Nyt en enää kestä: onko kaikkien pakko (t)viitata? Onko kaikkien pakko olla yhtä "sosiaalisia", samalla lailla "sosiaalisia", kaikkien kanssa yhtäaikaa koko ajan? Entä jos haluaisin olla sosiaalinen omalla tavallani, tai vanhanaikaisesti sosiaalinen: puhella rappukäytävässä sanan pari jonkun kanssa? Vaihtaa ajatuksia bussissa vierustoverin kanssa? Haa nyt joku (t)viittaaja puolustautuu: eihän se toki ole kielletty. No ei ole, mutta kaikkea ei jaksa eikä ehdi. Jos (t)viittaan istuessani bussissa, en ehdi edes vilkaista kuka vieressäni istuu.
Mitä (t)viitissä mahtuu sanomaan? Mitä oleellista, jota ilman maailma ei tulisi toimeen? Väitän, että (t)viitit ovat taas vain yksi tapa tyhmentyä (olla muka perustellusti jotain mieltä luoja paratkoon), asosiaalistua (oikeasti ei olla yhteydessä niiden kanssa, joiden seurassa ollaan, vaan seurustellaan jossain kuvitteellisesti paremmassa seurassa) ja kertoa suurelle joukolle ihmisiä: minä, minä, minä.
Mitä tekemistä tällä purkauksella on Pietarin kanssa? Eipä juuri mitään. Ehkä vain sellaisen rihmanohuen assosiaation verran, että koko tämä kurjuus eli pseudoelämä milloin (t)viitaten, milloin surffaillen, milloin naamakirjassa puolelle maailmaa elämäänsä "jakaen" on astunut myös Pietarin katukuvaan, kahvilakulttuuriin, ja mikä pahinta: teattereihin, konsertteihin, oopperaan, balettiin. Älypuhelimia ei sammuteta, kun astutaan taidelaitoksiin. Niihin vastataan. Niitä räpläillään. Niihin kuiskataan kovaa, että kuuluu. Jos vierustoveri (minä) pyydän sulkemaan välkkyvän laitteen, naapuri tuijottaa minua halveksivasti, lupaa sulkea, eikä sulje.
Kahviloissa kauniit nuoret parit istuvat nokakkain, kumpikin laitteensa kanssa. Kahvit jäähtyvät, tunteet. Kadulla lapsi on kumartunut kevään synnyttymän vesilammikon ääreen ja huutaa: "Mama, mama - smotri! Äiti katso!" Äiti ei vilkaisekaan maailman uusinta ja ihaninta keväistä lätäkköä, vaan vetäisee lapsen kiukkuisesti luokseen: "Ne trogai! Älä likaa itseäsi!"
Voi pietarilaisia. Voi ihmisiä. Voi meitä. Huvudstadsbladetin sunnuntainumerossa 23.3. toimittaja Ulrika Gustafsson ihmettelee: "Jag kan inte låta bli att undra, hur Tove Jansson skulle ha beskrivit oss - ständigt sms:ande, facebookande och twittrande?" "En voi olla ihmettelemättä miten Tove Jansson olisi kuvaillut meitä - jatkuvasti tekstailemassa, feisbookissa ja twiittaamassa?"
En tiedä. Mutta pyrin omaksumaan pikku-Myyn häijynviisaan, omaehtoisen asenteen ja pärjätä (t)viittaamatta.
Eeva-Liisa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti