Sananvääntöä taiteesta ja patriotismista

Viime aikoina julkisuudessa on keskusteltu taiteen sisällöstä ja tuotu esiin mielipide, että sen tulee olla Venäjän kansallisten arvojen kanssa sopusoinnussa. Jos sana oli 'valtiollisten', se kuulostaisi arveluttavalta. Samoin 'patrioottisten'. Mitä kansalliset arvot ovat?

Kuuntelin toukokuun alussa Eho Moskvy -radiokanavan ohjelman Kulttuuripolitiikka uutena ideologiana, jossa kanavan emännän Ksenija Larinan kanssa keskustelua veti Diletant-lehden päätoimittaja Vitali Dymarski  ja vieraana oli Venäjän presidentin kansainvälisen kulttuuriyhteistyön erityisedustaja, Mihail Jefimovitsh Shvydkoi. Vuosina 2000 - 2004 Shvydkoi toimi kulttuuriministerinä.

Ohjelmassa puitiin sitä, että täytyykö kansallista kulttuuria tietoisesti edistää ja ylläpitää? Keskusteltiin myös taiteen vapaudesta ja siitä, tarvitseeko sitä määritellä kulttuuri-politiikassa - koska taiteellisen työn vapaushan on taattu perustuslaissa.   

Kiintoisasti puristettiin esille terminologian ydintä. Shvydkoi sanoi, että patriotismi ei ole ideologiaa, vaan tunne. Hän myönsi kuitenkin, että patriotismin tunne on monimutkaisessa suhteessa ideologioihin. Dymarski totesi, että Venäjällä valta esittää itsensä valtiona (gosudarstvo) tai kuten Larina sanoi, äitinä.

Keskustelussa ihmeteltiin ettei ukrainalaiselle filmille Haitarma, joka kuvaa krimintataarien karkottamista vuonna 1943, pitkään aikaan löydetty esityskanavaa Venäjällä. Loppujen lopuksi elokuva on kuitenkin esitetty Venäjän televisiossa kakkoskanavalla, sitten Kulttuurikanavalla ja lopulta Rossijalla.

Shvydkoi siteerasi Goethea, vaikkakaan ei ollut samaa mieltä hänen kanssaan: "ei ole olemassa patrioottista taidetta, ei patrioottista tiedettä". Shvydkoin käsitys on, että venäläinen (tässä hän käytti kahta eri sanaa: 'rossiiski' ja 'russki') perinne on jo Radischschevin, Gogolin ja Lermontovin ajoista ollut patrioottista.

Sen sijaan Shvydkoi muisteli 90-lukua, jolloin vaadittiin, että pitää luoda kansallinen ideologia. Siihen hän oli vastannut: meillähän on venäläinen kulttuuri - siinä on kaikki. Ei tarvitse kuin tuntea Pushkin, Tolstoi ja muutama muu - ja panna lapset lukemaan ne.

Eeva-Liisa

Kuva elokuvasta Haitarma.

Sama pöly kaikissa meissä

 

 Näyttämö pölisee. Näyttelijöillä on paljaat jalat. Niillä he juoksevat, hyppivät ja polkevat hiekkaa, sitä lentää toisen näyttelijän päälle. Tunnen vahvan hiekan tuoksun.

Istutaan rivissä, kaikki samalla tavalla. Jalat pannaan samaan suuntaan kuin toisellakin on, ristiin tai vierekkäin. Mutta katseet kääntyvät: yksi erottuu joukosta, ei osaa tai ei ehdi, yrittää, mutta tekee toisin, tyhmästi, toisin.  On tyhmää tehdä toisin, olla toisenlainen. Ja kuitenkin:

eniten pidän juuri siitä nuoresta hölmöstä pitkästä miehestä, joka outona kulkee omia teitään.

Kuinka tuolilla istutaan? Kuinka kävellään? Kuinka hattu pannaan päähän? Kuinka hattu pysyy päässä? Kuinka nainen vietellään? Entä mies? Kuinka ollaan, eletään, kuollaan?

 Ei puhuta. 

Sanoin ei puhuta, kehot puhuvat.

Lopussa jokainen valuttaa sormiensa läpi pienen kasan hiekkaa, kun tuuli käy hänen ylitseen, häntä ei enää ole. 

Ekklesiast oli sanaton kehollinen oletus. Ei siitä voi kertoa, menkää katsomaan. 

Eeva-Liisa

PS Suuren nukketeatterin (Bol'shoi teatr kukol') verkkosivuilla kerrotaan, että Ekklesiast-näytelmä pohjautuu Salomonin kirjoihin vanhassa testamentissa. Niin, kyllä varmaan Siinain aavikollakin pöllysi ja kovaa.

Näytelmät koostivat teatterin pääohjaaja Ruslan Kudashev, koreografi Irina Ljahovskaja ja Kudashovin työpajan näyttelijät.