistelin että Nekrasovin kadulla on hyvä leipäkauppa. Aivan naapurikortteleissani sen sijaan ei ole kuin valmiiksi leikattua muovipussilta maistuvaa hyvin surulliseksi tekevää korviketta. Etsiessäni leipää silmäni osuivat talorivistöstä poikkeavaan rakennukseen ja vilkaistessani katolle näin ristin ja kupolit. Tyylissä oli jotain itämaista: ikkunat kaartuvat orientaalisiin muotoihin.

Menin lähemmäs ja luin kyltistä: Apostoli ja evankelista Johanneksen nimelle pyhitetty Leushinon kirkko. Mummo kumarteli kirkon edessä, teki ristinmerkin, mutta lähti pois. Koitin ovea, se oli auki ja astuin sisään. Heti ovelta minua puhutteli nainen ja kysyi haluanko sytyttää tuohuksen. Asusta en pystynyt päättelemään mikä hänen tehtävänsä tai virkansa oli. Ostin tuohuksen, hän tuli mukaani sitä sytyttämään ja alkoi kertoa paikasta...

... ja pahoitteli syvästi, että kirkkotila ikoneineen oli valitettavasti remontin takia kiinni. Nekrasovinkadun kirkko on avattu uudelleen vuonna 1999 - vähän yli sata vuotta sen jälkeen, kun Johannes Kronshtadtilainen oli vihkinyt sen vuonna 1894 käyttöön. Kirkko on jaroslavilaista tyyliä, sen arkkitehtuuri tunnetun venäläis-bysanttilaisen mestarin N.N.Nikonovin käsialaa. 

Kirkon alku on Leushinon kylään, nykyisen Kalingradin alueelle, vuonna 1875 perustettu naisluostari. Luostarin perustaja oli igemenia Taisia. Luostari toimi vuoteen 1931 saakka, mutta vuosina 1941 - 47 se jäi veden alle läheisen Rybynskojen vesisäiliön tulviessa yli. Mitä välivuosina tapahtui, sitä ei kertonut sydämellinen oppaani, eikä kirkosta ostamani esitekään.

Leushinon luostari jatkaa kuitenkin elämäänsä. Sen tarina kietoutuu yhteen Jumalanäidin ihmeitätekevän ikonin kanssa, "Minä olen teidän kanssanne, eikä kukaan voi olla teitä vastaan", joka maalattiin Leushinon luostarissa igemenia Taisijan siunauksella.

Ikoni maalattiin aikanaan silloin muodissa olleeseen akateemiseen tyyliin, mutta myöhemmin siitä on tehty ortodoksisen tradition eli kanonisoidun tyylin mukainen versio. Halpa kopio, jonka ostin Nekrasovin kadulta, on oppaani mukaan taas Athos-vuoren luostarien mallin mukainen.

Vierailuni lopuksi Olga, olimme jo ehtineet esittäytyäkin toisillemme, halusi siunata minut ja ikonini. Hän kysyi lasteni nimet ja lauloi Leushinon luostarin perinteiden mukaisen akatistoksen perheeni ja kaikkien perheenjäsenteni puolesta Jumalanäidin ikonin edessä.

Kotiin palatessani laukussani oli ikoni, tuoretta leipää ja viiniä.

Eeva-Liisa

Apostoli ja evankelista Johanneksen nimelle pyhitetty Leushinon kirkko, Nekrasovin katu 31.

Leushinon Jumalanäiti, akateeminen tyyli.

Leushinon Jumalanäiti, kanoninen kuva.

Leushinon Jumalanäiti, kanoninen kuva.