Löytöretkellä mosaiikkien ihmeellisessä maailmassa

Kristuksen ylösnousemuksen kirkko, Pietari

Kristuksen ylösnousemuksen kirkko Pietarissa, niin sanottu Verikirkko, on jäänyt minulta vähälle huomiolle. Tai ei niinkään, eihän Pietarin yleisestä katukuvasta ja kaikista muista kirkoista täysin poikkeavaa kirkkoa voi olla huomaamatta. En vain ollut tutustunut siihen kovin hyvin, käynyt sisällä vain pikaisesti. Jo sen ulkoasu tarjoaa niin paljon hämmästyttäviä yksityiskohtia, että sisälle poikkeaminen on jäänyt.

Vierailimme Verikirkossa oppaamme Lempin kanssa ja saimme tietoa historiasta, josta jo oli hataraa tietoa: kirkko on pystytetty paikalle, jossa keisari Aleksanteri II murhattiin. Murhan toteuttivat sitä jo monta kertaa yrittäneet Narodnaja volja (Kansan tahto) -liikkeen aktivistit. Liikettä johti Vera Figner, josta olen kertonut toisessa blogissani Pähkinäsaaresta.

Murhatun tsaarin poika Aleksanteri III halusi rakennuttaa kirkon muistomerkiksi isälleen. Järjestettiin arkkitehtuurikilpailu, jonka voitti Alfred Parland. Rakennus oli Parlandille koko elämän mittainen  luova prosessi, sillä työtä riitti yli neljännesvuosisadan. Kirkko vihittiin käyttöön 1907.

Mutta itse asiassa minun piti kirjoittaa Verikirkon mosaiikeista. Kun astuu sisään, näkee järisyttävän määrän mosaiikki-ikoneita neljässä kerroksessa. Mosaiikkien pinta-ala on yli seitsemäntuhatta neliömetriä. Ikonit hehkuvat kirkkaissa väreissä: turkoosia, kirkkaanpunaista, vahvaa puhdasta okraa.

Taiteilija Mihail Nesterovilta tilattiin mosaiikkitöitä katedraaliin vuonna 1892.Toki Verikirkossa on muidenkin taiteilijoiden töitä, kuten Viktor Vasnetsovin, Andrei Rjabushkinin ja Nikolai Harlamovin.

Yksi Nesterovin töistä on Aleksanteri Nevskin ikoni. Se on ikonostaasin vasemmalla puolella, suhteessa muihin kohtalaisen pieni, väreiltään vaatimaton, hienostunut.

Nesterov lienee tunnetumpi kuvatessaan historiallisia aiheita öljyväritöissään. Mutta 1890-luvulla hän kiinnostui uskonnollisista aiheista. Hän käytti historiallisissa töissään tyyliä, jota Venäjällä nimitetään "modern" tai "severnij modern". Mutta siirtyessään yhä enemmän tekemään kirkollisia kuvia, hän pyrki sopeuttamaan tyylinsä ortodoksiseen kaanoniin.

Mosaiikki työtapana on saanut alkunsa idässä ja se kehittyi aleksandrialaisessa ja roomalaisessa kulttuurissa omaksi taiteenlajikseen. Mosaiikkitöissä käytetään tehosteena usein kultaa ja emalia. Verikirkossakin on ainakin kahdella eri tyylillä tai tekniikalla tehtyjä mosaiikkeja: venetsialaisia ja roomalaisia. Italia onkin mosaiikkitaiteen kehto.

Nesterovin ikonin ymmärsin olevan roomalaisella tekniikalla valmistettu. Se sallii hienostuneemman värien käytön kuin venetsialainen tekniikka, jota suurissa Verikirkon seiniä peittävissa ikoneissa on hyödynnetty. Onpa Nesterovin Aleksanteri Nevskin ikoni tehty millä tekniikalla hyvänsä, siinä on käytetty upeita sävyjä, jotka vaihtuvat hitaasti ja tyylikkäästi maan sävyistä kultaan ja punaiseen. Mikään ei levähdä silmille. Aleksanteri Nevskin asento on nöyrä, sotaonnea hän ehkä rukoilee.

Seuraavaksi suuntaan löytöretkelle Konstantinopolin katedraaleihin - Khoraan ja Hagia Sofiaan, joiden värikäs ja mutkikas historia idän ja lännen kirkkojen ja uskontojen risteyksessä alkaa 300- ja 500-lukujen vaiheilta. Khoraa on sanottu kauneimmaksi säilyneeksi bysanttilaiseksi kirkoksi.

Eeva-Liisa

Mihail Vasiljevitsh Nesterov (31.5.1862 – 18.10 1942) syntyi Ufassa kauppiasperheeseen. Sai taiteellisen koulutuksena Moskovassa ja asui siellä suurimman osan elämästään. Teki matkoja Ranskaan ja Italiaan. Kuului Vaeltajien taitelijayhdistykseen.

Hagia Sofia, Istanbul

Khora, Istanbul

Satunnaisia kohtaamisia

Satunnainen kohtaaminen nuorisojoukon kanssa Helsingissä

Matkustin hiljattain perjantai-iltana Helsingin metrossa Vuosaaresta keskustaan. Kello oli seitsemän tienoilla. Liikkeellä oli kymmenittäin eli satamäärin nuorta porukkaa, arviolta kolmentoista - viidentoista -ikäisiä. Metrovaunu oli täynnä nuoria, tytöt ja pojat istuivat penkeillä olutpurkki kädessä, vieressä mäyräkoira. Nuori poika puhui toiselle: "Näit sä ton ämmän? Se alko v-lla mulle, mä istuin kuulemma liian leveesti. Olis itte painunut p-nsä kanssa...."

Metrovaunun kuljettaja kuulutti: "Pyydämme matkustajia istumaan muihin vaunuihin kuin ensimmäiseen, joka ei ole enää matkustuskunnossa." Vuosaaresta lähdöstä oli kulunut vartti.

Suomalaisina meistä tässä kaikessa ei ole mitään merkillistä. Känni ja aggressio on nuorten normaali olotila ja onhan meillä ne mahtavat Pisa-tuloksetkin. On aivan paikallaan, että eri ikäpolvet viettävät aikaansa eri paikoissa. Niin eivät kulttuurit häiritsevästi törmää.


Satunnainen kohtaaminen nuorisojoukon kanssa Pietarissa

Kuljin Taurian puiston läpi sunnuntai-iltana. Puisto oli täynnä kansaa, kaikenikäisiä. Nuoria perheitä lastenvaunuineen. Isoäitejä ja -isiä. Poikia pelaamassa jalkapalloa. Trubaduureja. Djemben soittajia. Vanha pariskunta puistonpenkillä.

Yhtäkkiä kuulen nuorten laulua ja soittoa, rytmikästä, kitara ja rummut. En erota sanoja, mutta se kuulostaa tutulta. Lähestyn ruohokenttää, jonka ympärille on alkanut kokoontua ihmisiä. Nuorta laulajaa kuvataan. En tiedä mistä on kyse, mutta musiikki kutsuu yhä enemmän kuulijoita paikalle. Vanha mies seisoo lähelläni ja kohta nuorisojoukosta tulee nuori tyttö pyytämään meitä mukaan, tulkaa lähemmäksi, hän sanoo. Mies menee, minä ujostelen. Minulle tulee kuitenkin hyvä mieli siitä, että meitä, minuakin pyydettiin.   

________________

Jos olisin ollut turisti tai kieltä taitamaton ja kulttuuria tuntematon, mitä olisin nähnyt Helsingissä ja mitä Pietarissa? Mitä olisin ajatellut? Miten ymmärtänyt tilanteet?

Ehkä juuri samalla tavalla kuin nyt: tulin surulliseksi Helsingin nuorista. Jokainen aikuinen oli nuorille potentiaalinen vihollinen. Pietarin nuoret ottivat vanhat äijät ja ämmät mukaan.

Tietenkään, täysin sattumanvaraisia tilanteita ei voi verrata. Vai voiko? Siksi kysyn itseltäni: mistä moinen ero?

 Eeva-Liisa

"Rakastaa Pietaria"

 

 ... on Tatjana Moskvinan esseen nimi. Pahaenteisesti se on sitaattimerkeissä. Esseessä ihmetellään ja pohditaan Pietaria ja pietarilaisia. Muun muassa Pietarin kourasta irtautuneiden menestystä, sellaisten kuten Josif Brodskin tai Sergei Dovlatovin, tai - kuten kirjailija lisää - jos nämä eivät vakuuta, sellaisten kuin Anatoli Tshubaisin tai Vladimir Putinin.

Muuten, tähän asti ja jatkossa kaikki on lainausta, suoraa tai epäsuoraa käännöstä Moskvinan esseestä. Se mikä kuulostaa uudelta ja raikkaalta, on mitä luultavimmin esseistiltä, se mikä kalvakkaa, omaa tuotostani. Moskvinaa ei tietääkseni ole kokonaisen teoksen vertaa käännetty suomeksi. Korjatkaa, jos jollakulla on parempaa tietoa: iloitsisin loistavan ironisen sanataiturin ja terävän huomioitsijan löytämisestä.

Entisen pietarilaisen tajunta on kotikaupungin marinoima. Se on hänen aamutakkinsa ja kotitohvelinsa, jokapäiväinen leipänsä ja hengityksensä ja hänen huonojen tapojensa innoittaja. Moskvina puhuu eroottisesta etäisyydestä: entinen pietarilainen pyrkii takaisin kotikaupunkiinsa, pakenee sitä, keksii syitä ja seurauksia, puolustautuu, vaikkei kukaan syytä häntä. Loppujen lopuksi: ei Pietari ihmistä kaipaa.

Vaikka, kuten kirjailijatar on huomannut, eivätpä ihmisetkään tarvitse Pietaria. Kuten eivät Roomaa, Pariisia, Lontoota tai Venetsiaakaan. Pietarissa istutaan ongella Fontankan, Moikan ja Karpovkan rantapaasilla. Eivät he Talvipalatsia kaipaa, vaan ongellaistumista. Mitä kaloja saastuneista vesistä voi edes onkia? Kaksipäisiä ja puhuvia? Kirjoittajalla on vastaava kokemus Venetsiasta: kulautellaan bisseä, heitetään ylimääräiset vedet kanaaliin ja kirjoitetaan (renessanssitalon) seinään: "Metallica".

Ihminen pilaa minkä hyvänsä maiseman.

Niinpä Pietarissakin vallitsee kontrasti kaupungin ja ihmisten välillä. Ei vain kerta kaikkiaan onnistuta asuttamaan kaupunkia viisailla ja kohteliailla kulttuuri-ihmisillä, jotka joka käänteessä viittailisivat omiin klassikkoihinsa ja pukeutuisivat Pietariin niin tyylikkäästi sopivaan gris perle (helmenharmaa) -sävyyn.

Näin Tatjana Moskvina kotikaupungistaan teoksessa Huonon suklaan ylistys.

Eeva-Liisa

Tatjana Moskvina syntyi Leningradissa vuonna 1958. Opiskeli Valtion teatteri- ja elokuvainstituutissa Leningradissa ja valmistui teatterikriitikoksi. Kolumnisti, novellisti, näyttelijä, radio- ja televisiojournalisti. 

Tilanteita, kohtaamisia

Tänään matkalla töistä kotiin poikkesin kemikalioon. Valitsin nopeasti tarvitsemani ja asetuin jonoon. Takanani oleva iäkäs rouva alkoi kuiskailla minulle: "Lainatkaa minulle asiakaskorttianne, olkaa hyvä!" Myyjä kuuli kuiskailun ja sanoi: "Kortteja ei saa lainata. Kukin ostaa omallaan." Rouva mutisi, tiedä sitten itselleenkö, minulle vai myyjälle: "Kaikki ovat nykyään kansaa vastaan."

Jatkoin matkaani kotia kohti mietteissäni rouvan sanojen vuoksi. Kuljin puistokatua. Penkillä istui vanha mies, joka alkoi viittelöidä minulle. Minulla oli mielestäni kiire jumppaan, mutta sovittaakseni pahaa mieltäni kemikaliorouvan takia päätin mennä kysymään, mistä on kyse: "Voitteko laskea nämä rahat minulle, näen huonosti." Laskin rahat: 141 ruplaa, noin 3,5 euroa. Vanha mies kiitteli vuolaasti, kiitos kiitos jänönen, typykkäni, tylleröinen.

Eeva-Liisa