Markus Nummen ja Mannerheimin matkassa Kashmirissa

 

Millä lailla Kiinan Turkestanissa sijaitseva Kashgar liittyy Pietariin? Ainakin sillä tavalla, että marsalkka Mannerheim asui tai vieraili molemmissa. Mannerheim lähti Pietarista ja vieraili Kashgarissa useaan otteeseen Aasiaan suuntautuneella tiedustelu- ja tutkimusmatkallaan 1906 - 08. Ja sillä tavalla, että niin sadan vuoden takaisessa Kashgarissa kuin tämän päivän Pietarissakin ihmiset, kulttuurit, etniset taustat ja uskonnot kohtaavat. Mahdollisesti hivenen myös sillä tavalla, että luin Markus Nummen jo kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen romaanin Kiinalainen puutarha Pietarissa.

Carl Gustaf Mannerheim otti Aasian matkallaan 1370 valokuvaa, ja tärkeää osaa romaanissakin näyttelee valokuva. Valokuva, josta romaani saa alkunsa ja johon sen tarina kietoutuu. Valokuvaan on vangittu joukko lähetyssaarnaajia ja heidän lapsiaan.

Romaani kertoo kuitenkin Mannerheimia enemmän ruotsalaisen lähetysaseman hoiviin tulleista orvoista tai huono-osaisista paikallisista lapsista. Lapset ovat erilaisista perheistä ja oloista, kuka muslimi, kuka kiinalainen jonka uskonto jää tuntemattomaksi, kuka on alkanut uskoa eurooppalaisten "kolmipäiseen Jumalaan". Romaanissa toistuu lause: "Nämä kaukaa tulleet ihmiset eivät ole pahoja", kuten muhamettilainen äiti sanoo lapselleen, tai yksinkertainen puuseppä Ibrahim vakuuttaa lapsilaumalle.

Aika sen sijaan on hyvin paha: milloin muhamettilaiset, milloin kiinalaiset, milloin romaanin aikana Venäjällä vallan saavat neuvostojoukot ovat toinen toisensa kimpussa. Lapset seuraavat joskus sivusta, mutta joutuvat usein keskelle sotarintamia ja uskontojen varjolla tehtyjen hirvittävien raakuuksien ja järjettömiltä näyttävien ideologisten kiistojen ristituleen.

Kristityt lähetyssaarnaajat pitävät lapsille koulua. Moskeijaan tulee uusien mullahien myötä uusia opinkäsityksiä. Mutta sitten jostain vuorilta paikalle karauttaa koraanikouluja käymätön, vaikka silti koraania tulisieluisesti tulkitseva nuori mies Ablahan ja kirkuu vastalauseensa kaikenlaista liiallista oppia ja sivistystä vastaan: "Parempi tarttua miekkaan kuin kynään!" Neljäs nuori mies, Istanbulissa korkeaa oppia saanut Amir, vastaa tähän: "Joku on kerran sanonut, että kirjurin muste on pyhempi marttyyrin verta." Ablahan saa raivonpuuskan: "Kuka hölmö on tuon sanonut?" Amir vastaa: "Profeetta Muhammad." 

Eeva-Liisa

Jälkikirjoitus: Kashgar eli Kashi on keidaskaupunki Xinjiangin uiguurien autonomisella alueella Kiinan kansantasavallassa. Kashgar on hyvin vanha ja strategisesti merkittävä kaupunki, jossa asuu  noin puoli miljoonaa ihmistä ja joka sijaitsee yli kilometrin korkeudella merenpinnasta. Kaupunki sijaitsee lähellä Tadzhikistanin ja Kirgisian rajaa, mutta kaupungista lähtevä päätie menee Pakistaniin. Tämä on Silkkitien reitti Karakoramin vuoriston ylitse.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha. Otava, 2004.

 

Retkiä pohtien diktatuuria ja sen lapsia, aikuisia

En muista koska olin viimeksi kävellyt Smolnan suuntaan. Shpalernaja-kadulta Smolnaa lähestyessäni minua hätkähdytti kyltti, jossa kerrotaan minun lähestyvän Proletariaatin diktatuuri -katua. No eipä muuta kuin sinne, vaikka välillä koukkasin Smolnan eli kaupunginhallinnon edessä olevaan kauniiseen pusitoon, jossa solisi laskujeni mukaan neljä suihkulähdettä.

Samalla pohdin proletariaatin diktatuuria. En niinkään poliittisten tai valtiotieteellisten käsitteiden kannalta, vaan hyvin maanläheisesti: ajatella että diktatuuri oli hyväksyttävää, kunhan se oli hyväksyttävän ryhmän diktatuuria. Pohdin tätä kovasti. Kuka hyväksyy ryhmän, jonka diktatuuri on soveliasta? Voidaanko diktatuuri valita tai hyväksyä demokraattisesti? Onko demokraattisesti hyväksytty diktatuuri demokraattista?

Käännyin pois Proletariaatin diktatuurista Tverskaja-kadulle. Eipä aikaakaan kun huomasin kolme mielenkiintoista kohdetta samassa korttelissa: Tverskaja numero 11:ssa oli kyltti: "Tässä talossa oli vuosina 1937 - 1942 Espanjan sisällissodan aikana Neuvostoliittoon paenneiden espanjalaisten lasten internaatti. Täällä monet heistä kokivat (Leningradin) piirityksen raskaimmat vuodet. Täältä moni espanjalainen nuorukainen lähtivät rintamalle puolustamaan Leninin kaupunkia fasistivalloittajia vastaan".

Vastapäätä internaatin taloa on ravintola nimeltä Shaljapin. Basso Fjodor Shaljapin ei alkuinnostuksen jälkeen tullut toimeen nuoren bolshevikkivallan kanssa ja pakeni Suomen kautta länteen, Ranskan, Italian ja Amerikan kuuluisimmille estradeille. Proletariaatin diktatuuri ei tarvinnut karismaattista Boris Godunoviaan.  

Juuri ennen Taurian puistokatua on vielä vanhuskoisten ortodoksien kirkko. Muistelen mitä taiteilijaystävä Vasili on kertonut lapsuudestaan, vanhahuskoisten Ukrainassa. Hänen tarinoissaan kalastellaan, tehdään ristinmerkki oikein, naisilla on huivit ja miehet, niin en aivan muista mitä miehet tekevät, mutta taitavat he ainakin ottaa vodkaryyppyjä suolakurkun ja mustan leivän kera.

Eeva-Liisa

90 ruplan sunnuntailounas

Lähes Pietarin keskustassa on yhä edelleen mahdollista syödä vaatimaton, kevyt lounas noin puolellatoista eurolla. On syytä poiketa valtakaduilta ja varoa visusti turistien ja matkamuistokauppojen kirjomia väyliä.  Neuvostoaikana kansa kävi Stolovajassa, Ruokasalissa tai Ruokapaikassa tai Ruokabaarissa, ja niitä on yhä, kunhan edellisten lisäksi välttää kaikkialle pesiytyneet hampurilaiskauhistukset. Epäilenpä, että niiden hinnat ovat viisi- tai kymmenkertaiset.

Ruoan laatu? Nyt-liitteen ruokatoimittajat eivät toki vaivautuisi paikalle, mutta hyvin keitetty soppa on aina hyvää. Kompotti eli ruoan kanssa nautittava, vähän mehua paksumpi mutta huomattavasti meikäläistä mehukeittoa ohuempi, liemi oli raikasta. Lavashina myyty leipä ei vaikuttanut samanpäiväiseltä. Mutta se olikin ainoa pettymys.

Naapuripöydässä nuoret pojat keskustelivat innokkaasti. Kukaan ei selannut samalla kännykkäänsä. Yksi pojista näytti keskiaasialaiselta. Muut lounastajat olivat sekava joukko vierastyöläisiä, harmaa herra salkkuineen, kaksi iätöntä leidiä nurkkapöydässä olivat koonneet eteensä täydellisen aterian: alkusalaatti, keitto, lämmin ruoka, kompotti, tee ja piiras.

Aitoustakuu.


Eeva-Liisa

Taurian puistossa Pietariin palattuani

Heti ensimmäisenä iltana Pietariin palattuani menin Taurian puistoon kävelylle. Puistossa oli paljon ihmisiä. Nuoria pareja istui penkeillä kuhertelemassa, ryhmä joogaajia harjoitteli asanoita ruohomatolla, afrikkalaisen djembe-rummut soivat rytmikkäästi, perheet kävelivät pieninä tai isoina ryhminä. Saksofonisti soitti, sydämeni sykähti.

Yhtäkkiä olin surullinen: rakkaassa kotikaupungissani Helsingissä ei ole puistoa, jossa voisi liikkua tai istua tällä tavoin rauhassa, nauttia anonyymista yhdessäolosta. Ilta-aikaan puistot muuttuvat rähinäremmien melskauspaikoiksi. Lapset juopottelevat ja ovat agressiivisia. Aikuiset kulkevat ohi, kukaan ei näe, ei halua nähdä.   

Mistä tämä ero johtuu?

Eeva-Liisa