Kohtaamisia hyvässä uskossa

Sumy, Zeljoni gai

I

Istuimme iltaa emännän ateljeessa. Emäntä ja hänen aviomiehensä olivat laittaneet monipolvisen aterian: mimosa-, punajuuri- ja olivjesalaattia, kanapataa ja perunaa. Maljoihin kaadettiin gruusialaista viiniä. Emäntä näytti gobeliinejaan ja öljymaalauksiaan. Isäntä kertoi juuri osallistuneensa kansainväliseen teatterisymposiumiin Pietarissa. Puhe poukkoili, ruoka maistui, ilta pimeni. Isäntä kertoi kotikaupungistaan Sumystä koillis-Ukrainassa. 

Hän kertoi hiljattain tapahtuneen tarinan vanhasta pariskunnasta kotikaupungistaan: he ovat vanhaa paikkakunnalla kuuluisaa akateemista sukua. Isovanhemmat olivat ansioituneet niin, että heidän muistotaulunsa oli talon ulkoseinässä. Eräänä iltana vanhukset huomasivat, että muistotaulu oli rikki ja ottivat yhteyttä viranomaisiin. Seuraavana päivänä heidän ulko-ovelleen ilmestyi toimittaja, joka tiesi rikkoutuneesta muistotaulusta. Vanhuksilta kysyttiin, mitä meiltä he olivat siitä. Vanhukset kertoivat olevansa hyvin pahoillaan. Pian tämän jälkeen Venäjän TV:n ykköskanavalla oli uutispätkä, jossa käynti vanhusten luona esitettiin ja kerrottiin kaupungissa vallitsevasta epäjärjestyksestä ja vandalismista. Pariskunnan Venäjällä asuvat lapset ja sukulaiset näkivät ohjelman ja kauhistuivat mistä oli kysymys. He soittivat vanhuksille, jotka eivät tienneet mistään muusta puhuneensa kuin harmistaan rikkoutuneen muistotaulun johdosta.
 


II
Juomme kahvia pienellä tutulla porukalla, joukkoon liittyy ennestään tuntematon mies, ruotsalaiseksi osoittautuva. Juttu luistaa milloin mihinkin suuntaan. Mies kysyy mistä sitä ollaan kotoisin. Tanja kertoo olevansa Lvivistä, länsi-Ukrainasta. Mies innostuu ja kysyy, no mitäs ajattelet. Tanja naurahtaa, ei kommentoi. Alan puhella ruotsalaisen miehen kanssa ja Tanja jatkaa toisella suunnalla, mutta toisella korvalla kuulen hänen kertovan oman juutalaisen sukunsa pitkää tarinaa kaupungista, jossa vuoden 1931 väestölaskennan mukaan oli roomalaiskatolisia puolalaisia yli 50 prosenttia ja juutalaisia yli 30 prosenttia. Kuulen hajanaisia sanoja: rabbi, pogromi, karkoitus.

Eeva-Liisa

Lviv

Lviv, Lvov, Lemberg on vanha kaupunki ja läntisen Ukrainan kultturellinen, poliittinen, taloudellinen ja uskonnollinen keskus. Kaupunki katsotaan perustetuksi vuonna 1256, sen yliopisto on perustettu vuonna 1661. Kaupunki kuului Puolaan vuosina 1340-1772 sekä uudelleen Puolan itsenäistyttyä vuosina 1919-1939 (muodollisesti vuoteen 1945). Vuosina 1772-1919 se kuului Itävalta-Unkarin keisarikuntaan nimellä Lemberg.

Natsi-Saksan Puolaan 1939 tekemän hyökkäyksen jälkeen Neuvostoliitto hyökkäsi Itä-Puolaan, minkä seurauksena Lviv joutui neuvostomiehityksen alle. Tuhansia kaupunkilaisia - lähinnä puolalaista ja juutalaista sivistyneistöä - surmattiin ja pakkosiirrettiin Neuvostoliiton itäosiin.
Natsi-Saksan hyökättyä Neuvostoliittoon ja sen miehittämille alueille 1941, natsit murhasivat Lvivin lähes koko juutalaisväestön, arviolta 100 000 ihmistä eli vajaan kolmanneksen kaupungin asukkaista.
Vuonna 1944 Lvivin valtasivat jälleen neuvostojoukot. Kaupunkiin jääneet puolalaiset (noin 100 000–140 000 ihmistä) siirrettiin nyky-Puolan alueelle. 

Sumy on Koillis-Ukrainassa sijaitseva kaupunki, jonka läpi virtaa Dneprin sivuhaara Psel. Sumy perustettiin 1652 vuoden paikkeilla kasakoiden linnoitukseksi tarkoituksena suojella Slobodaa Krimin tataareilta. Kun Sumyn alue liitettiin Venäjän keisarikuntaan, kaupungista tuli tärkeä taloudellinen keskus. Kaupunki kärsi pahoista vaurioista toisen maailmansodan aikana Saksan miehittäessä Ukrainaa ja sodan päätyttyä Sumy rakennettiin uudelleen.

Hierontaa Venäjällä

Ivan ei puhu mitään. Osoittaa vain penkkiä. Suututin hänet taas. Pitihän minun tietää, että hän tietää parhaiten mikä minulle on parasta. Asiakas tai potilashan ei täällä tiedä mitään. Lääkäri, hoitaja tai - kuten tässä tapauksessa - hieroja tietää. Heti ovesta sisään tullessani aloin antaa Ivanille ohjeita mistä saa hieroa ja mistä ei. Ohjeita? Ivanille?

Hän alkaa hieroa juuri sieltä mistä ei pitänyt: niskasta ja yläselästä, koska olen herännyt päänsärkyyn. Lyhyt kommentti kieltooni kuului: "Ai kuka on sanonut, ettei saa hieroa, jos on kipua?" Kuulen äänensävystä, että kovin paljon Jumalaa vaatimattomammalla auktoriteetilla ei tässä ole mitään tekoa. Inisen: "Lääkäri sanoi." Hah, sanovat Ivanin kädet, jotka murjaisevat niskan kohdalta.

Seuraavaksi hän - koko ajan niskaa ja yläselkää hieroessaan - pitää vuolassanaisen ja vastaan sanomattoman luennon siitä, kuinka hieronta laittaa veren kiertämään, kuinka hieronta pistää lihakset töihin ja plää, plää, plää...

...kunnes nukahdan. Ivan on siirtynyt käsiin, hän nostaa käsivarteni ilmaan ja komentaa: "Rentouta!" Olen aina ihmetellyt pystyykö joku rentouttamaan jonkun kehonosan tuosta vain, komennuksesta. Joogassa harjoitellaan rentoutusta pitkään ja hartaasti, sen opettelulle uhrataan paljon aikaa.

Valmis, sanoo Ivan. Hän vaikuttaa leppyneen. Minäkin olen leppynyt: koko keho tuntuu rentoutuneelta, mielikin on levollinen. Mutta ensi kerralla pyydän taas Irinaa hieromaan, kotiini. Irina on lempeä eikä luennoi. Toisaalta: ehkä Ivanin työtavassa toteutuu voima ja vastavoima.

Eeva-Liisa
 

Murusteltu essee Pushkinista

Tänään satoi lunta. Pietariin on tulossa talvi, vaikka itse asiassa nythän on vasta "pushkinmaisin kuukausi" eli lokakuu. En minä uskaltaisi mitään tällaista väittää, mutta kun itse Andrei Bitov näin kirjoittaa Novaja Gazetan 1. lokakuuta ilmestyneessä numerossa, niin uskonhan minä. 

Bitovilta julkaistiin lehdessä essee Pushkinista. Se vaatii taustatietoja, kuten niin usein venäläisten kulttuurilehtien sinänsä kiinnostavat artikkelit. Mutta nokinpa tähän nyt vain irrallisia ajatuksia Bitovin esseestä, vapaana kuin lintu.

Kuka tuntee Pushkinin eeppisen runoelman Poltava? En  minäkään, mutta eipä sitä muista - ainakaan oman väittämänsä mukaan Andrei Bitovkaan - vaan paremmin hän on perillä sen kirjoittamisajankohdan tapahtumista: Nikolai I vapautti Aleksandr Sergejevitsh Pushkinin karkotuksesta. Usea kriitikko on ollut sitä mieltä, että Pushkin varmisti poliittisen asemansa kirjoittamalla tsaarinvaltaa ylistävän runoelman.

Lyhyesti: runoelma kertoo kansannoususta Ukrainassa. Romanttinen sankari, kansanjohtaja Mazepa tukee ukrainalaisia, jotka haluavat irtautua Venäjästä. Hän on onnettomasti rakastunut Venäjän tsaarin valtaa tukevan Kotshubein tyttäreen Mariaan, joka puolestaan rakastaa (ensi alkuun) Mazepaa. Lopulta Mazepa joukkoineen joutuu häviölle, Marian silmät avautuvat ja hän näkee vanhan ja ruman miehen, sankaria ei enää ole ja rakkaus loppuu siihen.

Mutta vaikka Maria näkee vain häviön ja hävinneen surkimuksen, jotkut kriitikot ovat tunnistaneet  Mazepassa shakespearelaisen hahmon. Älkää minulta kysykö mikä Mazepasta tekee shakespearelaisen. Mutta voimmehan arvuutella: eivätkö kaikki Shakespearen hahmot joudu jossain elämänsä vaiheessa epäröimään? Näkemään itsensä kuin peilistä? Eivätkö he joudu ilkeästi kasvotusten itsensä, hyvänsä ja pahansa kanssa? Onko niin, että heille ei pahan ulkoistaminen onnistu, vaan se löytyy heidän sisältään, omasta itsestä?  

"Tarvitsen toisenlaista, parempaa vapautta..." kirjoitti Pushkin. 

 Eeva-Liisa

Pushkin kirjoitti runoelmansa Poltava vuosina 1828-29  ukrainalaisen kasakkapäällikön Ivan Mazepan osallistumisesta Poltavan taisteluun Venäjän ja Ruotsin välillä. Runoelmaan sisältyy rakkausteema Mazepan ja nuoren naisen, Marian välillä. Mazepa pettää tsaari Pietari I:n, mutta tsaari voittaa taistelun.  Tshaikovski sävelsi vuonna 1884 oopperan Mazepa runoelman pohjalta.

God in Heaven, they exist...

 ... eli hyvänen aika, ne ovat olemassa...

Kerron koko tarinan: palasin tänään Pietariin matkalta Moskovaan. Oli ollut tiiviit pari päivää, mutta juuri ennen junan lähtöä ehdin ensimmäistä kertaa elämässäni Tretjakovin galleriaan. Päätin heti alkuunsa seuralaiseni kanssa, että ei sitten mitään salien läpi juoksua. Eli pitäydyttiin ensimmäisen kerroksen ikoneissa. Mutta niissäkin, hyvät ihmiset, on ihmettelemistä. En aio kirjoittaa niistä yhtään mitään muuta kuin sen, että löysin Vladimirin Jumalanäidin, joka on kotoisin Konstantinopolista 1100-luvulta. Siellähän minä juuri kävin... Niin, en tosin 1100-luvulla, vaan nyky-Istanbulissa.

Mutta tämä ei ole ihme, josta aion kirjoittaa, vaikka minusta Vladimirin Jumalanäidin Moskovaan ilmestymisessäkin on jotain äärimmäisen kiehtovaa.

Tretjakovin jälkeen kiisin pikajunalla kuin troikan kyydissä lumisten - niin juuri: lumisten! - peltojen, metsien, arojen halki. Ilta pimeni ja olimme Pietarissa. Väsyneenä raahauduin metroon. Odotin junaa. Yhtäkkiä huomasin vieressäni penkillä tiedottomassa tilassa puolittain makaavan, puolittain maahan valuneen nuoren miehen. Hätäännyin: mitä voin tehdä, kenelle soittaa, mihin jättää matkatavarani? Mutta samassa viereeni ilmestyy - niin ei mitään enempää eikä vähempää kuin enkeli! Tämä on totinen tosi. Enkeli sanoi, älä huolehdi, me olemme jo hoitamassa asiaa. Jos ette usko, tässä alla on enkelin kuva (pyysin luvan kuvaan, mutta unohdin kysyä nimeä). Panen vielä varmuuden vuoksi viereen toisenkin enkelin kuvan, jonka näin tänään Tretjakovissa. Siten epäuskoiset voivat verrata, tarkastella objektiivisesti ja vakuuttua. Enkeleitä on oikeasti olemassa (senhän tiesivät jo 1200-luvun jaroslavilaiset, jotka maalasivat arkkienkeli Mikaelin).

Eeva-Liisa