Yllätyksiä Filharmoniassa

Olin menossa työviikon jälkeen konserttiin. Olen huomannut, että se on yksi parhaista tavoista päästä eroon työajatuksista tai mistä hyvänsä turhaan kiertävistä ajatuksista. Konsertin johtaisi itse Rozhdestvenski. Ohjelmasta muistin vain että siinä oli Musorgskia ja Rahmaninovia, hyvin venäläistä siis, sukeltaisimme historian melskeisiin ja romantiikan mereen.

Tulin tapani mukaan vähän myöhässä, ostin ohjelmalehtisen, mutta päätin lukea sen vasta konsertin väliajalla. Vaikka olen täysi amatööri musiikin saralla, ymmärsin kyllä, että orkesterin jälkeen lavalle pantterina hypähtänyt nuori hoikka mies ei ollut Gennadi Rozhdestvenski, joka on syntynyt vuonna 1931. Avasin hämmentyneenä ohjelman: johtaa Aleksei Njaga, syntynyt 1979. No ei se mitään, ajattelin.

Ensimmäinen yllätys ei jäänyt viimeiseksi: venäläissäveltäjien paatoksen sijaan Lepakko-operetin kepeät sävelet alkoivat soida nuoren kevyesti tanssahtelevan kapellimestarin tahtiin. Kuulin takaani mutinaa: ”Mitä tämä on?” Ne yleisöstä, joilla ei ollut ohjelmalehtistä, olivat äimän käkenä.   

Penkin päässä istui niin vanha mies, että mietin miten hän oli päässyt konserttisalille. Hän istui yksin kumarassa, harmaat hapset ja parta viistivät polvia, keppi kapsahteli lattiaan. Pelkään pahoin, ettei hän ollut tullut valssien ja polskien takia. Oliko hän pettynyt? 

Väliajalla kävin ala-aulan seinältä tutkimassa ohjelmistoa, ja kas, sielläpä oli tälle illalle merkitty juuri tämä keväisen kepeä kimara: Johann Strauss nuoremman Egyptiläinen ja espanjalainen marssi, Tonava kaunoinen ja muutama railakas polkka kuten Trik-trak ja Metsällä sekä Frans von Suppén ooppera-alkusoittoja. Rozhdestvenskistä ei sanaakaan. Kysäisin paikannäyttäjärouvilta ja he kuiskasivat luoden minuun merkitsevän katseen: ”Zabolel.” ”Sairastui.”

Minulle nuori ja energinen Njaga oli iloinen yllätys. Väsynyt ja nuhjaantunut mielialani vaihtui pirskahtelevaan vapputunnelmaan. Pantterina hyppelehdin kotiin, ohi Mars-aukion, yli Fontanka-kanavan johtavan sillan, ohi Preobrazhenskin kirkon ja lopulta Taurian puiston viertä, pitkin Potjomkinin katua. Kevät on tullut kaupunkiin.

Eeva-Liisa

Lasten ystävä

Pietarin vastakohdat ovat hätkähdyttäviä. Robespierren rantabulevardilla sijaitsee ”Poliittisen vainon uhrien” muistomerkki. Korttelin päässä, Shpalernajalla, on Dzeržinskin näköispatsas. Moskovassa salaisen poliisin perustajan patsas kaadettiin ensi töinä sosialismin kukistuessa. Pietarissa patsas koreilee paraatipaikalla Smolnaan vievän kadun varrella. 

Kysyn patsaan juurella istuvilta skeittareilta, ketä patsas esittää. ”Joku neuvostojohtaja. Ehkä Lenin?” arvelevat pojat. Vastaus ei ihmetytä. Tuttavani 15-vuotias tyttärentytär tunnisti valokuvassa esiintyvän Che Guevaran Leniniksi. Nuoret osaavat sijoittaa henkilöt oikeaan poliittiseen suuntaukseen, mutta muuten tietämys yli kaksi vuosikymmentä sitten sortuneesta järjestelmästä on vähäistä. Ilmeisesti myös Leningradin entisten komsomol-johtajien vahvat asemat nykyisessä valtionhallinnossa ja liike-elämässä ovat tuntemattomat.  

                       

Feliks Edmundovitš  Dzeržinski oli syntyjään puolalainen aatelinen, joka radikalisoitui jo lukiovuosina. Lokakuun 1917 vallankaappauksen jälkeen hän vastasi bolševikkien päämajan, Smolnan, turvallisuudesta. Pian Lenin valitsi hänet salaisen poliisin, Tšekan, päälliköksi.  Dzeržinski on mielletty julman likvidointijärjestelmän isäksi ja yhdistetty Stalinin hirmuhallinton. Tosin Dzeržinski kuoli jo vuonna 1926. Vallankumouksen vastustajien totaalinen tuhoaminen, oli ennen muuta Lenin ajatus, jota Dzeržinski tarmokkaasti toteutti. Kulakkien metsästämisen ohella Tšeka hallinnoi rautateitä, teollisuustuotantoa, hyväntekeväisyyttä ja terveydenhuoltoa. Näistä ansioista Dzeržinskillä oli kaksi lisänimeä: Rauta-Feliks ja Lasten ystävä. Dzeržinski käynnisti mm. laskukoneiden tuotannon tyyppinimellä Feliks ja saksalaisten Leica-kameroiden kopioinnin, joiden mallinimeksi tuli F.E.D.  

Pietarissa on kaksi muuta Dzeržinskin patsasta. Tämä Špalernajalla sijaitseva on valmistunut 1981. Halutessaan kallon profiilissa voi nähdä itsensä pirun. Toisaalta poseerauksessa ja etujalan ojennuksessa on jotain hyvin feminiinistä.  Liekö ollut tarkoituksellista, vai sittenkin vain sosialistisen realismin konventioiden mukaista?  

Mikko

Huhtikuu on kuukausista huimin, julmin

Kotimaassa puhdistaisin jo renkaita. Aurinko paistaa, hetkittäin suloisen lämpimästi. Kadut ovat paikoitellen lumesta ja jäästä vapaat. Kesän ja vapauden kaipuu konkretisoituvat polkupyörässä. 

Entä Pietarissa? Olen nähnyt yksittäisiä pyöräilijöitä, useimmiten ilman kypärää, keskellä liikennettä. Kaikkea hyvää heille, säilykööt hengissä, mutta selvää on että täällä pyöräillään henkensä kaupalla. Kun kaupungin nopeusrajoitus on yleensä 60 km/t, eikä sitäkään noudateta, on vain pieni mahdollisuus törmätessä säästyä vakavilta vammoilta tai jopa kuolemalta. 

Tämän todisti jo aikoja sitten Helsingin kaupungin virkamies Eero Pasanen tutkimuksessaan nopeuksien vaikutuksesta jalankulkijoiden vammautumiseen ja kuolemiin*. Tämän johdosta jo vuonna 1992 Helsingin kantakaupungissa alennettiin nopeusrajoituksia 40 km tunnissa ja nykyään useilla kaduilla korkein nopeus on 30 km tunnissa. 

Mutta takaisin Pietariin. Viime kesänä näin massapyöräilyn: vilkkaasti liikennöidyllä Liteinin valtakadulla pyöräili reipas joukko nuoria ajoneuvojen seassa. Kuvittelin heti, että hollantilaiset tai tanskalaiset ovat tulleet Pietariin progagoimaan pyöräilyn ihanuutta. Huusin kysymykseni liikenteen melun yli: ”Mistä te olette?” Hämmästyin suuresti, kun kuulin että Pietarin kaupungin tulevaisuus siinä pyöräili. Ilahduin ja kauhistuin yhtä aikaa: Pietarissa ei ole kriittistä pyöräilijämassaa, joka pakottaisi autoilijat kunnioittamaan heitä. Mutta ilahduin samalla nuorten kantaa ottavasta yrityksestä. 

Syksyllä 2012 järjestettiin myös Eurooppa-päivä, jonka kuluessa kaupungin pääkatuja, jopa Nevski prospekt, Nevan valtakatu, suljettiin pyöräilijöitä varten. Pyöräilimme reippaasti värikkäillä pyörillä, osa pukeutuneina tyylikkäihin vanhanaikaisiin asuihin, kenellä päässä hirvensarvet, kenellä kukkasin koristeltu kypärä. Turvallista – kyllä, yhden päivän.  

Eeva-Liisa

*Nykyään tutkimuksissa on jo tarkennuttu aiempia tuloksia. GIDAS-aineistoon perustuva kuvaaja kertoo ajonopeuden ja auton alle jääneen jalankulkijan kuoleman todennäköisyyden välisestä riippuvaisuudesta. Kuvaajan pystyakselina on suhteellinen vaarallisuusindeksi, jonka mukaan 50 kilometrin tuntivauhti aiheuttaa noin 5-kertaisen ja 80 kilometrin tuntivauhti 27-kertaisen kuolemariskin verrattuna 30 km/t -nopeuteen. Kaavio osoittaa vakuuttavasti vauhdin vaarat ja on siinä mielessä aikaisempaa konkreettisempi, että selittävänä muuttujana on törmäysnopeuden sijasta ajonopeus. Vapaasti siteerattu Liikenneturvan lehteä Liikennevilkku 2/2010.