HEINER MÜLLER HÄMMENTÄÄ

kuva V. Vasiljev

Heiner Müller (1929 - 1995) oli merkittävimpiä saksalaisia näytelmäkirjailijoita, jonka tekstejä on Suomessa esitetty melko vähän. Itse muistan Annette Arlanderin hienon tulkinnan ”Minä jäätynyt myrsky” Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1988 sekä kuunnelmaversion ”Hamletinkoneesta” 1989. Tänä keväänä pietarilaisessa ”Prijut komedianta” -teatterissa uuden polven ohjaaja Dmitri Volkostrelov lähti kaatamaan jähmettyneitä teatterikäsityksiä Müllerin novellista dramatisoidulla esityksellä ”Любовная история” (Rakkaustarina). Esitteen mukaan se on tarkoitettu niille, jotka ovat perillä teatterin uusimmista virtauksista. Volkostrelov riisuu esityksestä ohjaajan ja näyttelijäntyön gloorian. Työtä on ylistetty, mutta toisaalta Volkostrelovia väitetään demagogiksi ja provokaattoriksi.

Heiner Müllerin mukaan teatterin ei pidä tehdä tulkintaa tekstistä. Teksti on itsenäinen osa esitystä ilman arvottamista, maalailua tai tulkintaa, samoin myös äänet, musiikki ja näyttämökuvat. Tulkitseminen kuuluu katsojalle, se ei voi tapahtua näyttämöllä. Volkostrelov ei esitä katsojille omia näkemyksiään, vaan asettaa heidät osaksi esitysprosessia. Katsoja joutuu huomion kohteeksi ja tuntee olonsa epämukavaksi, kun häneltä viedään tarinan seuraamiseen liittyvä mielihyvä. Hän yrittää puolustaa petettyjä katsomisodotuksiaan ja alkaa reagoida voimakkaasti tapahtumiin. Käyttäen yksinkertaisia teatterin keinoja (toisto, tunteista riisuminen, tarinan pilkkominen episodeihin, kohtausten katkaisu esiripulla, jähmettyneet kohtaukset) Volkostrelov saa katsojan tilaan, jossa tämän on vaikea hillitä itseään. Tuo tila on olennainen osa esitystä eikä se pääty esiripun sulkeutumiseen. Esitys jatkuu katsojan päässä. 

Katsoin esityksen heinäkuussa. Juoni on yksinkertainen: sukupuolten välisestä tasa-arvosta kiinnostuneen opiskelijan ja tehtaan tytön rakkaustarina alusta loppuun (opiskelijan ihanteiden kuihtuminen tytön tullessa raskaaksi). Kumpaakin esitti kaksi eri näyttelijää. Aluksi jokainen neljästä näyttelijästä kävi vuorollaan parin minuutin verran seisomassa ääneti ja liikkumatta yleisön edessä. Seuraavaksi kukin näyttelijä esitti vuorollaan saman monologin. Mies vaihtui naiseen, nainen mieheen, millä korostettiin tasa-arvon ideaa. Teksti kertaantui nauhalta tulevana puheena sekoittaen äänet ja henkilöt toistensa kaltaisiksi kuin lavasteena olevat juomalasit (tyttö valmisti laseja tehtaalla). 

Esityksen jatkuessa samanlaisena yleisö alkoi hermostua, kännykät välkkyivät, kuului supinaa ja jupinaa. Ensimmäiset poistuivat ennen puoltaväliä. Eräs pukumies nousi seisomaan ja alkoi repiä äänekkäästi ohjelmalehtistä. Oletettua loppukohtausta toistettiin niin kauan kuin salissa oli yleisöä. Esirippu vedettiin kiinni. Mikäli väki jäi paikoilleen, se avattiin ja kohtaus esitettiin uudestaan. Nariseva esirippu sulkeutui ja avautui. Jonkin ajan päästä vahtimestari sytytti valot katsomoon, avasi oven ja vinkkasi yleisöä poistumaan. Näyttelijät jatkoivat. Ohjaaja tuli keräämään penkeille jääneitä roskia. Vieressäni ollut keski-ikäinen nainen sanoi määrätietoisesti: ”Katsotaan kuka lähtee ensin, me vai he!” Lopulta väki alkoi siirtyä kohti ovia. Esirippu sulkeutui viimeisen kerran ilman loppuaplodeja (ja katsojia). Jäi epäselväksi oliko esitys sittenkään loppunut. Hämmentynyt yleisö jäi pienissä ryhmissä keskustelemaan ruuhkaiselle Sadovaja-kadulle. Ohjaaja vaikutti tyytyväiseltä.

Mikko