Tuntemattomille sotilaille

Nuorille sankareille. Kaupungin puolustajille. Leningradin nuorille miehille. He saivat patsaansa. Mikä on aikaväli, jolla ihmisen on saatava tunnustus toimimisesta kaupunkinsa tai maansa hyväksi? Millä lailla maa palkitsee ne, jotka ovat antaneet ainoan elämänsä? Millä ehdoilla maa tunnustaa ja palkitsee? Kuka taistelee ja missä? Kenen hyväksi, ja miksi, silloin kun uhrista ei saa puhua, koska sitä ei virallisesti ole?

Eeva-Liisa

Saigon, jossa en koskaan käynyt...

Legendaarinen kahvila Saigon Pietarissa täyttäisi 50 vuotta ensimmäisenä syyskuuta. Nyt sen paikalla näyttää olevan joku ketjuhotelli, jonka nimeä en viitsi mainita. Enemmän kuin tämä, sinänsä surullinen asia, minua harmittaa se, etten lopultakaan koskaan käynyt Saigonissa.

Yksi meistä kävi siellä jatkuvasti. Kaikki hänen kaverinsa olivat sieltä.Ymmärsin hänen puheistaan, että kaikki merkittävä tapahtui tai sanottiin ääneen juuri Saigonissa. Saigonissa kävivät Josif Brodski, Sergei Dovlatov, Boris Grebenshtshikov. Jonkin verran mainitsemisen arvoista tapahtui kommunalkoissa, silloin kun mamashat tai babuljat eivät olleet kotona vahtimassa tiedostavaa tai muuten aikaansa lauluissa tai runoissa tulkitsevaa nuorisoa.

Kuuluin tähän jälkimmäiseen porukkaan, joka ei päässyt ensimmäistä tai toista keittiötä pitemmälle. Mutta olen varma, että jokaisen kommunalkan yhteiskeittiö; tai monen sukupolven yhteinen asunto, sellainen, jossa halvaantunut isoisä asui ainoaa makuuhuonetta, olohuonetta asui poika ja hänen kaverinsa, ja keittiötä, kodin sydäntä, hallitsi mama kokoontaitettavalta hetekaltaan; jokainen tällainen keittiö, jossa roikkui katossa kaniininnahkoja kuivumassa, kaasuliedellä paloi ikuinen tuli ja porisi borshtsh, oli näyttämöä ja tutkijan kammiota kutsuvampi paikka, jossa kannatti viivähtää, kuunnella ja oppia. Parhaimmillaan olohuoneesta alkoi - naapurien harmiksi - kuulua fortepianon tapailua, ja keittiön valtiatar, mamotshka, tarjosi tuoksustaan kuulua kaalisoppaa. Korvasivatko nämä tutuiksi tulleet keittiökokemukset ystävämme Saigonin kokemuksia, en tiedä.

Eeva-Liisa 

City-pyörät ilmestyivät Piiteriin...

Mitä silmäni näkevätkään...? Oman metroasemani kupeeseen on ilmestynyt tukevia sinisiä polkupyöriä. Ne näyttävät olevan hyvässä kunnossa. Kahdeksanpaikkaisessa parkissa on vielä kaksi pyörää odottamassa onnellista pyörän lainaajaa. Pitäisikö ryhtyä heti tuumasta toimeen ja lainata pyörä vaikkapa viikoksi? Mutta hetkinen: minne sen parkkeeraisin kotipihallani? Varastettaisiinko se sieltä?

Sitten, heti perään toinen kysymys hiipii mieleeni: entä kypärä? Niitä ei ole lainan. Mistä löytäisin sen nyt tähän hätään? Ja mieleen muistuu kokemus Helsingistä tältä kesältä, kun kerroin tyttärelleni olevani tulossa hänen luokseen pyörällä - merenrantoja pitkin, tuulesta ja vauhdista nauttien. Mihin tytär: onhan sinulla kypärä? Kuka hänetkin on opettanut niin tarkaksi, että muka joka kerta on kypärä oltava. Ei auttanut, ja lähdin etsimään läheisestä kauppakeskuksesta kypärää. Onneksi aivan tavallisesta marketista löytyi.

Mutta nyt ei ole kypärää. Olen nähnyt kuinka munankuori menee rikki. Niin menee kuulemma päänkuorikin.

Joka tapauksessa iloitsen pyöristä! Ne ovat kauniin sinisiä, ne tuovat tuulahduksen liikkeen vapautta ja reippaan demokraattisen ihmisen Eurooppaa Pietariin. Sitä paitsi, Amsterdamissa ja Kööpenhaminassa pyöräillään ilman kypärää. Ero on vain siinä, että siellä pyöräilijöiden määrä ylittää kriittisen massan rajan: autot eivät enää voi olla välittämättä pyöräilijöistä. Täällä jokainen pyöräilijä polkee henkensä kaupalla, vielä toistaiseksi.

Eeva-Liisa

Pietarin pyöräverkoston ohjeet, hinnasto ja sakot.