Kenen kanssa vietät joulua?

 
Joulua, tai uutta vuotta? Sama se, mutta missä seurassa? Missä vietät joulua? Uutta vuotta? Samat kysymykset molemmin puolin rajaa. Kepeät, kipeät.

Olga aikoo viettää joulua parhaan ystävättärensä kanssa. Äiti on kuollut, isästä en ole koskaan kuullut. Toinen ystävä ei vielä tiedä, koska pitkä joulutraditio katkesi viime joulun jälkeen: ystäväpiirin sosiaalisin ja vieraanvaraisin, jolla sitä paitsi oli tilavin koti, on poissa. Mitä tänä vuonna?     

Suomessa ystäväpiiri jakaantuu traditionalisteihin ja uusioajattelijoihin, viime mainittuihin lukeutuva auttelee lapsineeen tänäkin vuonna Hurstin joulussa. Perinteen kannattajat ovat jo viikkotolkulla pesseet ja vaihtaneet verhoja sekä koonneet kummilapselle adventtikalenteriin pikkulahjoja.

Venäjän perinne, toisin sanoen uuden Venäjän osin Neuvostoliitosta periytynyt juhlakalenteri, on jo alunperin hajanaisempi kuin meidän Suomessa. Perusjuhla on uusivuosi, joulu on ollut pienen ryhmän erikoisuus. Lisäksi joulua vietetään ortodoksien kalenterin mukaan vasta meidän loppiaisemme tienoilla - mikä on ilo siinä mielessä, että niin joulua kuin pääsiäistäkin voi viettää monta kertaa vuodessa: ensin Suomessa ja palata sitten tänne itärajan yli ottamaan kierros uudelleen.

Sitä paitsi joulupukki kävi jo Pietarissa, käveli vetten päällä ja lapset ja minä olimme innoissamme. Lapset lausuivat venäläisen tradition mukaisesti ulkoa runoja, lauloivat ja tanssivat. Voi, kun meilläkin Suomessa olisi sama ymmärrys: ulkoa opettelu kehittää muistia, sanavarastoa, antaa salaisen aarteen niitä hetkiä varten, kun ei voi tehdä mitään muuta kuin olla - ja muistella nerokkaita poljentoja, rytmiä ja jo unohtuneita kielemme sanoja.

Kun palaan joululomaltani loppaiseksi Pietariin, aion mennä Suureen nukketeatteriin katsomaan näytelmää Jouluna kaikki ovat vähän kuin tietäjiä... Koko perheen näytelmä on nimetty Josif Brodskin runon mukaan. Näytelmä kertoo kuulemma Mariasta ja Joosefista, pahasta keisari Herodeksesta sekä liikuttavasta Rahilista (kukahan se Rahil on?). Odotan kovasti kakkosjouluni näytelmää, joka kertoo viisaan tarinan naurun, ilon, ironian ja historiatiedon keinoin.

Eeva-Liisa

Suuri nukketeatteri, «Санкт-Петербургский Большой театр кукол», Nekrasovin katu 10, verkkosivu: vk.com/bkt_spb

Hanukka!

Olin hanukka-juhlassa, jossa laulettiin, tanssittiin, iloittiin ja naurettiin! Juhla järjestettiin valtavassa jääpalatsissa ja satelliitit lähettivät sen ympäri maailmaa. Yksi maan kuuluisimmista laulajista juoksi näyttämöltä yleisön joukkoon, villitsi sitä, kätteli, halasi - ja sanaili juontajien kanssa, jotka komentivat hänet heti takaisin ylös näyttämölle. Mihin suvereeni estraditaiteilija vastasi puhumalla ääneen mikrofoniinsa: "Tekniikka, sulkekaa noiden kahden pölvästin mikit, minä hoidan juonnon loppuun." Artistien kirjo oli hämmentävä: komeaäänisistä oopperalaulajista jazz-laulajattariin ja klezmer-muusikoihin, päätyen pop-tähtösiin, joiden parasta puolta, kaunista reittä, videokuvat näyttivät anteliaasti tässä uskonnollisessa ilojuhlassa.

Mieleenjäävimpiä esiintyjiä olivat edellä kuvattu Nikolai Baskov, Larisa Dolina ja Jonatan Razel. Baskov syntyi pikkukaupungissa lähellä Moskovaa, on ollut Bolshoi-teatterin tenori, mutta tehnyt sitten oman uran monipuolisena laulajana ja esiintyy maailmantähtien kuten Montserrat Caballet'n kanssa; allekirjoitti vuonna 2012 avoimen kirjeen, jossa arvosteli lakia homopropagandaa vastaan. Dolina syntyi juutalaiseen perheeseen Bakussa ja muutti kolmivuotiaana Odessaan; Dolina liittyi Yhtenäinen Venäjä -puolueeseen vuonna 2003. Razel on syntynyt New Yorkissa, muutti lapsena perheensä kanssa Israeliin; jätti musiikin vuosiksi, toimi paimenena ja luki psykologiaa.
 
Juhla alkoi sytyttämällä kynttilät, rabit puhuivat valosta ja pimeydestä ja siitä, että meidän olisi ajateltava enemmän valoa kuin varjoa. Kynttilöitä sytyttivät myös kaupungin ja Luoteis-Venäjän hallinnon ynnä presidentin hallinnon johto. Shimon Peres tervehti kuulijakuntaa suorassa lähetyksessä Jerusalemista: "Tulkoon valkeus!" Hanukan ajatus on, että kun uskoo ihmeeseen, se tapahtuu.  

Mikä ihmeellisintä, kaikki nämä ainekset mahtuivat samaan keitokseen. 

Eeva-Liisa

Hanukka on juutalaisten juhla, jota vietetään marras-tammikuussa. Se kestää kahdeksan päivää. Sitä vietetään makkabilaiskapinan aikana tapahtuneen ihmeen muistoksi: pieni määrä pyhää öljyä riitti kahdeksaksi päiväksi.

Nikolai Baskov

Larisa Dolina

Jonatan Razel

Katumainontaa: Rakkaus - mitä se on?

Palasin kotiin väsyneenä ja ärtyneenä. Kanadanranskalaisesta filmistä en ollut nähnyt puoliakaan, ymmärtänyt vain osan, olin joutunut seisomaan ja ilma oli loppunut. Ei tietenkään ollut kyse kaupallisesta esityksestä, vaan festivaalista. Se oli jouduttu siirtämään toiseen tilaan, ahtaampaan, mutta turvallisempaan. 

Filmiesityksen alussa norjalainen mies tervehtii yleisöä ja kertoo kuinka mielenkiintoista festivaalilla on ollut ja kuinka häntä oli varoiteltu lähtemästä. 

Filmi Tom maatilalla kertoo Tomista, joka saapuu Kanadan maaseudulle tapaamaan ensimmäistä kertaa kuolleen rakastettunsa perhettä. Perhe koostuu äidistä ja veljestä. Tom ei kuitenkaan heti paljasta kuka hän on, vaan tuo vain terveisiä kuolleen rakastetulta. Äiti alkaa kysellä Tomilta mitä hänen poikaansa rakastanut tyttö - kuten äiti olettaa - on kertonut pojasta. Tom kertoo minkälainen suhde on ollut ja kuinka he ovat rakastaneet toisiaan. Veli on jo arvannut Tomin ja veljensä suhteen laadun ja käyttää väkivaltaa estääkseen Tomia kertomasta äidille asioiden oikeaa laitaa. Veli Francis vetää viivaa ja pakottaa Tominkin ottamaan tarjouksen vastaan. Hautajaisissa Tom soittaa ystävänsä muistoksi laulumusiikkia, jonka sanoista pienen maaseutupaikkakunnan asukkaat alkavat arvailla kuka kaupungista saapunut nuori mies on. 

Näin tarina jatkuu, mutta en saanut kaikista juonen käänteistä selvää, koska oli pakko hakeutua salin perälle haukkaamaan ilmaa ja sieltä taas ei juuri kuullut eikä nähnyt. 

Kun tulen kotikadulleni näen uuden katumainoksen: Ljubov', shto eto? Vsjo ravno. Rakkaus, mitä se on? Sama se. Lopun voi kääntää toisellakin tavalla: Tuli mitä tuli. Tai: Hinnalla millä hyvänsä. 

Eeva-Liisa

Filmin alkuperäinen nimi: Tom à la ferme, Kanada 2013. Ohjaus Xavier Dolan. 
Elokuvaviikko Bok o bok, viikko 48 Pietarissa.

Turskaa ja enkeleitä

 

Sydäntäni riipaisee: Seitsemän arkkienkeliä saksofonille ja jousille on juuri alkanut. Myöhästyin! Miksi minun pitikään mennä ensiksi syömään turskaa? Vaikka se oli erinomaista, vaikka näkymä hotellin kahdeksannesta kerroksesta sateisen harmaalle Vienanjoelle oli lumoava, vaikka olin matkasta väsynyt ja nälkäinen. Jäin vaille kaupungille ja sen suojelijalle omistettua sävellystä. 

Päätän kävellä joenrantaa, tuuli ulisee. Harmaa viima työntää takaapäin ja pakottaa ottamaan juoksuaskelia. Muistelen aamulentoa tuuli hännän alla, myötätuulessa Pietarista Arkangeliin: tasainen hieno lento, kapteenin nuori ääni kuuluttaa laskeutumisvalmisteluista ja kohta onnistuneesta saapumisesta etuajassa kaupunkiin. Ihmiset sähköistyvät: ollaan perillä, huoahtavat helpotuksesta. Samassa hetkessä kiitorata häviää altamme – ja silmänräpäyksessä olemme pellolla, siipi maassa. 

Palokunta, pelastuspartio. Kapteenin nolo ääni: olen pahoillani, ajoimme reitiltä. Ihmiset ovat täysin rauhallisia, odotamme kunnes kone tarkastetaan. Senkö varalta, ettei mahdollinen polttoainejäämä syttyisi tuleen? Emme saa tietää, selityksiä ei anneta.

Kiertoajelulla opas niputtaa Arkangelin kolmeen venäjänkielellä loppusoinnulliseen sanaan: ’treska, doska, toska’ eli turskaa, tuskaa, puutavaraa. Mutta mielessäni muutan yhtälön muotoon ulinaa, kulinariaa, havinaa. Tuulen komeaa ulinaa joella. Kulinariaa eli aaria paikalliselle turskalle, kampelalle ja pallakselle.  Arkangelia vartioivan arkkienkeli Mikaelin siipien havinaa, mikä ilmiselvästi heitti meidät, toki hieman maalin ohi, mutta turvallisessa myötätuulessa kaupunkiin.   

Eeva-Liisa

10.11.2013 Arkangelin Gostinnye Dvory –museossa esitetty pietarilaisen nykysäveltäjän Aleksandr Manotskovin sävellys Seitsemän potrettia (arkkienkiä) saksofonille ja jousille. Saksofoni: Ola Asdahl Rokkones.

Aleksandr Manotskov

 

Ola Asdahl Rokkones

Tarina vanhenee, tunne ei

Moskovan taiteellisen teatterin esitys Ivan Turgenjevin Aateliskodista (Dvorjanskoje gnezdo 1859) on klassiseen tyyliin näyteltyä upeaa teatteria. Näyttelijät eivät esitä temppuja eivätkä
esittele erikoistaitoja. Näytelmä kertoo suuresta rakkaudesta.

Mutta samaan aikaan tarina on vanhanaikainen moraliteetti: naimisissa olevaan mieheen Lavretskiin rakastunut Liza menee luostariin kun ei saa häntä eikä halua myöskään, että mies jättäisi vaimonsa hänen takiaan. Mitä tarinassa on sellaista, joka puhuttelisi nykykatsojaa?

Ei ehkä tarinassa, mutta tunteissa. Vai mistä on kyse, kun tunnen Lizan rakastumisen ilona, hyvänä olona, kihelmöintinä kehossani? Ja toisaalta pettymyksen elämään kuristuksena kurkussa. Onko näillä näyttelijöillä jokin erityinen kyky välittää tunteita?

Jokainen voi samastua pettymyksen tunteeseen: rakkaudessa - hän ei vastaa tunteeseeni, odotuksiini; päämäärien saavuttamisessa - en pystynyt siihen, minkä olin pannut itselleni tavoitteeksi; tulin petetyksi, hylätyksi, jätetyksi, jäin ulkopuolelle, yksin. Minä koen omat pettymykseni Lizan pettymyksessä: elämä joka jää elämättä, rakkaus joka jää vain olemassa olleeksi mahdollisuudeksi. Tämän tunteen välittäminen niin vahvana, että se kantaa katsomon peräpenkille asti (istuin kaukana näyttämöstä) on teatterin ja näyttelijöiden taitoa, lahja katsojalle. Se on myös mystiikkaa. Tässä tapahtuu katharsis.

Eeva-Liisa

Ohjaus - Marina Brusnikina, Liza - Jana Gladkih, Lavretski - Dmitri Djuzhev.

Flaneerausta

                      Pietari on hieno paikka harrastaa kaupunkikävelyjä. Upea rakennustaide ympäröi

Italjanskaja ulitsa

kulkijan keskustassa, puistot ovat hyvin hoidettuja, pietarilaisten sivistynyt käytös on silmiinpistävää. Tälle ikävän kontrastin tuovat kaikkialla meluavat katumaasturit, tila-autot, pitkät mustat autot. Ne täyttävät ihmisten pihat, jalkakäytävät, puistikot. Kaupunki on rakennettu täyteen viivasuoria, leveitä valtaväyliä, joilla on käynnissä jatkuvat kiihdytysajot punaisista valoista seuraaviin. Eurooppalaisista 30 ja 40-kilometrin tuntinopeuksista asuinalueilla ei ole tietoakaan, hyvin suunnitelluista kiertoliittymistä puhumatta. Nevan rannoilla, jotka saattaisivat olla yksi kiehtovimmista matkailukohteista, vallitsee taukoamaton moottorin jylinä ja ilma on vaikea hengittää. On tuskallista nähdä ambulanssin seisovan liikenneruuhkassa sireenit ulvoen eikä kukaan tee elettäkään tilan antamiseksi. Toisaalta tällaista tilaa ei ole. Suunnittelijat ovat pyrkineet parantamaan liikenteen sujuvuutta lisäämällä ajoväyliä, mutta tyhjä tila täyttyy hetkessä. Asfaltin sijaan tarvittaisiin älykkäitä ratkaisuja. Pietarissa autoilijat tuntuvat olevan vakuuttuneita siitä, että liikenne sujuu parhaiten äkäisellä äänimerkin painamisella. Jarrupolkimen käyttöä vältellään viimeiseen asti.

Robespierren rantakatu

Venäjällä kokeillaan uutta sääntöä, joka sallisi kääntymisen oikealle punaisissa valoissa. Idean vaarallisuuden lisäksi on huvittavaa, että sitä perustellaan bensan säästöllä. Kenellekään ei ole tullut mieleen säästää polttoainetta alentamalla nopeuksia, tai vähentämällä ajamista. Ilmeisesti asioista päättäviä eivät kiinnosta onnettomuusluvut, jotka viiden miljoonan ihmisen kaupungissa ovat järkyttävät Suomeen verrattuna. Onnettomuuksien ja päästöjen aiheuttamaa kuolleisuutta ei myöskään oteta huomioon kustannuslaskuissa. Maan on vallannut samanlainen moottorihulluus kuin Suomen 60-luvulla. Näyttävät autot luovat vapauden illuusion. Yhdistyessään perinteiseen machokulttuuriin ne toimivat alas painetun venäläisen uroon itsetunnon pönkittäjänä. Mistäpä löytyisi sellainen uros politiikan johtoon, joka uskaltaisi vetää pelin poikki? Vai tarvitaanko tähänkin jokin liikenneuhrien äitien järjestö vaatimaan: jo riittää holtiton kaahaaminen ja julkisen tilan ryövääminen autonmöhkäleille.

Se, missä suomalaisilla on oppimista pietarilaisilta, on tien antaminen jalankulkijalle. Ei tarvitse kuin siirtää jalkaa kohti suojatietä, niin heti seisahtuu pitkä rivi bemareita, mersuja, lexuksia ilman nokan koputusta. Mitenköhän tämä ihme on saatu aikaan? 

Mikko 

Uusi asfaltti Nevskillä ilman autoja.

Pähkinäsaaressa

Myöhästyimme aamupäivän paikallisjunasta ja seuraava menisi iltapäivällä. Oli keksittävä vaihtoehto. Onneksi ohikulkija neuvoi bussin numero 575 metroasema Dybenkolla. Bussi ajoi suorinta tietä Shlisselburgin pikkukaupunkiin, josta lähti moottorivene Pähkinäsaarelle.

”Hyvä saada 700 vuoden perspektiivi paskamaiseen todellisuuteen!” ystävätär huudahti kertoessani retkestä novgorodilaisten vuonna 1323 perustamaan linnoitussaareen. Samana vuonna solmittiin Pähkinäsaaren rauha Novgorodin ja Ruotsin välillä. Saari oli kaupan, tavarankuljetuksen ja sotilasmahdin kannalta strategisella paikalla: Laatokka laskee niillä kohdin Neva-jokea Suomenlahteen.

Koko saari on kivilinnoitusta, vihreää on läikkinä muurien sisällä ja pienellä kaistaleella muurien ja valtavien sinisten Laatokan vesimassojen välissä.

Novgorodilaiset ja ruotsalaiset vuorottelivat saaren herroina, kunnes vuonna 1478 se päätyi Moskovalle, joka rakennutti sinne uuden linnoituksen 1514 – 25. Seuraavina vuosina ruotsalaisten toistuvat hyökkäykset pystyttiin torjumaan, mutta vuonna 1612 se antautui ja Stolbovan rauhassa se määrättiin Ruotsille.

Pietari Suuri ei tyytynyt tähän vaan valloitti linnoituksen takaisin suuressa Pohjan sodassa vuonna 1702. Raja siirtyi silloin kauemmas, Viipurista länteen ja saaren sotilaallinen merkitys väheni.

Merkittävät historian käänteet vaativat sulattelua ja retkeläisten vatsat kurnivat.  Asetumme mukavasti aurinkoon linnoituksen sisäpihan penkille ja kaivamme eväät esiin. Valitsemme paikan vahtimummelin näkymättömistä, ettemme joutuisi piilottamaan sienipiirakkaa. Tyrnevät tädit ja arvonsa tuntevat sotien veteraanit pitävät omaa komentoa: muistomerkeillä ja pyhillä paikolla ei syödä.

Mielenkiintoisin on vasta edessä: Pietari Suuren aikana linnoitussaarelle perustettiin vankila, jonne teljettiin parin vuosisadan ajan kansanvallan kannattajia. Yksi näistä tsaarinvastaisista ajattelijoista ja toimijoista oli vuonna 1852 syntynyt Vera Figner.

Aatelistyttö liittyi jo nuorena opiskelijana vuonna 1873 Venäjän sosiaalivallankumouksellisiin. Kiehtova lääketiedettäkin opiskellut nainen vietti vuodet 1884 - 1904 eristyksissä saarella, missä hän käytti aikansa kirjoittamiseen.

Figner johti myöhemmin vallankumouksellista Narodnaja volja -liikettä. Tämän liikkeen aktivistit tekivät seitsemän epäonnistunutta yritystä kunnes onnistuivat attentaatissaan tsaari Aleksanteri II:sta vastaan. Tsaarin muistoksi murhapaikalle pystytettiin myöhemmin Verikirkko, Kristuksen ylösnousemisen katedraali.

Mutta takaisin Pähkinäsaarelle: sieltä ei tiedetä kenenkään päässeen pakoon.  Rangaistukset olivat erittäin ankaria eristyksineen ja äärimmäisen pienine ruoka-annoksineen.

Harvoin löytyy yhtä havainnollista poliittisen historian läpileikkausta yhtä tiiviissä paketissa kuin Pähkinäsaarelta. Edellisiin näyttämökuviin on lisättävä 500 päivää syksystä 1941 tammikuuhun 1943 Leningradin etuvartiona saksalaisia vastaan ja Elämän tienä – leivän tienä – nälkään nääntyville piiritetyn kaupungin asukkaille.  

Eeva-Liisa