Hevosen sielu ja Stanislavski

Kronikka yhden sielun pelastamisesta. Lukee ohjelmalehtisessä. Ensivaikutelmani kuitenkin on, että näyttämöllä on hevonen. Päätin olla juuttumatta siihen. 

 

Miten sielu oli ensin onnellinen, lapsellisen ja tyhmän onnellinen, ajatteli että maailma on hyvä. Sielu kopsutteli pitkin ja poikin, hihkui ja hirnui. Kun se sai hieman ikää, se pääsi töihin - husaarille! Se piti siitä kovasti. Hummattiin ja huudettiin, hurjaa laukkaa kiidettiin. Mutta husaari ei pitänyt sielua kauaa ja niinpä sielu joutui mitä kovimpiin kohtaloihin: sitä moititiin, haukuttiin, ivattiin, lyötiin ja potkittiin. Sielu ymmärsi senkin, ettei sen äiti ollut sitä rakastanut, koska se oli vääränvärinen.

 

Minun tulee sielua surku. Mutta minua myös nolottaa sielun puolesta, että se oli niin naiivi, että se uskoi olevansa yhtä hyvä kuin muutkin, ansaitsevansa parempaa, silloinkin kun koko ympäristö karjui yhtä kurkkua: "Vääränvärinen!" Mitä yksilön ajatus painaa massan edessä?

 

Yritän löytää jotain viisasta, mitä joku olisi kirjoittanut tai sanonut naiiviudesta. Löydän lainauksen Stanislavskilta Kristiina Revon kirjoittamasta taiteiden maisterin työstä: "Naiivius on näyttelijälle kullanarvoinen ominaisuus. Ei Puškin turhaan sanonut: 'Runouden, luoja nähköön, täytyy olla tyhmänpuoleista.' Jokainen näyttelijä on jossain määrin lapsekas. Mutta elämässä hän häpeilee sitä ja yrittää salata synnynnäisen ominaisuutensa. Älkää tehkö sitä, älkää ainakaan näyttämöllä." Jotenkin lohduttaa, että edes näyttelijöitä oikein patistetaan olemaan naiiveja ja, kuten ymmärrän, naiiviudessaankin pysymään siinä minkä uskoo oikeaksi.

 

Stanislavskin metodissa näyttelijöitä kehotetaan asettamaan itselleen seuraavanlainen peruskysymys: ”Mitä tekisin tänään, tässä ja nyt JOS olisin samassa tilanteessa kuin roolihenkilöni?” 

 

Entä katsoja, minä: mitä tekisin, tässä ja nyt JOS olisin samassa tilanteessa kuin näyttämöllä oleva roolihenkilö? Hevonen? Sielu? Ihminen?

 

Eeva-Liisa

  

Bol'shoi Teatr Kukol, Suuri nukketeatteri, Pietari: Holstomer, Leo Tolstoin tekstin mukaan. Ohjaaja Ruslan Kudashev. 

Lähde ja lainaukset: Kristiina Repo. Johdatusta Stanislavskin järjestelmään ja toiminta-analyysin metodiin. Stanislavskin järjestelmä – tapa ajatella. Väärinkäsitysten kautta eläväksi metodiksi. Tutkielma kevät 2008. Teatterikorkeakoulun teatteritaiteen maisterin tutkinnon opinnäytetyön pohjalta muokattu ja päivitetty versio 9.11.201. Alkuperäinen opinnäytetyö luettavissa TeaKin kirjastossa. 

 

Yllätys Terijoella

En odottanut löytäväni kansallisromantiikkaa 

ja jugendia hengittävää kirkkoa Terijoelta. Kyse oli 

tietämättömyydestä. 

Terijoki-lehti julkaisi 9.12.1908 uutisen: "Terijoen uusi kirkko 

vihittiin tarkoitukseensa viime sunnuntaina. Peläten tungosta

ja että vieraskyläläiset mahdollisesti tulisivat valtaamaan 

paikat terijokelaisilta, oli rakennustoimikunta jakanut 1200 

pääsylippua. Nämä liput kumminkin loppuivat kesken. 

Suuret laumat olikin väkeä kirkon ovilla. Mutta vaikka kirkko 

onkin rakennettu 550  hengelle, oli siinä vihkimätilaisuudessa

väkeä noin 1500 – 2000 henkeä. Ilma muodostui sietämättö-

mäksi, sattuipa pyörtymiskohtauksiakin."

Kirkon suunnitellut Josef Stenbäck (1854 –1929) oli 

aikakautensa tuotteliaimpia suomalaisia kirkkoarkkitehteja. 

Stenbäck suunnitteli kansallisromanttisia ja uusgoottilaisia 

kirkkoja. Osassa hänen suunnittelemistaan kirkoista näkyy 

myös vaikutteita jugendista, kuten Terijoen kirkossa. 

Stenbäck rakasti kiveä, graniittia. Hänestä kivi on ikuinen 

ja siten ainoa oikea aines ikuisille arvoille. Terijoen kirkossa 

on kuitenkin rapattu fasadi.

Jumalanpalvelus Terijoen kirkossa tuomiosunnuntaina 

26.11.1939 jäi sillä erää viimeiseksi. Asekuntoiset miehet 

oli kutsuttu maan rajoille puolustustehtäviin. Sodan syttyessä 

kirkko jäi ehyenä urkuineen, kelloineen ja alttaritauluineen 

vihollisen haltuun. Kun suomalaiset syksyllä 1941 valloittivat 

kaupungin takaisin, oli torni purettu pois ja urut sekä alttaritaulu 

ja kellot kadonneet. Kirkkoa oli käytetty elokuvateatterina. 

Mutta kirkko otettiin uudelleen alkuperäiseen käyttöön.

Venäläisten hyökkäyksen jälkeen vuonna 1944 neuvostohallinto 

muutti kirkon jälleen elokuvateatteriksi, nimeltään Popeda eli 

Voitto. Rakennuksen säilymisen kannalta oli hyvä, että siellä 

oli toimintaa, vaikkapa sitten eläviä kuvia.

Neuvostoliiton hajoamisen jälkeen 90-luvulla säädettiin uusi 

laki, jonka mukaan kirkot tuli luovuttaa entiseen käyttöönsä. 

Arkkitehdiksi valittiin Aleksander Vasiljeff, joka kunnosti 

kirkkoa pieteetillä, Stenbäckin arkkitehtuuria vaalien. 

Ensimmäinen jumalanpalvelus sodan jälkeen pidettiin 

elokuvateatterilta vuokratussa kirkossa 8.12.1990.

Emme päässeet katsomaan kirkkoa sisältä, mutta lehtiteksti 

vuodelta 1908 kertoo: "Miellyttävän vaikutuksen tekee kirkko 

sisästä päin. Ei ole turhia koristuksia, on yksinkertaista, 

sopusointuista. Kirkossa on vallitsevana vihreä väri, koristeet 

aistikkaita vaskikoristeita. Urut ovat perin komeat ja uhkeat." 

Eeva-Liisa

Lainaukset ja tekstin asiatiedot teoksesta Terijoen evankelis-

luterilainen kirkko 100 vuotta 6.12.2008. Kuvia ja tapahtumia

sadan vuoden ajalta.

Tuoksua yössä

 
 














Palasin Pietariin. Otin Suomen asemalta metron. Nousin Tshernyshevskajan metrosta pimeään yöhön Furshtatskajan puistokadulla. Raahasin matkalaukkua, reppu painoi. Maa oli autio ja tyhjä, kadut rapaisia.

Mutta! lukkiutuneet aistini alkoivat yhtäkkiä heräillä... tunsin tuoksun: tuoreen leivän tuoksun. Kotikatujeni leipomosta Arnautista kantautui sieraimiini toivo. Huomisaamuna ostaisin leipomon kadulle aukeavasta ikkunaluukusta tuoreen leivän. Askeleitteni rytmi muuttui. Reppu ei enää painanut, matkalaukku kulki kevyemmin. Leivän tuoksun lisäksi aavistus kahvin aromista heräsi aistimuistista.  

Eeva-Liisa

Jälkikirjoitus: Arnautin leipätehdas perustettiin vuonna 1937. Mitä muuta samana vuonna Neuvostoliitossa ja maailmassa tapahtui?

15. helmikuuta Kyösti Kallio valittiin Suomen presidentiksi.

3. maaliskuuta Josif Stalin vaati trotskilaisten vastaisten toimien kiihdyttämistä

26. huhtikuuta alkoi Espanjan sisällissota: Luftwaffe pommitti Guernicaa. 

1. toukokuuta alkoi yleislakko Pariisissa.

31. toukokuuta Suomessa säädettiin kansaneläkelaki.

19. heinäkuuta Muenchenissä Saksassa avattiin ”turmeltuneiden taiteilijoiden” teosten näyttely. Esillä oli muun muassa Paul Kleen, Oskar Kokoschkan ja Wassily Kandinskyn töitä.

 8. elokuuta Stalinin vainot vahvistuivat, kun Moskovan Butovossa teloitettiin 91 ensimmäiseen vakavuusluokkaan kuulunutta neuvostovastaista elementtiä elokuun alussa voimaan tulleen käskyn ”Operaatiosta entisten kulakkien, rikollisten ja muiden neuvostovastaisten elementtien rankaisemiseksi” mukaan.

5. marraskuuta Adolf Hitler ilmoitti salaisessa kokouksessa suunnitelmastaan hankkia elintilaa  saksalaisille.

6. joulukuuta itsenäinen Suomi täytti 20 vuotta.

 

 

Rallati-rallati, Kristus syntyi ja Herodekselta pää poikki

Kun palasin joululomaltani Pietariin menin Suureen nukketeatteriin katsomaan näytelmää Jouluna kaikki ovat vähän kuin tietäjiä... Koko perheen näytelmä oli nimetty Josif Brodskin runon mukaan. Näytelmä koostui seitsemästä jouluseimestä, kuvaelmasta, joulun kertomukseen liittyen.

Tarinat liikkuivat Itämaan tietäjien Kasparin, Baltasarin ja Melkiorin mukana heidän suunnistaessaan Suuren Tähden mukaan uutta kuningasta kumartamaan; seurasivat Joosefia ja Mariaa heidän epätoivoisessa majapaikan etsimisessään; näyttivät Herodeksen kasvot, jotka irvistelivät kauheasti, muuttuivat milloin yhden viiksiniekan (Stalin), milloin toisen (Hitler) kasvoiksi.

Toisaalta, hauskempia tietäjiä en ole koskaan tavannut! Enkä iloisempia: ralleja rallattaen he kulkivat kohti tähteä... Ja kun enkeli vielä varmemmaksi vakuudeksi ilmestyi heille kertomaan kuka tämä kuningas oikeastaan on ja esitti tietäjille oman ylistyslaulunsa, oli sekin toista maata kuin yleensä: oman kansakouluni asteikolla laulelusta olisi saanut 5-, mutta tehtävän täyttämisen laadusta 10+.
 
Enkelin soolo oli virkistävä kuin karpalo kinuskikastikkeessa, muuten näytelmän kokonaisuutta kannattelivat nuoren laulu- ja soittotaitoisen näyttelijäkaartin esittämät joululaulut: Stille Nacht Heilige Nacht, Ave Maria, Raduitesja ljudije.

Herodeksellekin ilmestyi yllätysvieras, joka kyseli missä kuningas Herodes on. Kun kuningas alkoi aavistaa kyselijän tarkoitusperän, hän tekeytyi hovimieheksi ja väitti kuninkaan olevan erittäin pitkällä työmatkalla. Vieras oli lähtevinään, mutta kääntyi äkkiä ympäri ja yllätti kuninkaan, Herodeksen. Herodes alkoi hieroa kauppoja, mutta hänellä ei ollut mitään mitä vieras olisi ollut vailla: valtakuntaa hän ei tarvinnut, oli omakin. Niinpä kuvaelma päättyi ankarasti Herodeksen kannalta: pää poikki.

Mietin lasten kokemusta kuolemasta, Herodeksen vaatimasta pikkulasten surmasta, Kuolemasta viikatteineen. Takanani istuva pikkutyttö tarkisti äidiltään: "Tappoiko Elote vain pojat? Ei tyttöjä?"

Kekseliäät näyttämökuvat: lapaset Mariana ja Joosefina, moneen suuntaan aukeavat tarinalaatikot; hellyttävät henkilöt: rakastunut Joosef joka hädissään yrittää löytää Marialle paikkaa missä synnyttää, historian synkkien sivujen keskellä vaeltavat vilpittömät tietäjät, innokas enkeli aina valmiina astumaan esiin ja ilmoittelemaan - kaikki tämä muutti illan joulun ihmeeksi. Niin ja tietysti vielä katosta jokaisen katsojan syliin tipahtanut mandariini.

Eeva-Liisa

Suuri nukketeatteri, «Санкт-Петербургский Большой театр кукол», Nekrasovin katu 10, verkkosivu: vk.com/bkt_spb

13. tuoli?

Syksyn ehdoton kulttuuritapaus oli Pekka Pesosen vetämä venäläisen kirjallisuuden luentosarja ”12 tuolia”, joka täytti Helsingin yliopiston suuret salit kerta toisensa jälkeen. 12 eturivin kirjailijaa (viisi Finlandia-palkittua) kertoi itselleen merkittävästä venäläiskirjailijasta. Nimet olivat rusisteille hyvin tuttuja, mutta kirjailijat avasivat uusia näkökulmia; Ilpo Tiihonen puhalsi Majakovskin pilven uuteen lentoon, Pentti Linkola avasi Valentin Rasputinin ekologisen puolen, Hannu Mäkelä luki omia oivallisia Pushkin-käännöksiään. Itse sain eniten Rosa Liksomin Garshin-luennosta ja Marja-Leena Mikkolan esityksestä kääntämisen ongelmista.

Luentojen suosio oli osoitus myös uudesta kiinnostuksesta Venäjää ja sen kulttuuria kohtaan. Venäjän ja NL:n rujo menneisyys tarjoaa vahvoja draamallisia aineksia kirjoittajille. Liekö kiinnostuksen taustalla myös kyllästyminen meillä vuosikausia vallinneeseen pelokkaaseen tapaan torjua suuret kysymykset ironialla? Nyt haetaan merkityksiä elämään, kuten merkittävä osa venäläisestä kirjallisuudesta on aina hakenut. Toki totalitarismin kuvauksissa on vaara ajautua kohti liiallista sentimentaalisuutta. Mutta on myös toisenlaista  kirjallisuutta.

Salaa olin toivonut, että Sergei Dovlatov olisi tuotu esiin. Dovlatov, joka sai kokea sortokoneiston väkivallan, kuvasi elämänkerrallisissa teoksissaan neuvostotodellisuutta absurdina sekä oman elämänsä ironisena. Dovlatov (1941-1990) pääsi julkaisemaan vasta 1978 emigroiduttuaan New Yorkiin. Hänen kielensä on lakonista ja iskevää. Romaanin ”Matkalaukku” yksityiskohdat ovat Leningradissa matkustaneelle käsin kosketeltavia ja rakenne oivallinen. Teoksen alussa jo pitkään USA:ssa asunut kirjailija löytää Neuvostoliitosta mukaan pakatun matkalaukun. Pelkkä laukun sisältö kertoo enemmän kuin yhdenkään vuolaan eepikon kuvaukset: ”kaksirivinen puku, popliinipaita, paperiin käärityt kengät, samettitakki tekoturkisvuorella, hylkeennahkainen talvilakki, kolme paria suomalaisia kreppisukkia sekä autonkuljettajan hansikkaat”. Dovlatov kertoo jokaisen esineen tarinan: ”muistot niin sanotusti vyöryivät ylitseni. Ne olivat piileskelleet tuon kurjan lumppukasan laskoksissa ja ryöstäytyivät nyt päivänvaloon”. 

Harras toiveeni on: varataan kolmastoista tuoli Dovlatoville. Kääntäjä, Pauli Tapio, on saanut Raija Rymin-palkinnon ”Matkalaukun” ja ”Meikäläiset” teosten suomennoksista.

Mikko

 

Lisää aiheesta Venäläisen 
kirjallisuuden seuran sivuilta:

http://blogs.helsinki.fi/venalainen-kirjallisuus/