Haluaisin mainita kaikki nimeltä...

Pyhäinpäivän sää alkaa olla jo kylmä, ilma raaka. Lähden kuitenkin liikkeelle, sovimme tapaamisesta metroasemalla, josta lähtee bussi numero 75. Perillä näen vihreän korkean aidan, jossa on portti. Kun siitä astuu sisään, saapuu metsään tai puistoon, jossa kasvaa tavattoman korkeita mäntyjä. Ohitamme vihreän rakennuksen, valtavan ison kellon. Nainen lähestyy sitä ja kumauttaa. Ääni jää yksinäisenä soimaan korkeiden mäntyjen joukkoon.

Olemme Levashovon hautausmaalla. Tänne alettiin tuoda poliittisten vainojen uhreja vuonna 1937 jatkuen vuoteen 1954. Naiset, miehet ja lapset tapettiin muualla, useimmat ampumalla, ja tuotiin öisin isoilla kuorma-autoilla joukkohautoihin aitojen suojassa. Levashovossa on yhteensä lähes 47000 ihmisen viimeinen leposija. Muistohautausmaa avattiin vasta vuonna 1989.

Kuljen varjoisilla kujilla. Löydän juutalaisten, ukrainalaisten, assyyrialaisten, inkeriläisten, suomalaisten, virolaisten, puolalaisten muistomerkit. Merkillisin on kuuromykkien muistomerkki: kuuromykkien järjestöä syytettiin fasismista.

Hautausmaalla on puhdas, raikas ilma, jota on hyvä hengittää. Kuin lopulliseksi tuomioksi niille, joille ihminen oli vain Moolokin kitaan tuhoutuvaa lihaa.

Eeva-Liisa

Haluaisin mainita kaikki nimeltä... Anna Ahmatova.

Kuuromykkien muistokivi.

Totalitarismin Moolokin kita. Muistomerkki Levashovon hautausmaan ulkopuolella.