Mitä ajattelisin Hvorostovskista?

Vieruskaverini on innoissaan. Hän kertoo saaneensa lipun lahjaksi lapsiltaan, on äiti ja isoäiti, sitäpaitsi blokadnitsa, Leningradin piirityksen elänyt. Emme esittäydy, mutta seurustelemme koko konsertin ajan. Hvorostovski on hänelle jotain niin suurta, että alan seurata hänen kokemustaan, ja muu olisikin vaikeaa, koska hän laulaa mukana koko ajan.

Hvorostovski laulaa jumalaisesti, käsittääkseni. Ääni on syvä, matala basso. Se sopii sota-ajan lauluihin, joille konsertti on pyhitetty. Hän eläytyy. Hän on koko kehollaan ja kehonkielellään musiikissa mukana. Ehkä jossakin kohtaa jopa niin, että ylimenon, maneerin vaara on karvan päässä.

Vieruskaverini sujauttaa syliini, kauan rapisteltuaan, pari karamellia. "Geleekaramelleja", hän kuiskaa. Samalla taputamme lujasti taiteilijalle. Hvorostovski väläyttää hymynsä. Siitä on varmasti kirjoitettu paljon, oma kuvaukseni on: tavallaan hurmaava, hohtavanvalkoinen hammasrivistö - itse asiassa saman värinen kuin hänen hiuksensa, jotka myös hohtavat, ainakin kaukaa - ja itsetietoisuuden takana aavistus poikamaisuutta.

Ohjelmaa ei ollut painettuna, mutta koko repertuaari vaikutti kohahduksista ja aplodeista päätellen olevan yleisölle hyvin tuttu. Minäkin tunnistin useimmat melodiat: Kak grustno tumanno krugom (Kuinka surullisen usvaista ympärillä), Dorogi (Tiet), Zhuravli (Kurjet), suomalaisillekin hyvin tuttua Katjushaa myöten. Kysymys sotalaulujen ajankohtaisuudesta on omansa, kipeä, uskoisin myös paikallisille. Konsertin ajoitus oli tietysti tarkoin ajoitettu voitonpäivän tienoille.

Pietarilainen ystäväni kuullessaan minun menevän Hvorostovskin konserttiin, kommentoi että sen jälkeen kun näki miehen diivailevan ylimielisesti suklaamainoksessa, ei ole voinut sietää hänen maneerejaan. Mietin koko konsertin ajan mitä itse ajattelen: saako diiva diivailla, saako maestro olla yli muiden, mikä on diivailua. Ja oleellisin kysymys: haittaako se taidenautintoa, jos tulkinta muuten on hyvä, tai - kuten tässä tapauksessa, en voi muuta sanoa - loistava? Mieshän laulaa mielettömän hyvin.

Vierustoveri kuiskaa: "A kak?", "No, mitä?" Luulen hänen tarkoittavan Hvorostovskia ja alan tehdä pika-analyysia, mistä en yhtään pidä, vaan haluaisin aina istua itsekseni konsertin jälkeen, tai väliajalla ja vaipua ajatuksiini, kokemukseen. Mutta ei, häntä kiinnostaa miltä geleet maistuivat suussani. "Hyviltä, kiitos", vastaan helpottuneena.

Eeva-Liisa

ps konsertissa ei ollut väliaikaa, mistä suuri, suuri plussa järjestäjille: ei valtavan salillisen purkautumista ulos ja sisään, jonottamista tarjoiluihin, mukavuuslaitoksiin, turhaa höpinää ja taide-elämyksen hajoamista kaikkeen triviaaliin. Intensiivinen, yhtenäinen kokemus, loppu ja kotimatkalle sulattelemaan.

Esiintymisasu, vieruskaverini huokasi: "Poika on laihtunut."