26.5.2013
Toukokuun pitäisi kestää vähintään kaksi kuukautta, mieluusti kolme. Mihin häviävät nämä vuoden sydäntäsärkevimmät päivät? Yhtenä päivänä puissa ei ole kuin silmut, seuraavana lehdet ovat puhjenneet ja ne ovat jo luvattoman isoja: en ole ehtinyt seurata niiden hidasta kehitystä. Ehkä tästä samasta syystä matkustan mielelläni junalla, yhtä hyvin Eurooppaan kuin kotimaassa, tai Pietarin ja Helsingin väliä: joku hidas minussa ehtii mukaan.
Taurian puisto on siirtynyt kesäaikaan - puisto suljetaan vasta kello 23. Muistaakseni se avataan kello seitsemän, heräänkin aamuisin Taurian halki kävellessäni: seuraan koiranulkoiluttajia, ihmettelen aamuihmisiä lukemassa penkeillä kukonlaulun aikaan, joku voimistelee, toinen kerää roskia, kolmas kuljettaa puolinukkuvaa lasta päiväkotiin.
Tällä viikolla puistossa oli joka ilta Ekokinoteatterin esityksiä: yhtenä iltana töistä kotiin palatessani jäin seuraamaan dokumenttia rannalle ajautuneen valaan, nähtävästi ryhävalaan, tutkimisesta; toisena iltana kerrottiin tarinaa isästä ja kahdesta lapsesta, jotka arvoitukseksi jääneessä maassa taivalsivat vaarallisilla jäätiköillä kouluun, matka kesti seitsemän vuorokautta, nähtävästi jää oli sulamassa, mutta kouluun oli päästävä; kolmantena iltana oli kyse Itämerestä. Yleisöä kerääntyi valtavan valkokankaan eteen levitetylle matolle, nuoret parit kuhertelivat tyynyillä, lapset myllersivät ja mekastivat, koirat haukkuivat, mutta mikäs siinä - kyllä puistoon ääntä ja intressejä mahtuu.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti