... mielessänsä pyhät matkat...

 ... ja vaikka mielessä on vain arkisunnuntainen retki kaikessa kiireessä edestakaisin Pihkovaan, se voi muuttua oikeassa seurassa ja oikeilla eväillä miksi vain. Niin, eväistä: syödä ei juuri ennätetty, kun pelottavan ja hikisen kolmituntisen automatkan jälkeen saavuimme Pihkovaan: Kreml, Pyhän kolminaisuuden katedraali, 1000-luvun tietämissä nousseiden kirkkojen rykelmät, vihreät ja kultaiset kupolit, valkeina hohtavat seinät.

Mutta matka ei päättynyt Pihkovaan, vaikka senkin salaisuudet jäivät lähes tutkimatta. Ei, kello viiden kieppeillä jatkoimme matkaamme kohti Viron rajaa, Petseriä. Luostarin muurien ulkopuolella koirat hyppelivät, koululaiset näyttivät pyhäpukeissaan neuvostopioneereilta ja jokunen maan vähäväkisissä oli toiveikkaasti asettunut matkan varrelle.

Luostarin portti oli auki. Astuimme sisään ja kauas jäi kavala maailma. Muurien ulkopuolelle jäi Krim ja Ukraina, valtojen pelit, kirkon ja valtion häkellyttävä symbioosi. Aukeni hiljaisuus, jonka rikkoi vain kiihkeä kellojen kalke: pääsiäiskellot soivat toki vielä pitkään. Ne soivat yläkirkosta ja alakirkosta: yhdessä palvelus oli juuri päättynyt, toisessa alkanut. Munkit kiirehtivät minkä kumpuilevassa maastossa kykenivät palveluksesta toiseen. Pihapenkillä istui silmäpuoli nainen ja vanha munkki, kumpikin johonkin unohtuneina, kiireettä, aikaa ei ole. Vain kellojen kumina, joka ei mittaa aikaa, ei ainakaan tätä nykyistä aikaa.

Mekin kiirehdimme ehtiäksemme vilkaisemaan alakirkkoa, jossa oltiin juuri panemassa ovia kiinni. Kaksi naista napsauttivat lukon kiinni nenämme edessä, mutta me anelemaan, eikö vielä ehtisi vilkaista, kun ollaan kaukaa... Nuorempi naisista huokaisee: "Mitä kiusauksia..." ja avaa oven. Voi autuutta kun maailman kiusaus on tämän kaltainen: sallia meidän nähdä kauneutta. Brodskiko kirjoitti: "Estetiikka on etiikan äiti." 

Meidän hurmaavat oppaamme ja kuljettajamme Kelton luterilaisen pappisseminaarin nuoret miehet olivat oivallista matkaseuraa omassa protestanttisessa hiljaisuudessaan. Retki oli pitkä, tie vaivalloinen, kahdesta kalasta ja leivästä vain haaveiltiin, mutta: näkeminen on ymmärtämisen äiti. Kohtaaminen on ekumenian hyvä isä.  

Eeva-Liisa

 

Harmaa baskeri ja muuta hämmennystä

 
Hämmennyn tämän tästä jostain asiasta. Siitä, että minulle ei luovutetakaan harmaata baskeriani narikasta, jään pohtimaan miten suhtautua, ja kun tajuan että minun olisi pitänyt yksinkertaisesti kysyä missä se on, huomaankin olevani jo satojen metrien päässä metrossa matkalla kotiin. Tai siitä, että kukat maksavat luottokaupassani milloin mitäkin, aina vakuutuksin: alennettu hinta Teille! Tai siitä, että...

... sanojen merkitys on toinen kuin luulen, tai sisältö toinen kuin mihin olen tottunut. Tai en ymmärrä sanan konnotaatioita, oheismerkityksiä.

Venäjällä hämmennyn usein kuinka eri tavalla sana, sen painoarvo tai tyylilaji ymmärretään. Meillä Suomessa sanaa invalidi käytetään enää lähes yksinomaan vanhojen järjestöjen kuten Invalidiliitto ja Sotainvalidien veljesliitto nimissä. Venäjällä nimittäin sana 'invalid' juuri näin kirjoitettuna ja lausuttuna on yhä yleisessä käytössä. Olin mielessäni ihmetellyt, että onko sana venäjän kielessä todella niin neutraali ja nykyaikainen ettei siihen kukaan kiinnitä huomiota.

No vihdoin kuulin asian nostettavan keskusteluun: Irina Prohorovan keskusteluohjelmassa kolme asiantuntevaa naista Moskovasta keskusteli samaan tyyliin kuin meillä ainakin 80-luvusta alkaen. Akateemiset naiset halusivat poistaa sanan 'invalidi' venäläisestä kielenkäytöstä, kiinnittivät huomiota siihen, että ihminen ei ole yhtä kuin vammansa eikä häntä pitäisi määritellä 'ihmiseksi jolla on rajoitetut mahdollisuudet'. Liikuntavamman ollessa kyseessä ehdotettiin lähes samaa termiä kuin liikuntavammainen, tai ruotsinkielessä 'rörelsehindrad': 'tshelovek s ogranitshennoi mobil'nost'ju'.

Oli vapauttavaa kuulla tämä keskustelu. Siinä sanoitettiin yhtä mielessäni hämmennystä tuottanutta asiaa. Irina Prohorova johdatteli keskustelua rauhallisesti provosoimatta, mutta sai kuitenkin keskustelijat puhumaan suoraan ja rehellisesti myös omista muistoistaan: yhden keskustelijan isä, joka oli vammautunut sodassa, ei ollut saanut mitään tukea yhteiskunnalta. Samalla Suuri isänmaallinen sota ja sen sankarit ovat yhä edelleen arvostetussa asemassa.

En ollutkaan ollut täysin väärässä ihmetellessäni hiljaista hyväksyntää. Kuinka paljon hämmennyksistäni onkin aivan syystä? Minun pitää ottaa hämmennykseni todesta. Kysyä baskerini perään, todeta kohteliaasti kukkakauppiaalleni, että mikä erikoishinta tämä muka on, kun edelliskerralla maksoin puolet vähemmän. Ja kysyä sanojen perään, kaivaa ja pöllyttää, olla tyhmä - tai viisas, kuten Irina Prohorova ja muut kissan pöydälle nostaneet naiset.   

Eeva-Liisa

Irina Prohorova vetää RBK-televisiokanavalla keskusteluohjelmaa Arvojen järjestelmä, Sistema tsennostei ja radiokanava Komsomol'skaja Pravdassa jokaviikkoista Arjen kulttuuri, Kul'tura povsednevnosti -ohjelmaa.

Hän on myös vuonna 1992 perustetun yhteiskunnallisen kulttuurilehden New Literary Observer - Novoje Literaturnoje Obozrenie päätoimittaja. - Kyllä, Irina on sukua Mihail Prohoroville, hänen vanhempi sisarensa.