Muumina Venäjällä

Saavuin Pietariin juhlistamaan blogimme 1-vuotispäivää 17.2.  Halusin lisäksi kokea aidon Pietarin talven kiperine pakkasineen ja kinoksineen. Minulla on muistoja myös räntäisestä Pietarista, jäisistä jalkakäytävistä, joilla saa varoa katoilta putoavia jääpuikkoja. Varauduin kaikkeen upouusin goretex-jalkinein. Koekäveltyäni ne Helsingissä oikeaoppiset urakuviot täyttyivät pienistä kivenmurusista. Pietarissa lumesta ei ole jälkeäkään ja jalkakäytävät puhtaiksi siivotut. Ihmiset kulkevat ilman käsineitä, välillä sataa syksyisesti. Talviolympialaisia hehkutetaan väkinäisesti mediassa.

Luin sunnuntaihesarista  Jarkko Tontin analyysin sananvapauden tilasta Suomessa. Tove Janssonin 100-vuotisjuhlan merkeissä hän vertaa maatamme muumilaaksoon sekä entisiä ja nykyisiä päämiehiä muumeihin, jotka eivät uskalla arvostella Venäjää. Päänainen taas on äksy hemulitäti: tämä oli kuulopuheiden mukaan ylläpitänyt ”tunnetason Yhdysvaltain vastaisuutta”.  Muumilaakson asukkaat puolestaan elävät menneisyydessä, koska eivät ymmärrä haluta NATO-jäsenyyttä. Saksalaiset ja virolaiset eivät ole mitään pelokkaita muumeja, vaan vapaita natolaisia.

Aiemmin poliittiset analogiat haettiin vaikkapa Väinö Linnan teoksista, nyt muumipeikoista. Linna tuskin olisi mieltään pahoittanut. Mutta pelkäänpä Tove Janssonin muumitaivaassaan muuttuvan äksyksi hemulitädiksi, kun muumeilla tehdään politiikkaa. Hänen maailmassaan asiat ovat monisyisiä ja yllättäviä. Jos ei pidä varaansa, voi käydä kuten muumille ja mymmelille; joutuu hemulin imuriin roskien mukana. Mutta ei hätää: urhea pikku Myy saksii heidät ulos. Venäjällä Janssonin, rakastetusta kirjasta ”Što dalše?”on otettu uusintapainos. Mutta kuka tietää, ”Kuinkas sitten käyneekään?”

Olen liikkunut Pietarissa pysähtyneisyyden ja perestroikan ajoista nykypäiviin. Kovin vähän ovat suomalaiset voineet kansalaisyhteiskunnan edistämiseen vaikuttaa. Usein taloudelliset intressit ovat ajaneet ihmisoikeuksien ohi (samoin kuten ne tänään ajavat suhteessa Kiinaan). Mahdollisuus myydä suomalaisia laitteita arktisen öljynporauksen käyttöön on tärkeämpää kuin yhden Suomen kansalaisen laiton pidätys mielenilmauksen takia. Tšernyševskajan metroaseman edessä näen arviolta kuusitoistavuotiaan tytön kerjäämässä. Tämän jalat ovat riisitaudin johdosta vääntyneet pahasti sivulle. Sydäntä särkee katsoa, vaikka näihin on tottunut. Kysyn Tšernyševskin lailla: ”Mitä tehdä?” Päinvastoin kuin Tšernyševski, en osaa vastata. Nostan käteni ja lausun vanhan juutalaisen rukouksen: Anna minulle nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan!

Olen kävellyt kilometrejä sateenharmaassa Pietarissa. Kengän urissa ei ole kivenmurenaakaan. Vastaan on kävellyt tuhansia tuulenpieksemiä pietarilaisia. Erityistä innostusta olympialaisiin en havaitse. Minulle on yhdentekevää kuka voittaa jääkiekossa.  

Mikko