KESÄTEATTERIAKO?

Ei, ei Pietarista kesäteatteria löydä. Sellaista, jota meillä kutsutaan kesäteatteriksi: klassikkoja Pyynikinharjun pyörivällä lavalla tai paikallisia, amatöörivoimin kesäisessä kotiseutumaisemassa toteutettuja romanttisia komedioita tai paikkakunnan historiasta kertovia tarinoita.

Mutta kyllä teatterit toimivat kesälläkin. Mikko katsoi avantgardea, minä taas näin tänä heinäkuuna Salvador ja Gala Dalin elämästä kertovan komedian Gala Dalin oikku ja Jevgeni Jevtushenkon runojen ja latvialaisen Raimond Paulsin musiikin ympärille kootun näytelmän, Paluu rakkauteen.

Katsoessani Estraditeatterin näytelmää puolihullusta nerosta, Dalista, tajusin, että vaimo Galahan oli venäläinen. Siitä venäläisen yleisön innostus. En tiedä, onko Aram Hatshaturjanin vierailu Dalin luona historiallisesti tosi, mutta herkullinen se on: livreepukuinen ja valkohansikkainen hovimestari ottaa kyllä Neuvostoliiton lähettilään Hatshaturjanin juhlallisesti vastaan, majoittaa kuin hotelliin ja keskustelee kohteliaasti ulkoa opetelluin venäläisin kohteliaisuusfraasein. Mutta hyvää alkua pitemmälle säveltäjä ei pääse... Aika kuluu, ja kuluu, ja kuluu. Niinpä Hatshaturjanille alkavat hyvinvarustetun, mutta suljetun, residenssin juomat maistua yhä paremmin - isäntäparin loistaessa poissaolollaan.

Koko komedia kiertyy tämän tragikoomisen episodin ympärille: kuinka Dali ja Gala selvittävät lievästi sanoen kiemuraisia välejään, mutta elävät samalla täysin symbioottisessa suhteessa toisiinsa. Ja keskustelevat mitä tehdä vieraalle, jota kummallakaan ei ole aikaa - tai halua - tavata.

Komedialta ei syvällisiä pohdintoja odota. Dalin ja Galan hurja, hullu rakkaus ja Hatshaturjanin - vai peräti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton -  pyrkimys päästä maailmankuulun Dalin puheille Galan avulla, on yksinkertaisen inhimillistä ja tunnistettavaa. 

Baltiski Domin (Baltic House, Itämeren talo) näytelmä peilaa Neuvostoliiton 60-lukua runoilija Jevgeni Jevtushenkon elämäntarinan ja runojen kautta. Runoilija on elänyt ja elää nykyään 81-vuotiaana pitkiä kausia ulkomailla, erityisesti Amerikassa.

60-luvun intelligentsiaa, runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita, näyttelevät nuoret 2010-luvun näyttelijät ovat uskomattoman monitaitoisia: he laulavat, lausuvat, tanssivat, tekevät akrobaattitemppuja, rullaluistelevat mestarillisesti. Kun taas Jevtushenkon roolia näyttelevä iäkäs mies jää kaikin tavoin niin roolihahmossaan kuin näyttelijänä heidän jalkoihinsa: liikunnallisesti, pukeutumisessa, taitojen esittelyssä. Samalla hän on näyttämön koskettavin hahmo: ei yli-ihminen, vaan rosoinen ihminen tunteineen, runoineen.

Runoilija on kirjoittanut Neuvostoliitossa vaietuista aiheista, kuten tunnetuimmassa runoelmassaan Babi Jar, jossa hän kertoi juutalaisten joukkomurhasta Kiovan liepeillä vuonna 1941. Hän esitti maan virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä, vaikka toisaalta häntä kohtaan on esitetty voimakkaita syytöksiä takin kääntämisestä: sopivasti kritiikkiä, mutta vain kulloisenkin poliittisen tuulen myötäisesti. Kaikki eivät myöskään anna hänen kirjalliselle tuotannolleen kummoistakaan arvoa, vaikka hän on niin kotimaassaan kuin ulkomailla nimekäs ja runsaasti palkittu.

Jevgeni Jevtushenkoa koskevien ristiriitaisten ja täysin vastakkaisten arvioiden vaivaamana jää näytelmän sanoma minulle epäselväksi. Osa näyttämösovituksen hienovaraisista viesteistä liittynee tuon ajan ja nykyajan suhteen peilaamiseen, ne ovat piiloviestintää, jota on toisissa olosuhteissa eläneen vaikeaa havaita. Viestit havaitsee ja tunnistaa eletyn, käsinkosketetun ja koetun kautta.

Eeva-Liisa