Kesän merkkejä Taurian puistossa

26.5.2013

Toukokuun pitäisi kestää vähintään kaksi kuukautta, mieluusti kolme. Mihin häviävät nämä vuoden sydäntäsärkevimmät päivät? Yhtenä päivänä puissa ei ole kuin silmut, seuraavana lehdet ovat puhjenneet ja ne ovat jo luvattoman isoja: en ole ehtinyt seurata niiden hidasta kehitystä. Ehkä tästä samasta syystä matkustan mielelläni junalla, yhtä hyvin Eurooppaan kuin kotimaassa, tai Pietarin ja Helsingin väliä: joku hidas minussa ehtii mukaan.

Taurian puisto on siirtynyt kesäaikaan - puisto suljetaan vasta kello 23. Muistaakseni se avataan kello seitsemän, heräänkin aamuisin Taurian halki kävellessäni: seuraan koiranulkoiluttajia, ihmettelen aamuihmisiä lukemassa penkeillä kukonlaulun aikaan, joku voimistelee, toinen kerää roskia, kolmas kuljettaa puolinukkuvaa lasta päiväkotiin.

Tällä viikolla puistossa oli joka ilta Ekokinoteatterin esityksiä: yhtenä iltana töistä kotiin palatessani jäin seuraamaan dokumenttia rannalle ajautuneen valaan, nähtävästi ryhävalaan, tutkimisesta; toisena iltana kerrottiin tarinaa isästä ja kahdesta lapsesta, jotka arvoitukseksi jääneessä maassa taivalsivat vaarallisilla jäätiköillä kouluun, matka kesti seitsemän vuorokautta, nähtävästi jää oli sulamassa, mutta kouluun oli päästävä; kolmantena iltana oli kyse Itämerestä. Yleisöä kerääntyi valtavan valkokankaan eteen levitetylle matolle, nuoret parit kuhertelivat tyynyillä, lapset myllersivät ja mekastivat, koirat haukkuivat, mutta mikäs siinä - kyllä puistoon ääntä ja intressejä mahtuu. 

Me - väärä esitys

Olin pitkään halunnut käydä Nekrasovin kadulla sijaitsevassa Pietarin Suuressa nukketeatterissa. Sen aikuisille suunnattu näytelmä ”Екклесиаст” (Saarnaaja) on herättänyt huomiota moraalisilla pohdinnoillaan. Kysyin kassalta onko täksi illaksi lippuja. Vastaus alkoi da-sanalla enkä kuunnellut loppua. Esityksen kestettyä jonkin aikaa oivalsin, ettei nyt ruodittu vanhatestamentillista etiikkaa. Tarkistin lippuni. Siinä luki ”Мы” (Me).  Ohjelmalehtisestä selvisi, että kyseessä oli Jevgeni Zamjatinin klassinen antiutopia. ”Saarnaaja” oli peruttu.

 Kulttuurimatkailijat suuntaavat usein baletin ja musiikin pariin, tai kenties Baltiskij domin teatteriesityksiin. Pietarissa on myös korkeatasoisia marionettiteattereita.  Neuvostoliiton perustajat panostivat nukketeatteriin ymmärtäessään sen valistusarvon. Ehkä sitä pidettiin pysähtyneisyyden aikana harmittomana hupina. Sitä se ei aina ollut.  Nukketeatterin aikuisille suunnatut esitykset saattoivat sisältää purevaa yhteiskuntakritiikkiä, ajoittain nuket äityivät kommentoimaan mm. Afganistanin sotaa tai surkeaa elintarviketilannetta ohi tekstin. Suuri nukketeatteri esitti ensimmäisenä maassa mm. Ilf ja Petrovin satiirisen ”12 tuolia” sekä Majakovskin ”Luteen” (tulevaisuuteen sijoittuva yhteiskuntakritiikki oli sallittua).

 ”Me” (alkuteos 1924; suom. 1959) on antiutopia yhteiskunnasta, jossa Suuri Hyväntekijä johtaa Ainoaa Valtakuntaa (Единое Государство). Pitkä sota on hävittänyt valtaosan ihmiskunnasta, loput elävät lasimuurien sisällä eristettynä muusta maailmasta. ”Me” on ensimmäisiä dystopiakuvauksia. Huxleyn ”Uljas uusi maailma” ja George Orwellin ”Vuonna 1984” ovat saaneet siitä vaikutteita.

Teatterisovituksessa sovellettiin japanilaista bunraku-tekniikkaa: mustiin pukeutuneet näyttelijät käsittelivät puisia sauvanukkeja. Osuva valaistus, vauhdikas musiikki ja koreografia, kevyellä ironialla höystettynä,  tempaisi pääosin nuoren yleisön mukaansa. Mietin, mitä yhtymäkohtia heidän elämäänsä esitys tarjosi? Tulkinta oli uskollinen alkutekstille. Suoria viittauksia nykypolitiikkaan ei ollut, lukuun ottamatta Suurta Hyväntekijää, jonka hauenkatse kieltämättä toi mieleen nykyvaltion suuren hyväntekijän. Toki kyseessä oli selkeä totalitarismin kritiikki, mutta yhtä lailla saattoi nähdä kauhukuvan siitä, mihin rationalistinen ajattelu pahimmillaan johtaa, kun erehtymätön tiede on ratkaissut älylliset ja eettiset ongelmat.  

 Aikanaan Zamjatin varoitteli liian edistysuskon saattavan johtaa siihen, että ihmisyhteisöt nauliutuvat dogmaattisten oppien puristukseen. Ehkäpä siinä oli esityksen sisältö: on kavahdettava yhtenäistävää ideologiaa, oli pohjana sitten sosialistiset ihannekuvat tai yhden ainoan vaihtoehdon politiikka globalisaation vallitessa.

 

Täältä löytyy videoklipsi esityksestä.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=wqMhqMfXNZo 

Kevään merkkejä Tsarskoje Selossa

9.5.2013

 

Matkustan metrolla Kuptshinon pääteasemalle, tapaan siellä ystäväni ja vaihdamme paikallisjunaan, jäämme pois asemalla, jonka nimi on 21 kilometriä. Asema on saanut nimensä sen mukaan miten monta kilometriä on tultu Pietarista etelään. Asemalta on kivenheitto Pushkinin kaupungin keskustaan.

Tapaamme ystävät, paikalliset asukkaat ja lähdemme kävelylle palatsin puistoon, jota Aleksandr Pushkin muisteli: Tsarskoje Selon kauniit puistot, puut. Katariinan palatsi on käsite, joka vaatii aikaa, voimia ja aivan erityisen kiinnostuksen heräämista, ainakin minulle joka en ole palatsien ylin ystävä, että jätän sen suosiolla tällä kertaa väliin ja kävelen vain puistossa kevään merkkejä tarkkaillen.

Kerrankin on aikaa kuljeskella ja vielä niin varhaista ettei ole kovin paljon turisteja, puiston käytävillä on tilaa. Ruoho vihertää, puut työntävät silmuja. Valkovuokot kukkivat joka puolella: lapsuuden äitienpäiväkukka!

Ja vihdoin kuulen kevään ääniä: satakielen ja mustarastaan. Kuulemme vielä muitakin sävelmiä, joiden laulajia arvuuttelemme. Venäjänkieliset linnunnimet ovat minulle tuikituntemattomia, hyvä kun tunnistan jonkun kevään laulajan suomeksi.

Seurue kävelee puistossa joka kevät. Heidän kokemuksensa mukaan olemme liikkeellä niinä muutamina päivinä tai korkeintaan viikkoina, jolloin vihreän värin sävyt ovat rikkaimmillaan: on vielä vanhaa vihreää, talvehtinutta ja mullaksi muuttuvaa; mutta uusi tulee voimalla kaikissa eri muodoissa ja nyansseissa. Ätshii! 

 

Kevään merkkejä kotikulmilla

Tänä vuonna kaikki on myöhässä: laskiainen, pääsiäinen, kevät.

 
 8.5.2013

Kevään merkkejä kotikulmilla

Tänä vuonna kaikki on hidasta ja myöhäistä. Suomessa vietetään yhtä keväisistä juhlista, helatorstaita, kun taas Venäjällä ollaan vasta vietetty pääsiäistä. 

Helatorstain aattona kävelin kotiin Smolnan kirkosta. Ohjelmassa oli Händelin Messias ja väsynyt mieleni oli jo konsertissa liikahtanut uusiin uomiin. Astuessani ulos kirkosta – jota ei juuri koskaan ole käytetty kirkkona, ja nykyään lähes yksinomaan konserttisalina – ja havahduin illan valoon: kello oli jo 21.30, mutta Pietarin pehmeä valo valaisi yhä edessäni kaukaisuuteen avautuvan Shpalernaja-kadun. 

Askeleet tuntuivat kevyiltä, poikien skeittilautaharjoitukset jatkuivat Dzerzhinskin patsaalla, läheisellä nurmikolla taas tytöt ulkoiluttivat suuria koiriaan. 

Kadun varrella oli voitonpäivän ilmoituksia ja onnitteluja sodan veteraaneille. Ikääntynyt pariskunta käveli ohitseni juhla-asussa, rouvalla muhkea punainen kukkakimppu, herralla kunniamerkit komeassa rivissä rinnuksilla. Molemmilla kenraalin ryhti ja vartiosotilaan askel.

Kuljin Shpalernajaa Taurian puiston ohi. Se on ollut lähes kuukauden päivät suljettuna, kuivumassa. Onkohan se jo avattu? Olen kiirehtinyt aamuisin töihin niin, etten ole ehtinyt edes katsahtaa ovatko portit jo auki. Kesäaamuisin teen pienen ylimääräisen lenkin puiston kautta, kun se on vielä tyhjä ja hiljainen. 

Samalla huomaan, etten ole kuullut linnunlaulua. Eivätkö linnut laula? Vai enkö kuule niitä? Eikö niiden olisi jo pitänyt palata, aloittaa kevätpuuhansa? 

Ehkä kevät on jäänyt minulta itseltäni puolitiehen. 

Eeva-Liisa

Sisäpiha Shpalernajalla.