Syksyn ehdoton kulttuuritapaus oli Pekka Pesosen vetämä venäläisen kirjallisuuden luentosarja ”12 tuolia”, joka täytti Helsingin yliopiston suuret salit kerta toisensa jälkeen. 12 eturivin kirjailijaa (viisi Finlandia-palkittua) kertoi itselleen merkittävästä venäläiskirjailijasta. Nimet olivat rusisteille hyvin tuttuja, mutta kirjailijat avasivat uusia näkökulmia; Ilpo Tiihonen puhalsi Majakovskin pilven uuteen lentoon, Pentti Linkola avasi Valentin Rasputinin ekologisen puolen, Hannu Mäkelä luki omia oivallisia Pushkin-käännöksiään. Itse sain eniten Rosa Liksomin Garshin-luennosta ja Marja-Leena Mikkolan esityksestä kääntämisen ongelmista.
Luentojen suosio oli osoitus myös uudesta kiinnostuksesta Venäjää ja sen kulttuuria kohtaan. Venäjän ja NL:n rujo menneisyys tarjoaa vahvoja draamallisia aineksia kirjoittajille. Liekö kiinnostuksen taustalla myös kyllästyminen meillä vuosikausia vallinneeseen pelokkaaseen tapaan torjua suuret kysymykset ironialla? Nyt haetaan merkityksiä elämään, kuten merkittävä osa venäläisestä kirjallisuudesta on aina hakenut. Toki totalitarismin kuvauksissa on vaara ajautua kohti liiallista sentimentaalisuutta. Mutta on myös toisenlaista kirjallisuutta.
Salaa olin
toivonut, että Sergei Dovlatov olisi tuotu esiin. Dovlatov, joka sai kokea
sortokoneiston väkivallan, kuvasi elämänkerrallisissa teoksissaan neuvostotodellisuutta
absurdina sekä oman elämänsä ironisena. Dovlatov (1941-1990) pääsi julkaisemaan
vasta 1978 emigroiduttuaan New Yorkiin. Hänen kielensä on lakonista ja iskevää. Romaanin ”Matkalaukku” yksityiskohdat ovat
Leningradissa matkustaneelle käsin kosketeltavia ja rakenne oivallinen. Teoksen alussa jo pitkään
USA:ssa asunut kirjailija löytää Neuvostoliitosta mukaan pakatun matkalaukun.
Pelkkä laukun sisältö kertoo enemmän kuin yhdenkään vuolaan eepikon kuvaukset: ”kaksirivinen
puku, popliinipaita, paperiin käärityt kengät, samettitakki tekoturkisvuorella,
hylkeennahkainen talvilakki, kolme paria suomalaisia kreppisukkia sekä
autonkuljettajan hansikkaat”. Dovlatov kertoo jokaisen esineen tarinan: ”muistot
niin sanotusti vyöryivät ylitseni. Ne olivat piileskelleet tuon kurjan
lumppukasan laskoksissa ja ryöstäytyivät nyt päivänvaloon”.
Harras toiveeni on:
varataan kolmastoista tuoli Dovlatoville. Kääntäjä, Pauli Tapio, on saanut
Raija Rymin-palkinnon ”Matkalaukun” ja ”Meikäläiset” teosten suomennoksista.
Mikko
Mikko
Lisää aiheesta Venäläisen
kirjallisuuden seuran sivuilta:
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti