Uskottavaa ajankuvaa - amatöörivoimin

Olen kiertänyt Pietarin teattereita. Olen etsinyt kuvaa tätä ajasta. Olen halunnut kuulla mitä tämän ajan nuoret teatterintekijät ajastaan ajattelevat. Suurta nukketeatteria (Bol'shoi teatr kukol', BTK) lukuun ottamatta en ole löytänyt rehellistä, kyseenalaistavaa tämän päivän teatteria.

Mutta nyt sen löysin: vierailin perjantaina amatöörivoimin tehdyssä nuorten elämää kuvaavassa esityksessä. Valokuvat esityksestä ovat hämäriä, koska näyttelijät näyttelivät omaa elämäänsä: hylättyjen, yhteiskunnan ja perheensä hylkäämien lasten ja nuorten elämää. Venäjällä sosiaaliorvon käsite on kaikille tuttu: lasten vanhemmat elävät, mutta eivät kykene huolehtimaan heistä. Vanhemmilta on vanhempainoikeudet otettu pois. Lapset ja nuoret elävät usein laitoksissa, isoissakin.

Näytelmä pohjautuu Ljudmila Razumovskajan 90-luvun kaaoksen vuosia kuvaavaan näytelmään. Siinä kuvataaan katulapsia, joita ei enää juuri näe, vaikka muut sosiaaliset ongelmat ovat yhä edelleen tuttuja. Näytelmässä on kiltti hölmö, kehityksessään jälkeen jäänyt, jota kadulla nokkelammaksi kasvaneen on helppo höynäyttää; murrosikäinen tyttö, joka odottaa lasta tuntemattomalla isälle; nuori pitkäsäärinen kaunotar, joka yrittää ratkaista ongelmansa prostituutiolla; ja toinen, nuori mies, joka päättää ryhtyä munkiksi ja jonka vakaumusta toiset pilkkaavat; on myös myönteinen sankari - kunnon poika, joka haluaa raskaana olevan tytön kanssa naimisiin; ja pari yhtä nuorta konnaa, joiden arvot ovat nopean rahan ansaitsemisessa.

Kliseemäistä, saattaisi arvostelija sanoa, mutta kun tietää taustat, ei ole kanttia moittia musta-valkoisuudesta. Näyttämöllä ei esitetä vaan eletään omaa elämää todeksi. Näytetään sisäisen maailman koveneminen, joka syntyy ulkomaailman kovuudesta. Ja samalla: hyvyys, jota ihmisessä on luonnostaan ja joka tekee muutoksen mahdolliseksi.

Eeva-Liisa

Näytelmän järjesti vapaaehtoisten sosiaaliohjelmien järjestö Galaxy, ohjasi psykologi-dramaturgi Marina Kutsak. Ja koskettavasti näyttelivät Aleksandr, Viktoria, Nadezhda, Anastasia, Timur, toinen Aleksandr, Vjatsheslav, Artjom ja Marina.  

  

Saisiko olla (t)viittaamatta?

 
Nyt en enää kestä: onko kaikkien pakko (t)viitata? Onko kaikkien pakko olla yhtä "sosiaalisia", samalla lailla "sosiaalisia", kaikkien kanssa yhtäaikaa koko ajan? Entä jos haluaisin olla sosiaalinen omalla tavallani, tai vanhanaikaisesti sosiaalinen: puhella rappukäytävässä sanan pari jonkun kanssa? Vaihtaa ajatuksia bussissa vierustoverin kanssa? Haa nyt joku (t)viittaaja puolustautuu: eihän se toki ole kielletty. No ei ole, mutta kaikkea ei jaksa eikä ehdi. Jos (t)viittaan istuessani bussissa, en ehdi edes vilkaista kuka vieressäni istuu.

Mitä (t)viitissä mahtuu sanomaan? Mitä oleellista, jota ilman maailma ei tulisi toimeen? Väitän, että (t)viitit ovat taas vain yksi tapa tyhmentyä (olla muka perustellusti jotain mieltä luoja paratkoon), asosiaalistua (oikeasti ei olla yhteydessä niiden kanssa, joiden seurassa ollaan, vaan seurustellaan jossain kuvitteellisesti paremmassa seurassa) ja kertoa suurelle joukolle ihmisiä: minä, minä, minä. 

Mitä tekemistä tällä purkauksella on Pietarin kanssa? Eipä juuri mitään. Ehkä vain sellaisen rihmanohuen assosiaation verran, että koko tämä kurjuus eli pseudoelämä milloin (t)viitaten, milloin surffaillen, milloin naamakirjassa puolelle maailmaa elämäänsä "jakaen" on astunut myös Pietarin katukuvaan, kahvilakulttuuriin, ja mikä pahinta: teattereihin, konsertteihin, oopperaan, balettiin. Älypuhelimia ei sammuteta, kun astutaan taidelaitoksiin. Niihin vastataan. Niitä räpläillään. Niihin kuiskataan kovaa, että kuuluu. Jos vierustoveri (minä) pyydän sulkemaan välkkyvän laitteen, naapuri tuijottaa minua halveksivasti, lupaa sulkea, eikä sulje.

Kahviloissa kauniit nuoret parit istuvat nokakkain, kumpikin laitteensa kanssa. Kahvit jäähtyvät, tunteet. Kadulla lapsi on kumartunut kevään synnyttymän vesilammikon ääreen ja huutaa: "Mama, mama - smotri! Äiti katso!" Äiti ei vilkaisekaan maailman uusinta ja ihaninta keväistä lätäkköä, vaan vetäisee lapsen kiukkuisesti luokseen: "Ne trogai! Älä likaa itseäsi!"

Voi pietarilaisia. Voi ihmisiä. Voi meitä. Huvudstadsbladetin sunnuntainumerossa 23.3. toimittaja Ulrika Gustafsson ihmettelee: "Jag kan inte låta bli att undra, hur Tove Jansson skulle ha beskrivit oss - ständigt sms:ande, facebookande och twittrande?" "En voi olla ihmettelemättä miten Tove Jansson olisi kuvaillut meitä - jatkuvasti tekstailemassa, feisbookissa ja twiittaamassa?"

En tiedä. Mutta pyrin omaksumaan pikku-Myyn häijynviisaan, omaehtoisen asenteen ja pärjätä (t)viittaamatta.

Eeva-Liisa

Valoa ja varjoa Krimillä

Taiteilija kertoo aina Krimin valosta, varjosta, merestä, kukkivista puista. Sinne hänen ja koko taiteilijaperheen on päästävä jo varhain keväällä. Joskus hän kuulemma kävi jo pääsiäisen tienoilla 'tarkistamassa' paikkoja. Mitä vielä: miesten kanssa ottivat ryypyn jos toisenkin tapaamisen kunniaksi, mutta eniten sinne vetää valo ja Krimin niemimaalla eletyn lapsuuden muistot. Aivan sama mikä hänen taustansa lopulta on: tarinat kietoutuivat toiseensa, ihminen ihmiseen. 

Kuvat hehkuvat valoa. Ne ovat niin täynnä valoa, että silmiin sattuu. Kesäisellä tiellä ratsastaa kaksi hahmoa, kolmas istuu pienillä rattailla. Tie on kylätie, joka kulkee veden äärellä, ehkä Mustan meren rannoilla. Hylätty talo hohtaa valkoisen auringossa. Pihalla puunkäkkyrä kohoaa korkeammalle kuin talon katto. Ruoho on korkeaa, ihmisiä ei käy. Balaklavan linnoitus häämöttää okranharmaassa vuoristossa, pienen kaupungin talot turkooseine kattoineen tervehtivät pientä kalastusvenettä, joka puskee aallokossa.

Minulle Krimin niemimaa oli ollut vain myyttinen paikka, josta olin lukenut vuonna 1984 ruotsiksi käännetystä Vasili Aksionovin romaanista Krimin saari. Olin Tukholmassa ja synnyttänyt juuri tyttäreni, voin hyvin ja luin jännittävää romaania. Muistan hämärästi juonen ja tyylin: Krimin niemimaa onkin säilynyt itsenäisenä, siellä vallitsee kapitalismin ihanuus - mutta ei sekään välty satiirikon teräviltä viilloilta, vaikka Aksionov ei suinkaan ihaillut kritiikittömästi Neuvostoliittoa. Päinvastoin: toisinajattelija joutui jättämään kotimaansa ja muutti Yhdysvaltoihin 80-luvulla.

Kirjailijan ja kuvataiteilijan tarinoiden ja kuvien kautta olen ymmärtänyt, että myytin takana on aurinko, maa ja meri, ihmiset, aprikoosipuut, joiden hedelmät saavat kasvaa kypsiksi asti auringossa. Olen saanut maistaa Krimin niemimaalla kypsyneitä viinejä. Mieleeni on hiipinyt haave päästä kyläteille, nähdä valkoiset talot, maistaa oliiveja ja aprikooseja suoraan puusta. Nähdä ihmiset omassa ympäristössään, valossa ja varjossa. 

Tänään niemimaan yllä on varjo, en tiedä koska valo palaa ja mistä suunnasta.   

Eeva-Liisa