Kasvitieteilijä ja puuseppä

16.3.2013

”En ole kasvitieteilijä, vaan puuseppä”, mies sanoi. Tuijotin rappukäytävässä seisovaa miestä. Kesti hetken ennen kuin ymmärsin: ahaa, mustat kärpäset! 

Oli joulunaika. Kello kymmenen aamulla. Olin valittanut huoltoyhtiölle, että asuntooni oli ilmestynyt pieniä mustia kärpäsiä.

En ole koskaan Suomessa törmännyt sellaisiin mustiin kärpäsiin. Ne lentävät hitaasti, laskeutuvat tyhmästi eteeni ja pläts! kuolevat siihen paikkaan. Niitä ilmestyy kun asuntoja aletaan lämmittää. Minulla oli hypoteesi, että ne asuvat ja munivat puoli vuotta lämmitysjärjestelmissä, lämpöpattereissa ja kun syksyn tullen aletaan lämmittää, ne tulevat esille, huoneisiin, tokkuraisina ja hitaina. 

Puusepän käsitys oli toinen. ”Rouva, heittäkää ne vanhat kasvinne mitä pikimmin pois, niissä ne pesivät.” Loukkaannuin syvästi: minunko kasvini, vaivalla neljänteen kerrokseen raahatut, kovalla työllä hengissä pidetyt, loma-ajoiksi omat kastelujärjestelmänsä vaatineet kasvini, nekö muka kärpästen asumustona?

Seisoimme nokikkain, mies rapussa, minä kotiovellani. Pyysin häntä sisään tutustumaan kärpäsiin ja kasveihin. Mies kieltäytyi kohteliaasti, vetosi siihen että heillä oli edellisiltana ollut yhtiön uuden vuoden juhla. Ilta lienee ollut kostea ja se oli nähtävästi venähtänyt aamupuoleen. Mies nimittäin näytti siltä, että juhla oli juuri päättynyt. Hänen tilansa ei selvästikään ollut aivan kurantti. Suoraan sanoen hän oli humalassa. 

Miksi puuseppä oli pantu asialle? Yhtäkkiä ymmärsin: mies oli huoltomiehistä ahkerin ja sävyisin, muiden touhuista ei ottanut selvää: jokaista huoltokeikkaa teki kolme neljä miestä ja jokainen homma vei puoli päivää vähintään. Äijät tekivät kollegalleen jäynän. Puuseppä botaanikon saappaissa, tai pitäisikö sanoa hyönteistieteilijän huopikkaissa?

Mies poistui pyydellen kovasti anteeksi tilaansa, mutta huusi vielä rappusia alas mennessään: ”Heittäkää pois ne rupiset kasvinne ja kärpäset häviävät!”

En heittänyt. Kasvini kukoistavat, kärpäset ovat vähentyneet, mutta ilmestyvät joka vuosi kylmien säiden myötä. Puuseppä on paras mies koko joukosta ja hänen kanssaan olemme lähes ystävystyneet. 

Eeva-Liisa 

Metropoliisissa

Olen edellä mainittu henkilö, jolta vietiin kamera metrossa. Haluan hieman tarkentaa yksityiskohtia sekä oikaista virheen: metrossa ei ole miliisiä, nykyään siellä on poliisi. Kertomukseeni ei valitettavasti liity kuvia, sillä ne kaikki katosivat kameran mukana.

Olemme kesälauantaina kävelyllä Pietarin vanhoissa kaupunginosissa. Kuvaan katunäkymiä sekä ompelimoa, jossa ystäväni asioi. Lähdemme Heinätorilta, koukkaamme Fontankan yli Kolminaisuuden kirkkoon, sitten takaisin Krjukovan kanavan rantaa Nikolain merimieskirkolle, jossa on menossa kastetoimituksia. Sieltä Uuteen Hollantiin ja lopulta Amiraliteetin metroasemalle, jonka edusta on täynnä sinivalkoisiin kaulahuiveihin pukeutuneita miehiä. On alkamassa Venäjän jalkapalloliigan ratkaisuottelu; voitolla Zenit varmistaisi mestaruuden. Tunnelma on jännittynyt. Pujahdamme mylvivien miesjoukkojen läpi asemalle. Mahdumme juuri ja juuri metrovaunuun. Reppuni jää sulkeutuvien ovien väliin, mutta saan riuhtaistua sen mukaani.

Seisomme vaiteliaina kuin sardiinit rasiassa. Suomenkielellä puhuminen ei olisi viisasta Zenitin ksenofobisten fanien keskellä. Vaihdamme toiselle linjalle ja pääsemme jo istumaan. Poistumme Tshernyshevskajan asemalla ja menemme hedelmien myyntikojulle. Nostan selkäreppuani ja huomaan sivutaskun olevan auki. Kamera on hävinnyt. Konsulaatin ohjeiden mukaan on mentävä metropoliisin luo tekemään rikosilmoitus vakuutusyhtiötä varten. En millään haluasi: kokemukset Venäjän poliisista eivät rohkaise. Joko minut torjuttaisiin tylysti, tai sitten joutuisin turhaan juoksemaan kymmenellä eri luukulla. Menen majapaikkaani lepäämään. Päätän, etten lähde iltaani pilaamaan poliisilaitokselle. Yhtä hyvin voin runoilla vakuutusyhtiölle jotain kameran katoamisesta.

Sohvalla maatessani en saa rauhaa. Kamera, jonka muistikortilla on kuvia ystävistäni, lapsenlapsista sekä edesmenneestä kissasta, kiertää nyt pikkurikollisten käsissä. Lähden metroasemalle. Sisääntulon luota löytyy ovi, jossa lukee "Politsija". Se on lukossa. Katselen ympärilleni. Metroporttien luona nuori, arviolta 25-vuotias, poliisi auttaa vanhempaa upseeria viemään raskasta matkalaukkua liukuportaisiin. Kun laukku on viety, kerron asiani poliisille. Tämä ymmärtää parista sanasta. ”Siis pelkkä todistus. Poshli!” Astumme sisään metroaseman nurkassa olevasta teräsovesta. Poliisin työpisteenä on pieni lehmuksenvihreäksi maalattu huone, jonka toisella puolella on kirjoituspöytä, toisella parin neliön suuruinen kalterein varustettu putka.

Kun kerron poliisille kameran hinnan, tämä naurahtaa ja sanoo: ”Tietäisitpä vain millaisia summia ihmisiltä täällä viedään.”  Hän ottaa puhelimen luurin ja soittaa. Kukaan ei vastaa. ”Vuoronvaihto. Odotetaan.” Välillä soi miehen oma kännykkä. Käydään kovasanainen keskustelu, jonka mies lopettaa lyhyeen. ”Velipoika on jäänyt työttömäksi ja alkanut ryypiskellä. Halusi lainata rahaa. Sanoin, että tule hakemaan, kun olet selvin päin. Eikö niin?” Vakuuttelin, että juuri niin pitää toimia. Jatkamme odottelua, jonka aikana ehdimme keskustella Zenitin valmentajanvaihdoksesta ja Arshavinin paluusta. Vihdoin puheluun vastataan ja saamme ohjeet. Zenitin voitettua koko poliisikunta on täystyöllistetty jalkapallohuligaanien kanssa. Minun pitää mennä Metropoliisin toimistoon seuraavana aamuna. Pyydän osoitteen. Poliisi sanoo, että sinne on vaikea löytää. Hän tekee minulle kartan. Hän ottaa A4-arkin, piirtää siihen kola-tölkin avulla ympyrän kuvaamaan Vosstanija-aukiota, lisää viivoittimella eri suuntiin meneviä katuja ja niiden varrella olevien liikkeitten nimet alkaen Stockmannista, sen jälkeen nuolet osoittamaan sivukujalla olevaan toimistoon.

Päätän mennä paikalle kymmeneksi. Silloin siellä voi jo olla joku, jolla on valtuudet kirjoittaa todistus. Löydän oikean sivukadun, mutta viehätyn vanhoista takapihoista, joilta käännyn takaisin vasta jouduttuani umpikujaan. Menen takaisin Stokkan kulmalle. Otan poliisin piirtämän kartan käteeni kuin kilpasuunnistaja ja seuraan täsmälleen siinä annettuja neuvoja: suojatien jälkeen kolmikerroksisen rakennuksen ja pihanurmikon ohi. Siinä on Pietarin metropoliisin (2. osaston) toimisto. Muuten en huomaisi, mutta näen siviilipukuisen miehen menevän ovesta sisään. Ovi ehtii sulkeutua, mutta painan nappia. Näkemäni mies avaa ja kysyy asiaani. Mies vie suoraan työhuoneeseensa kolmanteen kerrokseen. Seinällä on Venäjän kartta sekä Dzerzhinskin kuva. Mies käynnistää tietokoneen ja poistuu, palaa mukanaan kaksi kuppia kahvia. Annan passini. Mies kirjoittaa, printtaa tekstin ja ojentaa minulle. ”Kelpaako tämä?” Siinä lukee, että M.T:lta on ”epäselvissä olosuhteissa varastettu Sony-merkkinen kamera”. Kelpaa minulle. Mies lyö vielä leiman paperiin. Kiitän ja poistuin. En muista edes juoda kahviani loppuun. Sittemmin käy ilmi, että metroaseman poliisi oli oikeassa. Minun kamerani arvo ei ylitä matkavakuutuksen omavastuuosuutta. 

Mikko

p.s. Valitettavasti olen kadottanut neuvokkaalta metropoliisilta saamani kartan. Mikäli löydän sen, liitän sen blogiimme opastukseksi niille, jotka saattavat kaivata näitä mainioita viranomaispalveluita.

Metrossa

2.3.2013

Metrossa ihmiset lukevat sanomalehtiä, romaaneja, e-kirjoja. Tekevät sanaristikkoa. Nukkuvat. Nainen kauppaa kätevää ja halpaa leikkuria, jolla silvotaan kaalisalaatti käden käänteessä. Sorrun ja ostan sadalla ruplalla leikkurin. Se on kätevä, mutta terävä. Seuraavana aamuna olen apteekin ovella varhain.

Metrossa kannetaan tavaraa.  Vanhauskoisten asuun pukeutuneella naisella on kymmenisen kassia, pussia ja massia. Ne ovat oven vieressä ja ulos ja sisään tulevat kompastelevat niihin. Ihme kyllä, kukaan ei päivittele, miten joku voi näin häiritä toisten matkantekoa. Toisten tekemisten kovaääninen kommentoiminen on edelleen maan tapa.  Siinä on puolensa: saa asian pois painamasta omaa mieltään. 

Metrossa lapset kulkevat omilla jaloillaan. Lastenvaunuja ei juuri näe. En tiedä ovatko ne edes sallittuja. Lapset kävelevät muutenkin pienestä asti itse. Metropolin jalkakäytävillä on paljon ihmisiä, ei sinne mahtuisi useita lastenvaunuja rinnakkain. Mutta metrossa lapsi voi päästä äidin tai isän syliin. Sen sijaan en ole nähnyt enää Neuvostoaikaista tapaa lähettää lapsi sylistä syliin bussin toisesta päästä toiseen.

Metrossa on miliisi. Ystävältäni varastettiin kamera. Hän meni metromiliisin puheille. Ja toisin kuin aina kerrotaan: hän sai apua. Miliisi istui pöydän ääreen ja kehotti ystäväänikin istumaan. Siinä he istuivat ja väsäsivät yksissä tuumin virallista rikosilmoitusta. Sen jälkeen miliisi neuvoi vielä kartan kanssa mihin seuraavaksi.

Metrossa matkustaa myös morsian. Ja sulhanen sekä sulhasmies, valokuvaaja. Siinä he seisovat, vieressäni ja odottavat seuraavaa junaa. Juna tulee, morsian nostaa hameenhelmansa – ja astuu vaunuun. Hetki on maaginen.   

Eeva-Liisa