Metropoliisissa

Olen edellä mainittu henkilö, jolta vietiin kamera metrossa. Haluan hieman tarkentaa yksityiskohtia sekä oikaista virheen: metrossa ei ole miliisiä, nykyään siellä on poliisi. Kertomukseeni ei valitettavasti liity kuvia, sillä ne kaikki katosivat kameran mukana.

Olemme kesälauantaina kävelyllä Pietarin vanhoissa kaupunginosissa. Kuvaan katunäkymiä sekä ompelimoa, jossa ystäväni asioi. Lähdemme Heinätorilta, koukkaamme Fontankan yli Kolminaisuuden kirkkoon, sitten takaisin Krjukovan kanavan rantaa Nikolain merimieskirkolle, jossa on menossa kastetoimituksia. Sieltä Uuteen Hollantiin ja lopulta Amiraliteetin metroasemalle, jonka edusta on täynnä sinivalkoisiin kaulahuiveihin pukeutuneita miehiä. On alkamassa Venäjän jalkapalloliigan ratkaisuottelu; voitolla Zenit varmistaisi mestaruuden. Tunnelma on jännittynyt. Pujahdamme mylvivien miesjoukkojen läpi asemalle. Mahdumme juuri ja juuri metrovaunuun. Reppuni jää sulkeutuvien ovien väliin, mutta saan riuhtaistua sen mukaani.

Seisomme vaiteliaina kuin sardiinit rasiassa. Suomenkielellä puhuminen ei olisi viisasta Zenitin ksenofobisten fanien keskellä. Vaihdamme toiselle linjalle ja pääsemme jo istumaan. Poistumme Tshernyshevskajan asemalla ja menemme hedelmien myyntikojulle. Nostan selkäreppuani ja huomaan sivutaskun olevan auki. Kamera on hävinnyt. Konsulaatin ohjeiden mukaan on mentävä metropoliisin luo tekemään rikosilmoitus vakuutusyhtiötä varten. En millään haluasi: kokemukset Venäjän poliisista eivät rohkaise. Joko minut torjuttaisiin tylysti, tai sitten joutuisin turhaan juoksemaan kymmenellä eri luukulla. Menen majapaikkaani lepäämään. Päätän, etten lähde iltaani pilaamaan poliisilaitokselle. Yhtä hyvin voin runoilla vakuutusyhtiölle jotain kameran katoamisesta.

Sohvalla maatessani en saa rauhaa. Kamera, jonka muistikortilla on kuvia ystävistäni, lapsenlapsista sekä edesmenneestä kissasta, kiertää nyt pikkurikollisten käsissä. Lähden metroasemalle. Sisääntulon luota löytyy ovi, jossa lukee "Politsija". Se on lukossa. Katselen ympärilleni. Metroporttien luona nuori, arviolta 25-vuotias, poliisi auttaa vanhempaa upseeria viemään raskasta matkalaukkua liukuportaisiin. Kun laukku on viety, kerron asiani poliisille. Tämä ymmärtää parista sanasta. ”Siis pelkkä todistus. Poshli!” Astumme sisään metroaseman nurkassa olevasta teräsovesta. Poliisin työpisteenä on pieni lehmuksenvihreäksi maalattu huone, jonka toisella puolella on kirjoituspöytä, toisella parin neliön suuruinen kalterein varustettu putka.

Kun kerron poliisille kameran hinnan, tämä naurahtaa ja sanoo: ”Tietäisitpä vain millaisia summia ihmisiltä täällä viedään.”  Hän ottaa puhelimen luurin ja soittaa. Kukaan ei vastaa. ”Vuoronvaihto. Odotetaan.” Välillä soi miehen oma kännykkä. Käydään kovasanainen keskustelu, jonka mies lopettaa lyhyeen. ”Velipoika on jäänyt työttömäksi ja alkanut ryypiskellä. Halusi lainata rahaa. Sanoin, että tule hakemaan, kun olet selvin päin. Eikö niin?” Vakuuttelin, että juuri niin pitää toimia. Jatkamme odottelua, jonka aikana ehdimme keskustella Zenitin valmentajanvaihdoksesta ja Arshavinin paluusta. Vihdoin puheluun vastataan ja saamme ohjeet. Zenitin voitettua koko poliisikunta on täystyöllistetty jalkapallohuligaanien kanssa. Minun pitää mennä Metropoliisin toimistoon seuraavana aamuna. Pyydän osoitteen. Poliisi sanoo, että sinne on vaikea löytää. Hän tekee minulle kartan. Hän ottaa A4-arkin, piirtää siihen kola-tölkin avulla ympyrän kuvaamaan Vosstanija-aukiota, lisää viivoittimella eri suuntiin meneviä katuja ja niiden varrella olevien liikkeitten nimet alkaen Stockmannista, sen jälkeen nuolet osoittamaan sivukujalla olevaan toimistoon.

Päätän mennä paikalle kymmeneksi. Silloin siellä voi jo olla joku, jolla on valtuudet kirjoittaa todistus. Löydän oikean sivukadun, mutta viehätyn vanhoista takapihoista, joilta käännyn takaisin vasta jouduttuani umpikujaan. Menen takaisin Stokkan kulmalle. Otan poliisin piirtämän kartan käteeni kuin kilpasuunnistaja ja seuraan täsmälleen siinä annettuja neuvoja: suojatien jälkeen kolmikerroksisen rakennuksen ja pihanurmikon ohi. Siinä on Pietarin metropoliisin (2. osaston) toimisto. Muuten en huomaisi, mutta näen siviilipukuisen miehen menevän ovesta sisään. Ovi ehtii sulkeutua, mutta painan nappia. Näkemäni mies avaa ja kysyy asiaani. Mies vie suoraan työhuoneeseensa kolmanteen kerrokseen. Seinällä on Venäjän kartta sekä Dzerzhinskin kuva. Mies käynnistää tietokoneen ja poistuu, palaa mukanaan kaksi kuppia kahvia. Annan passini. Mies kirjoittaa, printtaa tekstin ja ojentaa minulle. ”Kelpaako tämä?” Siinä lukee, että M.T:lta on ”epäselvissä olosuhteissa varastettu Sony-merkkinen kamera”. Kelpaa minulle. Mies lyö vielä leiman paperiin. Kiitän ja poistuin. En muista edes juoda kahviani loppuun. Sittemmin käy ilmi, että metroaseman poliisi oli oikeassa. Minun kamerani arvo ei ylitä matkavakuutuksen omavastuuosuutta. 

Mikko

p.s. Valitettavasti olen kadottanut neuvokkaalta metropoliisilta saamani kartan. Mikäli löydän sen, liitän sen blogiimme opastukseksi niille, jotka saattavat kaivata näitä mainioita viranomaispalveluita.