Tarina vanhenee, tunne ei

Moskovan taiteellisen teatterin esitys Ivan Turgenjevin Aateliskodista (Dvorjanskoje gnezdo 1859) on klassiseen tyyliin näyteltyä upeaa teatteria. Näyttelijät eivät esitä temppuja eivätkä
esittele erikoistaitoja. Näytelmä kertoo suuresta rakkaudesta.

Mutta samaan aikaan tarina on vanhanaikainen moraliteetti: naimisissa olevaan mieheen Lavretskiin rakastunut Liza menee luostariin kun ei saa häntä eikä halua myöskään, että mies jättäisi vaimonsa hänen takiaan. Mitä tarinassa on sellaista, joka puhuttelisi nykykatsojaa?

Ei ehkä tarinassa, mutta tunteissa. Vai mistä on kyse, kun tunnen Lizan rakastumisen ilona, hyvänä olona, kihelmöintinä kehossani? Ja toisaalta pettymyksen elämään kuristuksena kurkussa. Onko näillä näyttelijöillä jokin erityinen kyky välittää tunteita?

Jokainen voi samastua pettymyksen tunteeseen: rakkaudessa - hän ei vastaa tunteeseeni, odotuksiini; päämäärien saavuttamisessa - en pystynyt siihen, minkä olin pannut itselleni tavoitteeksi; tulin petetyksi, hylätyksi, jätetyksi, jäin ulkopuolelle, yksin. Minä koen omat pettymykseni Lizan pettymyksessä: elämä joka jää elämättä, rakkaus joka jää vain olemassa olleeksi mahdollisuudeksi. Tämän tunteen välittäminen niin vahvana, että se kantaa katsomon peräpenkille asti (istuin kaukana näyttämöstä) on teatterin ja näyttelijöiden taitoa, lahja katsojalle. Se on myös mystiikkaa. Tässä tapahtuu katharsis.

Eeva-Liisa

Ohjaus - Marina Brusnikina, Liza - Jana Gladkih, Lavretski - Dmitri Djuzhev.

Flaneerausta

                      Pietari on hieno paikka harrastaa kaupunkikävelyjä. Upea rakennustaide ympäröi

Italjanskaja ulitsa

kulkijan keskustassa, puistot ovat hyvin hoidettuja, pietarilaisten sivistynyt käytös on silmiinpistävää. Tälle ikävän kontrastin tuovat kaikkialla meluavat katumaasturit, tila-autot, pitkät mustat autot. Ne täyttävät ihmisten pihat, jalkakäytävät, puistikot. Kaupunki on rakennettu täyteen viivasuoria, leveitä valtaväyliä, joilla on käynnissä jatkuvat kiihdytysajot punaisista valoista seuraaviin. Eurooppalaisista 30 ja 40-kilometrin tuntinopeuksista asuinalueilla ei ole tietoakaan, hyvin suunnitelluista kiertoliittymistä puhumatta. Nevan rannoilla, jotka saattaisivat olla yksi kiehtovimmista matkailukohteista, vallitsee taukoamaton moottorin jylinä ja ilma on vaikea hengittää. On tuskallista nähdä ambulanssin seisovan liikenneruuhkassa sireenit ulvoen eikä kukaan tee elettäkään tilan antamiseksi. Toisaalta tällaista tilaa ei ole. Suunnittelijat ovat pyrkineet parantamaan liikenteen sujuvuutta lisäämällä ajoväyliä, mutta tyhjä tila täyttyy hetkessä. Asfaltin sijaan tarvittaisiin älykkäitä ratkaisuja. Pietarissa autoilijat tuntuvat olevan vakuuttuneita siitä, että liikenne sujuu parhaiten äkäisellä äänimerkin painamisella. Jarrupolkimen käyttöä vältellään viimeiseen asti.

Robespierren rantakatu

Venäjällä kokeillaan uutta sääntöä, joka sallisi kääntymisen oikealle punaisissa valoissa. Idean vaarallisuuden lisäksi on huvittavaa, että sitä perustellaan bensan säästöllä. Kenellekään ei ole tullut mieleen säästää polttoainetta alentamalla nopeuksia, tai vähentämällä ajamista. Ilmeisesti asioista päättäviä eivät kiinnosta onnettomuusluvut, jotka viiden miljoonan ihmisen kaupungissa ovat järkyttävät Suomeen verrattuna. Onnettomuuksien ja päästöjen aiheuttamaa kuolleisuutta ei myöskään oteta huomioon kustannuslaskuissa. Maan on vallannut samanlainen moottorihulluus kuin Suomen 60-luvulla. Näyttävät autot luovat vapauden illuusion. Yhdistyessään perinteiseen machokulttuuriin ne toimivat alas painetun venäläisen uroon itsetunnon pönkittäjänä. Mistäpä löytyisi sellainen uros politiikan johtoon, joka uskaltaisi vetää pelin poikki? Vai tarvitaanko tähänkin jokin liikenneuhrien äitien järjestö vaatimaan: jo riittää holtiton kaahaaminen ja julkisen tilan ryövääminen autonmöhkäleille.

Se, missä suomalaisilla on oppimista pietarilaisilta, on tien antaminen jalankulkijalle. Ei tarvitse kuin siirtää jalkaa kohti suojatietä, niin heti seisahtuu pitkä rivi bemareita, mersuja, lexuksia ilman nokan koputusta. Mitenköhän tämä ihme on saatu aikaan? 

Mikko 

Uusi asfaltti Nevskillä ilman autoja.

Pähkinäsaaressa

Myöhästyimme aamupäivän paikallisjunasta ja seuraava menisi iltapäivällä. Oli keksittävä vaihtoehto. Onneksi ohikulkija neuvoi bussin numero 575 metroasema Dybenkolla. Bussi ajoi suorinta tietä Shlisselburgin pikkukaupunkiin, josta lähti moottorivene Pähkinäsaarelle.

”Hyvä saada 700 vuoden perspektiivi paskamaiseen todellisuuteen!” ystävätär huudahti kertoessani retkestä novgorodilaisten vuonna 1323 perustamaan linnoitussaareen. Samana vuonna solmittiin Pähkinäsaaren rauha Novgorodin ja Ruotsin välillä. Saari oli kaupan, tavarankuljetuksen ja sotilasmahdin kannalta strategisella paikalla: Laatokka laskee niillä kohdin Neva-jokea Suomenlahteen.

Koko saari on kivilinnoitusta, vihreää on läikkinä muurien sisällä ja pienellä kaistaleella muurien ja valtavien sinisten Laatokan vesimassojen välissä.

Novgorodilaiset ja ruotsalaiset vuorottelivat saaren herroina, kunnes vuonna 1478 se päätyi Moskovalle, joka rakennutti sinne uuden linnoituksen 1514 – 25. Seuraavina vuosina ruotsalaisten toistuvat hyökkäykset pystyttiin torjumaan, mutta vuonna 1612 se antautui ja Stolbovan rauhassa se määrättiin Ruotsille.

Pietari Suuri ei tyytynyt tähän vaan valloitti linnoituksen takaisin suuressa Pohjan sodassa vuonna 1702. Raja siirtyi silloin kauemmas, Viipurista länteen ja saaren sotilaallinen merkitys väheni.

Merkittävät historian käänteet vaativat sulattelua ja retkeläisten vatsat kurnivat.  Asetumme mukavasti aurinkoon linnoituksen sisäpihan penkille ja kaivamme eväät esiin. Valitsemme paikan vahtimummelin näkymättömistä, ettemme joutuisi piilottamaan sienipiirakkaa. Tyrnevät tädit ja arvonsa tuntevat sotien veteraanit pitävät omaa komentoa: muistomerkeillä ja pyhillä paikolla ei syödä.

Mielenkiintoisin on vasta edessä: Pietari Suuren aikana linnoitussaarelle perustettiin vankila, jonne teljettiin parin vuosisadan ajan kansanvallan kannattajia. Yksi näistä tsaarinvastaisista ajattelijoista ja toimijoista oli vuonna 1852 syntynyt Vera Figner.

Aatelistyttö liittyi jo nuorena opiskelijana vuonna 1873 Venäjän sosiaalivallankumouksellisiin. Kiehtova lääketiedettäkin opiskellut nainen vietti vuodet 1884 - 1904 eristyksissä saarella, missä hän käytti aikansa kirjoittamiseen.

Figner johti myöhemmin vallankumouksellista Narodnaja volja -liikettä. Tämän liikkeen aktivistit tekivät seitsemän epäonnistunutta yritystä kunnes onnistuivat attentaatissaan tsaari Aleksanteri II:sta vastaan. Tsaarin muistoksi murhapaikalle pystytettiin myöhemmin Verikirkko, Kristuksen ylösnousemisen katedraali.

Mutta takaisin Pähkinäsaarelle: sieltä ei tiedetä kenenkään päässeen pakoon.  Rangaistukset olivat erittäin ankaria eristyksineen ja äärimmäisen pienine ruoka-annoksineen.

Harvoin löytyy yhtä havainnollista poliittisen historian läpileikkausta yhtä tiiviissä paketissa kuin Pähkinäsaarelta. Edellisiin näyttämökuviin on lisättävä 500 päivää syksystä 1941 tammikuuhun 1943 Leningradin etuvartiona saksalaisia vastaan ja Elämän tienä – leivän tienä – nälkään nääntyville piiritetyn kaupungin asukkaille.  

Eeva-Liisa

Erilaisia kirkkoja

Pietarin kunnostetut kirkot ovat näkemisen arvoisia. Tavallisten Iisakin kirkon ja Verikirkon lisäksi kannattaa poiketa myös muissa pyhätöissä tutkailemassa ikoneja ja arkkitehtuuria, seuraamassa palvelusta tai vain hiljentymässä. Kiintoisia ovat mm. Vladimirin tuomiokirkko Dostojevskin metroaseman vieressä, Nikolain kirkko Krjukovin ja Gribojedovin kanaalien risteyksessä sekä Kirkastuksen kirkko Suomen pääkonsulaatin vieressä. Pietari ei ole suinkaan yhden uskonnon kaupunki. 1800-luvulla Nevski prospektia kutsuttiin ”Suvaitsevaisuuden valtakaduksi” johtuen sen varrella olevista kymmenistä eri uskontokuntia edustavista kirkoista. Luterilaisten osuus oli verraten suuri, koska saksalaiset, suomalaiset sekä virolaiset muodostivat merkittävät väestöryhmät kaupungissa. Myös juutalaisten ja islaminuskoisten määrä oli kohtalainen.

Isolla tallikadulla oleva inkerinsuomalainen Marian kirkko sekä Pienellä tallikadulla sijaitseva ruotsalainen ”Sankta Katarina kyrka” lienevät tuttuja monille. Suurin luterilainen kirkko Pietarissa oli aikanaan nykyisen Kirochnaja ulitsan ja Furshtatskajan välissä sijaitseva pyhän Annan kirkko, ”Annenkirche”.  Kävijöitä oli niin paljon, että silloista Artillerskaja ulitsaa alettiin kutsua Kirochnajaksi. Kirkko rakennettiin vuosina 1775-1779 (arkkitehtina J. Fel’ten). Rakennuksessa toimi myös arvostettu Annenschüle, josta valmistuneet otettiin yliopistoihin ilman pääsykokeita. Vallankumouksen jälkeisinä vuosina Annenkirche oli kävijämääriltään kaupungin suurin kirkko. Siinä toimi myös pappisseminaari vuoteen 1934. Huolimatta papiston jatkuvista pidätyksistä kirkko jatkoi toimintaansa vuoteen 1936 asti. 1939 se muutettiin elokuvateatteriksi (Spartak).  1992 alettiin jälleen pitää jumalanpalveluksia, tosin siten, että viikolla elokuvateatteri jatkoi toimintaansa ja pyhinä olivat palvelukset. Tällä hetkellä rakennus on suljettu remontin vuoksi.

 Annenkirchen lähelle, Kovenskij pereulokille, rakennettiin 1909 Pietarin ranskalaisväestön tarpeisiin  Lourdesin Jumalanäidin kirkko (Notre-Dame-de-Lourdes). Sen suunnitteli arkkitehti L. Benois ja viimeisteli M. Peretjatkovitsh. Se edustaa roomalaista tyyliä höystettynä jugendvaikutteilla. Pienellä seurakunnalla ei ollut suuria varoja, joten kirkon rakentaminen kesti pitkään. Siihen käytettiin suomalaista graniittia, jota oli jäänyt yli Troitskin siltatyömaalta. Epäsymmetrinen graniittifasadi torneineen on poikkeuksellinen Pietarissa. Kirkko pysyi toiminnassa sosialismin vuodet ja se oli vuoteen 1992 asti kaupungin ainoa toimiva katolinen kirkko. Kävijöistä suuri osa oli puolalaisia. Nyt kirkossa pidetään palvelukset venäjäksi, puolaksi, ranskaksi ja latinaksi.

Mikko