Valoa

Jouduin pohtimaan mikä minulle on tärkeää asunnossa. Tietysti se, että se on koti. Mutta kuinka asunnosta tulee koti? Minulle - näin uskon - tärkeintä on valo. Muistan hetken yhdessä Helsingin asunnoistani aikoja sitten, kun valo yhtäkkiä siilautui sälekaihtimien välistä ja valaisi vaatimattoman asuntoni. Siitä hetkestä paikasta tuli koti.

Pietarin kodissa parasta on ollut valo. Aurinko nousee Taurian puiston takaa, vaikka aluksi ei ole kuin aavistus, tiiraan keittiön ikkunasta pimeään ja tiedän että siellä on valoa. Ja joka aamu on ihme tapahtunut: valo on saapunut, vaikka jos ajattelen tätäkin hämärää ja sateista päivää, valo on enemmän uskon kuin näkemisen asia.

Jossain vaiheessa aamua siirryn olohuoneeseen, valo seuraa minua. Aurinkotervehdys tulisi aika luontaisesti, vaikka tosiasiassa joogaan enimmäkseen piikkimatolla. Huomaan valon lisääntyvän hetki hetkeltä.

 
Kerran kollega vaimoineen kävi kylässä. Oli varhainen sunnuntai-iltapäivä, talvella. Juuri sinä päivänä sattui olemaan kirkas auringonpaiste, jota valui joka ikkunasta huoneisiin. Kollegan vaimo purskahti itkuun. Hän kertoi kaipaavansa suunnattomasti valoa, koska he asuvat upeassa, tilavassa huoneistossa, mutta sisäpihalle päin. Oivalsin sen, mitä olin jo intuitiivisesti tiennyt: hulppeinkaan sisustus tai tilavinkaan asunto ei voi tarjota sitä, minkä luonto antaa ilmaiseksi, valon.

Eeva-Liisa

Lähiklubilla

Aleksei Tshizhik

Eilen lähdin vihdoin Shpalernaja-kadun JFC-jazzklubille. Konserttia veti Andrei Kondakov - jazzmusiikin säveltäjä ja pianisti, klubin taiteellinen johtaja. Lipuissamme luki aivan toisten taiteilijoiden nimet, emmekä saaneet mitään selitystä sille, mistä muutokset johtuivat. Rauhoituimme, kun yleisö ei vaikuttanut pettyneeltä, vaan vaikutti lähinnä olevan haltioituneen odotuksen vallassa.   

Kondakov esitteli Aleksei Tshizhikin, joka soittaa vibrafonia viidellä palikalla tai puusauvalla ja klubin tiedotteen mukaan hallitsee tekniikan ainoana maailmassa. Tshizhik on soittanut Placido Domingon ja Rostropovitshin kanssa ja häntä pidetään yhtenä alansa maailman tähtenä.

Kondakov, Tshizhik ja kontrabasisti Grigori Voskoboinik soittivat useita Kondakovin ja Tshizhikin kappaleita. Istuimme aivan lähellä soittolavaa, improvisoinnin ilo läikkyi ja kuohui. Aloin ymmärtää mitä on virtuoosimainen esitys. Pietarissa ei ole harvinaista eksyä konserttiin, josta ei tiedä mitään - ja huomata olevansa ainutlaatuisessa maailmanluokan esityksessä.

Eeva-Liisa

JFC jazz-klubi, Shpalernaja ulitsa 33, Pietari.

Aleksei Tshizhik ja Andrei Kondakov

Grigori Voskoboinik

 

Edith Södergran ja kissa

 




Mikä oli Edith Södergranin ajatus, kun hän kirjoitti Totti-kissasta suurin piirtein näin: "Ei kaikkia olentoja ole luotu sitä varten, että niitä niin rakastettaisiin." Käännös Totti-kissan venäjänkielisestä muistomerkistä Raivolasta, en ole löytänyt Södergranin tekstiä ruotsiksi, jolla kielellä oletan hänen sen kirjoittaneen.

Tarkoittiko Södergran, että toiset ovat luotu rakastettaviksi, rakastetuiksi - ja toiset eivät? Vai tarkoittiko hän, että toiset - kuten nähtävästi hänen Totti-kissansa - ovat niin itsenäisiä, että he eivät tarvitse rakkautta, ainakaan siinä määrin kuin sitä heille suotaisiin? Vai kirjoittiko Södergran itsestään?

Salaperäinen ajatus kiehtoo. Mutta myös Södergranin viehtymys kissoihin kiehtoo. Tämän rakkauden ja suuren arvoituksen Södergran kutoo runoihinsa, joissa useammassa kuin yhdessä kissa edustaa syvää ystävyyttä, jossa itsenäisyys ja sydämen pohjattomuus säilyy, mutta jaetaan.

Eeva-Liisa

Maailmassa ei kellään ole aikaa paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.

Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla
ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden neljänätoista vuotena.



Edith Södergran syntyi 4.4.1892 Pietarissa ja kuoli 24.6.1923 Raivolassa. Hänen muistomerkkinsä sijaitsee Raivolassa, Karjalan kannaksella veden äärellä. Aivan lähellä on Totti-kissan muistomerkki. Molemmat muistomerkit sijaitsevat lähellä Raivolan ortodoksista kirkkoa. Parhaillaan pieni ortodoksinen kirkko jää tiilisen uudisrakennuksen varjoon: aivan tien viereen rakennetaan mahtavaa uutta kirkkoa. 

Intuition varassa

Olin ostanut summan mutikassa lipun Pietarin filharmonian konserttiversioon Don Juanista. Mozartia voisin kuunnella aina. Sen lisäksi minua kiehtoi mainoksen sanat: Djagilev, kansainvälinen taidefestivaali. Permiläinen ohjaaja, Theodor Currentzis, taas ei sanonut minulle mitään.

Siis kuka on Teodor Currentzis? Ja missä on Perm?

Theodor Currentzis on Ateenassa vuonna 1972 syntynyt kapellimestari, jolle Permin alueen liberaali kuvernööri lupasi vuonna 2010 rahoituksen, taiteellisen vapauden ja vapaat kädet johtaa kaupungin oopperataloa - Currentzisin uskaliasta lupausta vastaan muuttaa Perm "Uralin Salzburgiksi".

Permin kaupunki taas sijaitsee Kamajoen varrella Uralvuoriston länsirinteellä Venäjän ja Euroopan itäisimmässä kolkassa. Eli kaukana kaikesta, tai, kuten Currentzis ja hänen johtamansa orkesteri ja kuoro musicAeterna Permin Akteemisesta ooppera- ja balettiteatterista mahdollisesti kokee: se on kaiken - ja ainakin Currentzisin tavoitteleman autenttisen musiikin - keskipiste.

Currentzis pitää yön yli kestäviä harjoituksia, hän itse ja muusikot lähes asuvat oopperalla. Hänen suuri projektinsa on levyttää Wolfgang Amadeus Mozartin ja libretisti Lorenzo da Ponten yhteiset oopperat: Don Giovanni (Don Juan), Figaron häät ja Cosi fan tutte.

Pietarin filharmonian suuressa salissa kokemani konserttiversio Don Giovannista oli oopperallisin, hauskin, traagisin ja vauhdikkain tulkinta oopperasta, jota tanskalainen filosofi Soeren Kierkegaard on kutsunut maailman parhaaksi taideteokseksi.

Permin liberaali kuvernööri on kuulemma saanut kenkää. Paikalliset pomot eivät halua Currentzisin tyylistä vapautta. Venäjän kulttuuriministeriö on julkaissut linjauksen, jonka mukaan "Venäjä ei ole Eurooppa". Currentzis, jolla on Venäjän kansalaisuus, vastustaa ajatusta ja sanoo, että "itä ja länsi ovat Venäjän sielu ja ruumis".

Permissä - kaukana kaikesta, ja keskellä tärkeintä - eurooppalaiset, amerikkalaiset ja entisen Neuvostoliiton tasavaltojen laulajat ja muusikot pyrkivät täydellisyyteen Currentzisin johdolla.

Filharmoniassa törmäsin Allaan, taiteilijattareen, josta olen aiemmassa blogissa kertonut. Alla sanoi Ukrainassa asuvan miehensä ehdottomasti vaatineen häntä menemään Currentzisin esitykseen. Molemmat olimme sitä mieltä, että olimme oikeassa paikassa. Häntä oli ohjannut juuri esittävästä taiteesta väitellyt miehensä, minua intuitio.

Eeva-Liisa

Web-page: https://www.teodor-currentzis.com

Nimipäivillä Pietarissa, mukavuusalueen ulkopuolella

En ole koskaan kuunnellut punkkia. En ole rock-ihminen. Punk-rock on minulle täysin tuntematon käsite, jos se on käsite. Tai termi tai joku sellainen. Mutta kun minut kutsuttiin nimipäiville, Pietarissa, menin.

Kuulin suuressa määrin sanastoa, jota en keskimääräisesti kovasti arvosta. Hiljaa mielessäni pelkäsin, mitä muut vieraat siitä ajattelevat.

Siinä sivussa näin ja koin jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokenut: hiljaista aitoa iloa. Sanottiin mitä todella ajateltiin. Jos kiukutti, kiukuteltiin. Jos itketti, itkettiin. Sai olla ikävä äitiä ja isää, vaikka oli aikuinen. Riidan jälkeen tehtiin sovinto.

Käväisin Pertti Kurikan nimipäivillä. Ai niin, punk-rock. En taida vieläkään olla sen kummemmin punk- kuin rock-ihminenkään, mutta mukavuusalueelta hieman loitommas etääntyminen karaisee.

Eeva-Liisa

Suomen elokuvaviikko Pietarissa 20. - 26.11.2015. Dokumentti Kovasikajuttu elokuvateatteri Aurorassa 24.11.2015.

"Aina mun pitää siivota
Aina mun pitää tiskata
Aina mun pitää käydä töissä
Aina mun pitää käydä lääkärissä
En saa mennä koneelle
En saa edes nähdä kavereita
Aina mun pitää olla kotona
Aina mun pitäis olla kunnolla
Aina mun pitää levätä
Aina mun pitää nukkua
Aina mun pitää herätä
Aina mun pitää käydä suihkussa..."

Punk-yhtye Pertti Kurikan nimipäivien laulun sanoitusta mukaillen

Rakkaus, vapaus, sankaruus, Brodski

 

Viime kesänä suurissa katujen yllä riippuvissa  Sergei Bermenjevin valokuvanäyttelyn mainoskylteissä luki: "Mahdoton on Venäjällä aina mahdollista maan sankarien ansiosta."

Sitten kyltti vaihtui toiseen: "Rakkaus, mitä se on?"

Vain muutaman askeleen päässä luin: "Vapaus ilmenee dialogissa."

Ja vielä muutama askel ja törmään Josif Brodskin runoon:

"Jäähyväisiksi - ei ääntäkään.
Grammofoni seinän toisella puolen.
Tässä maailmassa ero
on vain uusi lähtökohta."


Eeva-Liisa

Haluaisin mainita kaikki nimeltä...

Pyhäinpäivän sää alkaa olla jo kylmä, ilma raaka. Lähden kuitenkin liikkeelle, sovimme tapaamisesta metroasemalla, josta lähtee bussi numero 75. Perillä näen vihreän korkean aidan, jossa on portti. Kun siitä astuu sisään, saapuu metsään tai puistoon, jossa kasvaa tavattoman korkeita mäntyjä. Ohitamme vihreän rakennuksen, valtavan ison kellon. Nainen lähestyy sitä ja kumauttaa. Ääni jää yksinäisenä soimaan korkeiden mäntyjen joukkoon.

Olemme Levashovon hautausmaalla. Tänne alettiin tuoda poliittisten vainojen uhreja vuonna 1937 jatkuen vuoteen 1954. Naiset, miehet ja lapset tapettiin muualla, useimmat ampumalla, ja tuotiin öisin isoilla kuorma-autoilla joukkohautoihin aitojen suojassa. Levashovossa on yhteensä lähes 47000 ihmisen viimeinen leposija. Muistohautausmaa avattiin vasta vuonna 1989.

Kuljen varjoisilla kujilla. Löydän juutalaisten, ukrainalaisten, assyyrialaisten, inkeriläisten, suomalaisten, virolaisten, puolalaisten muistomerkit. Merkillisin on kuuromykkien muistomerkki: kuuromykkien järjestöä syytettiin fasismista.

Hautausmaalla on puhdas, raikas ilma, jota on hyvä hengittää. Kuin lopulliseksi tuomioksi niille, joille ihminen oli vain Moolokin kitaan tuhoutuvaa lihaa.

Eeva-Liisa

Haluaisin mainita kaikki nimeltä... Anna Ahmatova.

Kuuromykkien muistokivi.

Totalitarismin Moolokin kita. Muistomerkki Levashovon hautausmaan ulkopuolella.

 

Sipulin halkaisemisen kysymyksiä

Mihail Nesterov: Pavel Florenski ja Sergei Bulgakov

Puoliksi intuitiosta, puoliksi muistin pohjalla kyteneestä tunnistamisesta etsiydyin Pietarin filosofian päivillä pyöreän pöydän keskusteluun, joka oli omistettu Pavel Florenskille, aiheena oli Tiede ja uskonto: dialogin ongelmia.

Tutkijat alustivat aiheesta lyhyin ja ytimekkäin puheenvuoroin, ilman paperia. Ytimekkyys johti siihen, että kaikki ei avautunut ilman syvällistä paneutumista kysymykseen ja käsiteapparaatin omaksumista.

Kiintoisin - ehkä myös helpoiten avautuva - oli viimeinen puheenvuoro, jonka piti isä Vladimir. Hän kuittasi koko ongelman toteamalla, että ongelmaa ei ole. Tiede on asioiden ja ilmiöiden esittämistä symbolisesti. Ja lisäsi: "Lukekaa Florenskia!"*

Pavel Florenski (1882 - 1937) oli - monien muiden toimiensa ohella filosofi, matemaatikko, sähköinsinööri, keksijä ja uusmarttyyri - ortodoksinen dogmaatikko, joka seurusteli Sergei Bulgakovin (1871 - 1944) kanssa. Bulgakovia pidetään yhtenä 1900-luvun nimekkäimmistä ortodoksisista teologeista. Molemmat tunsivat luonnollisesti hyvin Vladimir Solovjovin ajatuksia (1853 - 1900), jonka oppi pyhästä viisaudesta, Sofiasta, herätti huolta oikeaoppisuudesta ja syytöksiä kerettiläisyydestä.Näihin kolmeen ortodoksisen kirkon oppineeseen viittasi usea puhujista. 


Isä Vladimir selvitti eroa käsitteiden 'dushevnost' ja vastaparina 'duhovnost' välillä Dostojevskin Rikoksen ja rangaistuksen päähenkilön Raskolnikovin kautta: hän oli sielullinen, mutta ei hengellinen. Isä Vladimirin käsityksen mukaan koko Dostovjevskin tuotanto koskee juuri tätä eroa.

Tieteen ja uskonnon dialogia koskeva pyöreän pöydän keskustelu oli sipuli, joka halkaistiin ja josta paljastui kokonaisia maailmoita, vähintään kaksi. Tämä ei ollut tilaisuus, jossa sipuli olisi kuorittu kerros kerrokselta, eroteltu kerroksia ja viivähdetty sipulin kyynelehdittävissä oksideissa tai nautittu sen eteerisistä öljyistä. Sipuli on kaunis, kiehtova niin maultaan kuin aromiltaan, mutta äärettömän aikaa vaativa niin kuorittavaksi kuin ymmärrettäväksi. Sitä kai filosofia pohjimmiltaan on: kuka meistä ymmärtää sipulin?


Eeva-Liisa

Pietarissa järjestetään syksyisin filosofian päivät loka-marraskuussa. Ne ovat kaikille avoimet ja tänäkin syksynä erilaisia symposiumeja, pyöreän pöydän keskusteluja ja seminaareja oli yli 40 pitkin kaupunkia eri yliopistoissa, lehtien toimistoissa ja muissa, osin hieman ankeissakin, mutta jostain syystä sanoisin aiheeseen sopivissa tiloissa.

*Florenskin esseitä on koottu ja käännetty englanniksi teokseen: "The Pillar and the Ground of the Truth: An Essay in Orthodox Theodicy in Twelve Letters". Esseet vuosilta 1914 - 18.

Syksy valossa

Pakkasyön jälkeen, aamulla Taurian puiston valo oli kaunein mitä koskaan. Jalopuiden mustat rungot, lehvästöjen kulta, veden heijastumat. Tätä puistoa minun tulee ikävä. Tarkemmin sanoen: tämän puiston puita, valoa ja vettä minun tulee ikävä.

Eeva-Liisa

"Olemme lukeneet romaaninne..." *

Kun Moskovasta etsii Mihail Bulgakoville omistettuja muistomerkkejä joutuu pyörryksiin. Sillä sekä museoita että teattereita on kaksi, nimet poikkeavat toisistaan sen verran, että ne sekoittaa taatusti. Toinen väittää olevansa aito ja ainoa museo, mutta se joka näin väittää, on perustettu myöhemmin kuin se, joka ei itse asiassa ole edes museo vaan vain Bulgakovin talo. Molemmat sijaitsevat samassa osoitteessa Bol'shaja Sadovaja 10. Sisäpiha on heikosti valaistu ja oven päällä näen juuri ja juuri kyltin: 302 bis. Maaginen osoite.

Törmään sisään Bulgakovin taloon ja solahdan suoraan opastetulle kierrokselle. Nuori opas kertoo Bulgakovin tarinaa: Kiovan hengellistä akatemiaa johtaneesta isästä, rakkaasta äidistä, sisaruksista, lääketieteen opinnoista, järkyttävistä kokemuksista aloittelevana lääkärinä, kirjailijan uran alkutaipaleesta, kolmesta vaimosta. Mustalainen oli povannut nuorelle Mihailille elämää kolmen vaimon kanssa. Kierroksen jälkeen jään hetkeksi keskustelemaan oppaan kanssa. Opas on jotenkin otettu siitä, että olen Suomesta. Pohdimme onko romaani Mestari ja Margarita filosofinen, uskonnollinen vai ateistinen romaani. Kaikille näille ja monille muille tulkinnoille on kannattajansa 'bulgakovedien' eli Bulgakov-tutkijoiden keskuudessa. Olipa romaani mitä tahansa näistä, tai aivan jotain muuta, olen monesti ihaillut ja ihmetellyt romaanin universaalista näkökulmaa, se ei käsittele filosofiaa tai kristinuskoa neuvostomaailmasta mutta ei myöskään kapeasti ortodoksisesta spirituaaliteetista käsin. Se avaa laajempia ajatuskulkuja kuin moni vapaan nykyajan teos.

Mutta lukijani, lukijani...! Nyt ei ollut tarkoitus höpistä, vaan kertoa osoitteeseen Bol'shaja Sadovaja 10 kätkeytyvästä toisesta huoneistosta, joka muitta mutkitta ilmoittaa olevansa 'the one and only' - Mihail Bulgakovin museo. Kiipeän neljänteen kerrokseen. Porraskäytävä on täynnä graffiteja, ikkunat ovat huimaavan korkeat ja myöhemmin kuulen, ettei niitä ole koskaan pesty, vaikka talo lienee 1800-luvun ja 1900-luvun vaihteesta.

Olen etukäteen ilmoittautunut museon järjestämään 'teatralisoituun ekskursioon'. Vetäjä tulee tervehtimään ja kysyy minulta: "Oletteko te se italialainen Bulgakov-tutkija?" En, en, vaikka olen minä joskus vääntänyt gradun Bulgakovista. Hän kysyy nimeäni ja väittää löytäneensä tiedon siitä netistä. Venäläistä kohteliaisuutta tai salaperäisten tapahtumien jatkumoa.

Ekskursio ja huoneistomuseo on valtion tukea saavan museon arvokkuuden mukainen. Jollain tapaa kuulin kuitenkin selvemmin kissan mouruamisen, raitiovaunun kirskunnan ja kirjoituskoneen rätinän Bulgakovin talossa, joka ei ole museo.

Eeva-Liisa

* otsikon repliikin lausuu Woland romaanin Mestari ja Margarita lopussa Mestarille, joka saa kehotuksen täydentää ja päättää romaaninsa, ja mestari vapauttaa romaaninsa sankarin, kuten Wolandkin vapauttaa Mestarin.  

Mihail Bulgakov jo sokeutuneena helmikuussa 1940

vähän ennen kuolemaansa.

"Romaaninne tuo teille vielä yllätyksiä!"

"Ei kissoja vaunuun!"

 

Moskovan matkalla oli yksi tarkoitus: tutustua Mihail Afanasjevitsh Bulgakovin kortteleihin, tarkemmin sanottuna Mestari ja Margarita -romaanin (en tiedä miksi erinomainen kääntäjä Ulla-Liisa Heino tai WSOY-kustantamo aikoinaan otti romaanin suomalaisen version nimeksi Saatana saapuu Moskovaan?) kortteleihin, katuihin ja erityisesti kujiin.

Siinä samassa päädyin kahteen Bulgakov-museoon, jotka sijaitsevat samassa legendaarisessa osoitteessa Bol'shaja Sadovaja 302 bis. Itse asiassa vain toinen on valtion tukea nauttiva museo eli Mihail Bulgakovin museo, toista, Bulgakovin taloa (tai kotia) pyörittävät vapaaehtoiset. Mutta siitä myöhemmin, koska ensin...

... kävelin Jermolejevan kujaa pitkin kunnes saavuin Patriarkan lammille. Spiridonovka kaarsi lähellä. Minä jatkoin Malen'kaja Bronnajalle, jolla runoilija Ivan Nikolajevitsh turhaan etsi Patriarkan puistossa tapaamiaan henkilöitä - professoria, konsultanttia, kuoronjohtajaa, mitä lienevät ollutkaan. Kaiken lisäksi Ivan N. oli nähnyt joukkiossa miehen, tai kissan, siis kissaa muistuttavan miehen tai miestä muistuttavan kissan, joka oli hypännyt raitiovaunuun ja halunnut maksaa. Rahastaja oli ajanut kissan ulos ja huutanut: "Ei kissoja vaunuun!" Mutta kissa oli tehnyt tempun, johon kuka tahansa kyytiä tarvitseva olisi turvautunut: tarrautunut viimeisen vaunun takapuskuriin ja matkusti näin jäniksenä.

Huomaan ajautuvani kuin huomaamattani johonkin muuhun tarinaan kuin omaani. Minunhan piti kertoa omasta Moskovan vierailustani. Kun siis kissa oli hävinnyt näköpiiristä, tarvitsin jotain vahvistavaa. Aivan puiston vieressä kulkee Bol'shoi Patriarshi -kuja ja siellä näin pilkottavan kyltin Kafe Begemot. Sinne!

Istuin pitkän tovin ja rauhoitin mieltäni ja hermojani lasillisella gruusialaista valkoviintä, Tsinandalia. Tarvitsin tyynen hetken ennen seuraavaa etappia eli taloa osoitteessa Bol'shaja Sadovaja 10, 302 bis, josta seuraavassa osassa.

Eeva-Liisa

Lokakuun kirkkain päivä hautuumailla

Sunnuntai hautausmaalla. Kävelyä, kuinka puut ovat korkeita. Kuinka keltaiset lehdet antavat aivan erityisen valon. Ihmisiä kävelyllä, perheitä. Jokaisella syy viettää valoisa päivä täällä.

Yksi syy kävelyymme oli se, että ystäväni oli käynyt Aleksandr Nevskin lavran hautausmailla 80-luvulla. Hän halusi löytää muistomerkkejä, joita silloin oli näyttänyt ystävä, nuori miesTshelishev, kertonut niiden olevan kaukaisia perheenjäseniä. Poikkesimme 1700-luvun hautausmaalla olevaan Lazaruksen kirkkoon - ja sieltä löysimme Tshelishevyn perheen merkillisen tarinan: valtiomies Nikolai Tshelishev, vaimonsa Maria, syntyään ruhtinatar Hovanskaja ja heidän poikansa, 23-vuotiaana kuollut Aleksandr. Kun kysyimme heidän muistomerkkejään, opas ihmetteli ja kysyi mitä te heistä tiedätte? Kuulemma kukaan ei kovin paljon, tarina on edelleen arkistojen kätkössä. Raotimme aavistuksen verran salaisuuden verhoa.

Eeva-Liisa

 

Sunnuntai-ilta Allan ateljeessa

 

Ystäväni ja minut on kutsuttu Vasilinsaarelle kylään. Nousemme hissillä yhdeksänteen kerrokseen ja kipuamme siitä vielä kymmenenteen. Emäntä tulee ateljeekodin ovelle vastaan, ja samassa puhelin soi. "Nakonets-to, eto vy, Sergei..." - "Vihdoinkin te soitatte, Sergei...". Me katselemme sillä aikaa ympärillemme, on kulunut aikaa edelliskerrasta. Alla-emäntä sulkee huoaten puhelimen, toteaa ykskantaan että paikalle tulee myös Sergei, jonka pitäisi ottaa autosta pois akku: Alla on nimittäin lähdössä pitkäksi aikaa matkoille ja on syytä varmistaa ettei autoa varasteta sillä aikaa. Alla alkaa esitellä meille viimeisiä töitään, isoja öljyvärimaalauksia, joissa aiheena teatterin, oopperan ja baletin maailma. Olen hyvin ihastunut. Mutta emäntä kyselee yksityiskohdista taiteilijakollegaltaan, yhteiseltä ystävältämme. Kohta soi ovikello, ja sisään tulee kolmaskin taiteilija Lena. Alla tiukkaa myös Lenan mielipiteitä ja niitähän alkaa tulla. Huomaan, että paikalla on kolme taiteilijatemperamenttia. Emäntä kulkee välillä edestakaisin, sytyttää tupakan, kuljettaa töitä paremmin valaistuun kohtaan. Puhelin soi taas: "Da, da, Sergei, spuskajus'..." - Sergei odottaa alhaalla Allaa. Mutta ennen kuin Alla pääsee lähtemään hän jatkaa vielä töistään, ottaa yhtäkkiä yhden esille, etsii rätin ja nähtävästi jotain tärpätin tapaista ja alkaa pyyhkiä pois tekstiä taulusta. Se ei lähde pois ja toiset toppuuttelevat, anna olla. Alla hakee vielä pari hartiahuivia Lenalle ja kehottaa kokeilemaan, ovat ylimääräisiä. Sitten Alla lähtee irrottamaan akkua autosta Sergein kanssa. Heti hänen poistuttuaan soittaa hänen miehensä Ukrainasta. Saamme kuin saammekin skypen auki ja pian viriää uudelleen keskustelu Allan töistä, aviomies  haluaa kuulla mielipiteemme. iPadin kanssa kierrellään pitkin ateljeeta ja käydään läpi työ kerrallaan. Sen jälkeen mies taas haluaa kertoa töistä, joita on heidän kotonaan Ukrainassa. Samalla autamme lupauksemme mukaan emäntää tarjoiluissa, keitämme teetä, etsimme konjakkilaseja. Jonkin ajan kuluttua Alla tulee ylös mukanaan Sergei, joka hänkin osoittautuu taiteilijaksi, joskin monitoimiseksi. Käymme pöytään, nostamme konjakkimaljat, toivottelemme Allalle hyvää matkaa ja paljon uusia töitä kevään näyttelyä varten, toinen toisellemme samettisyksyä, intiaanikesää ja kaikkea muuta hyvää.

Eeva-Liisa  

 

Reunahuomautuksia edelliseen blogiin

Reunahuomautus nro 1, saunassa:

- vesijumpan jälkeen menen saunaan ja alan keskustella nuoren naisen kanssa musiikista. Moitin pumppaavaa ja yksitoikkoista jumputusta, jolla aina vesijumppa aloitetaan, kun taas loppurentoutuksen aikana soiva ranskalainen chanson tai amerikkalainen jazz ovat mannaa. Nuori nainen on eri mieltä: aluksi pitääkin olla reipas tempo, että meistä saa tehoja irti. En enää jatka aiheesta, koska huomaan että olemme eri sukupolvea. Sen sijaan kerron kuulleeni juuri Patarouva- oopperan, jonka musiikista pidin, kun taas tarina jäi minulle tyhjäksi ja kaukaiseksi. Nuori nainen vastasi vierailleensa taas hiljakkoin Pushkinin kotimuseossa ja miettineensä siellä, kuinka Aleksandr Sergejevitshillä oli varaa pitää yllä sellaista kaupunkiasuntoa. Pohdimme yhdessä oliko Patarouvan köyhä German Pushkinin alter ego? 


Reunahuomautus nro 2, ystävän luona:

- istun ystävän kanssa höyryävän teekupposen äärellä. Valitan, etten ymmärrä Pushkinin Patarouvan

tematiikkaa. Ystäväni sanoo, että älä laita Pushkinin syyksi, jos on tehty huono libretto oopperaan. Jatkan ja moitin puvustajia, jotka ovat pukeneet arvokkaasti ikääntyneet (ja pulskistuneet) oopperatähdet valkoisiin balettisukkahousuihin. Ystäväni muistelee useamman kuin yhden kriitikon sanoneen niille, jotka ovat irvistelleet oopperataiteen vieraantumista todellisuudesta, että ooppera on ehdollinen tai suhteellinen taidemuoto ('uslovnyi'). Miten tuo on ymmärrettävä, en tiedä, mutta luulisin olevani suhteellisesti tyytyväisempi, jos oopperatähdillä olisi enemmän vaatetta. En tiedä sitäkään miten oopperoiden tarinoista tulisi psykologisesti uskottavampia, vaikka ehkä oopperan laulutapa auttaa: ystävämme kanssa totesimme molemmat, että eihän oopperalaulusta kukaan mitään selvää saa, ei edes omalla äidinkielellään, joten mitä väliä stoorilla on?

Eeva-Liisa

Tri karty, tri karty...!

German karjuu "Tri karty, tri karty...!" saatuaan kuulla mahdollisuudesta voittaa korttipelissä - mystisen 'kolmen kortin sarjan' avulla. Tämä on vanhan kreivittären salaisuus, jonka selville saamisesta tulee hänelle pakkomielle. Lopulta hinnaksi tulee vanhan kreivittären kuolema.

German on Pushkinin novellin Patarouva antisankari: köyhä insinööri-upseeri, jolla ei ole varaa pelata parempiosaisten pelejä, eikä siten myöskään parantaa asemaansa yhteiskunnassa.Onko Pushkinin ivaa ja yhteiskuntakritiikkiä, että Germanille ainoa tapa edetä elämässä olisi korttipeli ja siinäkin salaperäinen voittorivi?

German on nimittäin rakastunut varakkaaseen aatelistyttöön, Lizaan, eikä siinä auta tunnekuohu, ei laulu ei soitto, vaan hynää pitäisi olla huomattavasti enemmän. Joku tutkija on spekuloinut sillä, mikä merkitys on Germanin - Hermanin saksalaistaustaan viittaamisella.

Tshaikovskin musiikki on niin venäläistä kuin olla voi: pakahduttavaa tunnetta, paatosta ja mahtipontisutta. Ja hyvä niin, koska kun luimme käsiohjelmasta oopperan libreton, se vaikutti kulahtaneelta ja aikansa eläneeltä. Mutta musiikki puhalsi hengen luettuna järkyttävän pölyttyneeseen, ei kovinkaan koskettavaan tarinaan. Lisäksi Germanin osaa laulava pulleahko Fjodor Ataskevitsh on puettu valkeisiin trikoisiin, jotka hävettäisivät ketä tahansa - jos ei oltaisi oopperassa. Vaikka kyllä minulla oli vaivautunut olo sielläkin.

Tuntuu pahalta ruveta Pushkin-neron teosta moittimaan. Mutta eivät korttipeli ja salaiset numerosarjat minua kyllä sytyttäneet. Kun vielä rakkaustarinakin oli epäuskottava: mitä Liza mielen tasapainonsa menettävässä Germanissa näki? Tai mitä German persoonattomassa Lizassa näki? Kaikki tämähän saattaa johtua oopperan ylöspanosta, ei itse novellista. Se täytyykin lukea hetimmiten uudestaan.

Mutta musiikki, musiikki. Musiikki pelasti illan. Oltiin Venäjällä. Musiikin herättämät tunteet olivat kaikki tosia, aitoja. Taas kerran saattoi kaikessa rauhassa murehtia huoliaan ja surra surujaan, itkeä tirauttaa teatterikiikarin suojissa, ja lähteä virkistyneenä kotiin.

Eeva-Liisa

PS ai että kuinka korttipelissä kävi? Huonosti, tietysti: German näki kreivittären salaisen numerosarjan näyssä - kolmonen (vaikka minusta oopperassa puhuttiin kakkosesta), seiska ja ässä. Hän pani koko elämisensä korttien varaan, mutta viimeinen kortti olikin patarouva. Germanilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ampua itsensä saman tien. 

 

Lada Kopeika

Belgialainen Francis Alys oli tehnyt performanssin ja kuvannut sen ja kortteja vihreän Lada Kopeikan matkasta Belgiasta Pietariin oli jaossa ilmaiseksi, niin paljon kuin sielu sieti. Minusta idea oli jo silloin mainio ja juuri tämä teos jäi yhtenä harvoista mieleeni näyttelystä.

Francis kirjoittaa: "Kun olimme nuoria, veljeni ja minä jaoimme vuoden 1981 Lada Rivan. Eräänä päivänä päätimme paeta porvarillista belgialaista yhteisöämme ja ajaa Leningradiin. Mutta auto hajosi matkalla ja pian sen jälkeen tiemme erosivat. 30 vuotta myöhemmin kutsuin veljeni ajamaan Belgiasta Pietariin, tällä kertaa vuoden 1977 Lada Kopeikalla. Kun saapuisimme perille, törmäisimme auton Eremitaasin pihan puuhun, yhtä aikaa nuoruuden illuusioidemme kanssa.

Ilman loppua ei ole alkua."

Eeva-Liisa