Sunnuntai-ilta Allan ateljeessa

 

Ystäväni ja minut on kutsuttu Vasilinsaarelle kylään. Nousemme hissillä yhdeksänteen kerrokseen ja kipuamme siitä vielä kymmenenteen. Emäntä tulee ateljeekodin ovelle vastaan, ja samassa puhelin soi. "Nakonets-to, eto vy, Sergei..." - "Vihdoinkin te soitatte, Sergei...". Me katselemme sillä aikaa ympärillemme, on kulunut aikaa edelliskerrasta. Alla-emäntä sulkee huoaten puhelimen, toteaa ykskantaan että paikalle tulee myös Sergei, jonka pitäisi ottaa autosta pois akku: Alla on nimittäin lähdössä pitkäksi aikaa matkoille ja on syytä varmistaa ettei autoa varasteta sillä aikaa. Alla alkaa esitellä meille viimeisiä töitään, isoja öljyvärimaalauksia, joissa aiheena teatterin, oopperan ja baletin maailma. Olen hyvin ihastunut. Mutta emäntä kyselee yksityiskohdista taiteilijakollegaltaan, yhteiseltä ystävältämme. Kohta soi ovikello, ja sisään tulee kolmaskin taiteilija Lena. Alla tiukkaa myös Lenan mielipiteitä ja niitähän alkaa tulla. Huomaan, että paikalla on kolme taiteilijatemperamenttia. Emäntä kulkee välillä edestakaisin, sytyttää tupakan, kuljettaa töitä paremmin valaistuun kohtaan. Puhelin soi taas: "Da, da, Sergei, spuskajus'..." - Sergei odottaa alhaalla Allaa. Mutta ennen kuin Alla pääsee lähtemään hän jatkaa vielä töistään, ottaa yhtäkkiä yhden esille, etsii rätin ja nähtävästi jotain tärpätin tapaista ja alkaa pyyhkiä pois tekstiä taulusta. Se ei lähde pois ja toiset toppuuttelevat, anna olla. Alla hakee vielä pari hartiahuivia Lenalle ja kehottaa kokeilemaan, ovat ylimääräisiä. Sitten Alla lähtee irrottamaan akkua autosta Sergein kanssa. Heti hänen poistuttuaan soittaa hänen miehensä Ukrainasta. Saamme kuin saammekin skypen auki ja pian viriää uudelleen keskustelu Allan töistä, aviomies  haluaa kuulla mielipiteemme. iPadin kanssa kierrellään pitkin ateljeeta ja käydään läpi työ kerrallaan. Sen jälkeen mies taas haluaa kertoa töistä, joita on heidän kotonaan Ukrainassa. Samalla autamme lupauksemme mukaan emäntää tarjoiluissa, keitämme teetä, etsimme konjakkilaseja. Jonkin ajan kuluttua Alla tulee ylös mukanaan Sergei, joka hänkin osoittautuu taiteilijaksi, joskin monitoimiseksi. Käymme pöytään, nostamme konjakkimaljat, toivottelemme Allalle hyvää matkaa ja paljon uusia töitä kevään näyttelyä varten, toinen toisellemme samettisyksyä, intiaanikesää ja kaikkea muuta hyvää.

Eeva-Liisa  

 

Reunahuomautuksia edelliseen blogiin

Reunahuomautus nro 1, saunassa:

- vesijumpan jälkeen menen saunaan ja alan keskustella nuoren naisen kanssa musiikista. Moitin pumppaavaa ja yksitoikkoista jumputusta, jolla aina vesijumppa aloitetaan, kun taas loppurentoutuksen aikana soiva ranskalainen chanson tai amerikkalainen jazz ovat mannaa. Nuori nainen on eri mieltä: aluksi pitääkin olla reipas tempo, että meistä saa tehoja irti. En enää jatka aiheesta, koska huomaan että olemme eri sukupolvea. Sen sijaan kerron kuulleeni juuri Patarouva- oopperan, jonka musiikista pidin, kun taas tarina jäi minulle tyhjäksi ja kaukaiseksi. Nuori nainen vastasi vierailleensa taas hiljakkoin Pushkinin kotimuseossa ja miettineensä siellä, kuinka Aleksandr Sergejevitshillä oli varaa pitää yllä sellaista kaupunkiasuntoa. Pohdimme yhdessä oliko Patarouvan köyhä German Pushkinin alter ego? 


Reunahuomautus nro 2, ystävän luona:

- istun ystävän kanssa höyryävän teekupposen äärellä. Valitan, etten ymmärrä Pushkinin Patarouvan

tematiikkaa. Ystäväni sanoo, että älä laita Pushkinin syyksi, jos on tehty huono libretto oopperaan. Jatkan ja moitin puvustajia, jotka ovat pukeneet arvokkaasti ikääntyneet (ja pulskistuneet) oopperatähdet valkoisiin balettisukkahousuihin. Ystäväni muistelee useamman kuin yhden kriitikon sanoneen niille, jotka ovat irvistelleet oopperataiteen vieraantumista todellisuudesta, että ooppera on ehdollinen tai suhteellinen taidemuoto ('uslovnyi'). Miten tuo on ymmärrettävä, en tiedä, mutta luulisin olevani suhteellisesti tyytyväisempi, jos oopperatähdillä olisi enemmän vaatetta. En tiedä sitäkään miten oopperoiden tarinoista tulisi psykologisesti uskottavampia, vaikka ehkä oopperan laulutapa auttaa: ystävämme kanssa totesimme molemmat, että eihän oopperalaulusta kukaan mitään selvää saa, ei edes omalla äidinkielellään, joten mitä väliä stoorilla on?

Eeva-Liisa

Tri karty, tri karty...!

German karjuu "Tri karty, tri karty...!" saatuaan kuulla mahdollisuudesta voittaa korttipelissä - mystisen 'kolmen kortin sarjan' avulla. Tämä on vanhan kreivittären salaisuus, jonka selville saamisesta tulee hänelle pakkomielle. Lopulta hinnaksi tulee vanhan kreivittären kuolema.

German on Pushkinin novellin Patarouva antisankari: köyhä insinööri-upseeri, jolla ei ole varaa pelata parempiosaisten pelejä, eikä siten myöskään parantaa asemaansa yhteiskunnassa.Onko Pushkinin ivaa ja yhteiskuntakritiikkiä, että Germanille ainoa tapa edetä elämässä olisi korttipeli ja siinäkin salaperäinen voittorivi?

German on nimittäin rakastunut varakkaaseen aatelistyttöön, Lizaan, eikä siinä auta tunnekuohu, ei laulu ei soitto, vaan hynää pitäisi olla huomattavasti enemmän. Joku tutkija on spekuloinut sillä, mikä merkitys on Germanin - Hermanin saksalaistaustaan viittaamisella.

Tshaikovskin musiikki on niin venäläistä kuin olla voi: pakahduttavaa tunnetta, paatosta ja mahtipontisutta. Ja hyvä niin, koska kun luimme käsiohjelmasta oopperan libreton, se vaikutti kulahtaneelta ja aikansa eläneeltä. Mutta musiikki puhalsi hengen luettuna järkyttävän pölyttyneeseen, ei kovinkaan koskettavaan tarinaan. Lisäksi Germanin osaa laulava pulleahko Fjodor Ataskevitsh on puettu valkeisiin trikoisiin, jotka hävettäisivät ketä tahansa - jos ei oltaisi oopperassa. Vaikka kyllä minulla oli vaivautunut olo sielläkin.

Tuntuu pahalta ruveta Pushkin-neron teosta moittimaan. Mutta eivät korttipeli ja salaiset numerosarjat minua kyllä sytyttäneet. Kun vielä rakkaustarinakin oli epäuskottava: mitä Liza mielen tasapainonsa menettävässä Germanissa näki? Tai mitä German persoonattomassa Lizassa näki? Kaikki tämähän saattaa johtua oopperan ylöspanosta, ei itse novellista. Se täytyykin lukea hetimmiten uudestaan.

Mutta musiikki, musiikki. Musiikki pelasti illan. Oltiin Venäjällä. Musiikin herättämät tunteet olivat kaikki tosia, aitoja. Taas kerran saattoi kaikessa rauhassa murehtia huoliaan ja surra surujaan, itkeä tirauttaa teatterikiikarin suojissa, ja lähteä virkistyneenä kotiin.

Eeva-Liisa

PS ai että kuinka korttipelissä kävi? Huonosti, tietysti: German näki kreivittären salaisen numerosarjan näyssä - kolmonen (vaikka minusta oopperassa puhuttiin kakkosesta), seiska ja ässä. Hän pani koko elämisensä korttien varaan, mutta viimeinen kortti olikin patarouva. Germanilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ampua itsensä saman tien. 

 

Lada Kopeika

Belgialainen Francis Alys oli tehnyt performanssin ja kuvannut sen ja kortteja vihreän Lada Kopeikan matkasta Belgiasta Pietariin oli jaossa ilmaiseksi, niin paljon kuin sielu sieti. Minusta idea oli jo silloin mainio ja juuri tämä teos jäi yhtenä harvoista mieleeni näyttelystä.

Francis kirjoittaa: "Kun olimme nuoria, veljeni ja minä jaoimme vuoden 1981 Lada Rivan. Eräänä päivänä päätimme paeta porvarillista belgialaista yhteisöämme ja ajaa Leningradiin. Mutta auto hajosi matkalla ja pian sen jälkeen tiemme erosivat. 30 vuotta myöhemmin kutsuin veljeni ajamaan Belgiasta Pietariin, tällä kertaa vuoden 1977 Lada Kopeikalla. Kun saapuisimme perille, törmäisimme auton Eremitaasin pihan puuhun, yhtä aikaa nuoruuden illuusioidemme kanssa.

Ilman loppua ei ole alkua."

Eeva-Liisa