KESÄTEATTERIAKO?

Ei, ei Pietarista kesäteatteria löydä. Sellaista, jota meillä kutsutaan kesäteatteriksi: klassikkoja Pyynikinharjun pyörivällä lavalla tai paikallisia, amatöörivoimin kesäisessä kotiseutumaisemassa toteutettuja romanttisia komedioita tai paikkakunnan historiasta kertovia tarinoita.

Mutta kyllä teatterit toimivat kesälläkin. Mikko katsoi avantgardea, minä taas näin tänä heinäkuuna Salvador ja Gala Dalin elämästä kertovan komedian Gala Dalin oikku ja Jevgeni Jevtushenkon runojen ja latvialaisen Raimond Paulsin musiikin ympärille kootun näytelmän, Paluu rakkauteen.

Katsoessani Estraditeatterin näytelmää puolihullusta nerosta, Dalista, tajusin, että vaimo Galahan oli venäläinen. Siitä venäläisen yleisön innostus. En tiedä, onko Aram Hatshaturjanin vierailu Dalin luona historiallisesti tosi, mutta herkullinen se on: livreepukuinen ja valkohansikkainen hovimestari ottaa kyllä Neuvostoliiton lähettilään Hatshaturjanin juhlallisesti vastaan, majoittaa kuin hotelliin ja keskustelee kohteliaasti ulkoa opetelluin venäläisin kohteliaisuusfraasein. Mutta hyvää alkua pitemmälle säveltäjä ei pääse... Aika kuluu, ja kuluu, ja kuluu. Niinpä Hatshaturjanille alkavat hyvinvarustetun, mutta suljetun, residenssin juomat maistua yhä paremmin - isäntäparin loistaessa poissaolollaan.

Koko komedia kiertyy tämän tragikoomisen episodin ympärille: kuinka Dali ja Gala selvittävät lievästi sanoen kiemuraisia välejään, mutta elävät samalla täysin symbioottisessa suhteessa toisiinsa. Ja keskustelevat mitä tehdä vieraalle, jota kummallakaan ei ole aikaa - tai halua - tavata.

Komedialta ei syvällisiä pohdintoja odota. Dalin ja Galan hurja, hullu rakkaus ja Hatshaturjanin - vai peräti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton -  pyrkimys päästä maailmankuulun Dalin puheille Galan avulla, on yksinkertaisen inhimillistä ja tunnistettavaa. 

Baltiski Domin (Baltic House, Itämeren talo) näytelmä peilaa Neuvostoliiton 60-lukua runoilija Jevgeni Jevtushenkon elämäntarinan ja runojen kautta. Runoilija on elänyt ja elää nykyään 81-vuotiaana pitkiä kausia ulkomailla, erityisesti Amerikassa.

60-luvun intelligentsiaa, runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita, näyttelevät nuoret 2010-luvun näyttelijät ovat uskomattoman monitaitoisia: he laulavat, lausuvat, tanssivat, tekevät akrobaattitemppuja, rullaluistelevat mestarillisesti. Kun taas Jevtushenkon roolia näyttelevä iäkäs mies jää kaikin tavoin niin roolihahmossaan kuin näyttelijänä heidän jalkoihinsa: liikunnallisesti, pukeutumisessa, taitojen esittelyssä. Samalla hän on näyttämön koskettavin hahmo: ei yli-ihminen, vaan rosoinen ihminen tunteineen, runoineen.

Runoilija on kirjoittanut Neuvostoliitossa vaietuista aiheista, kuten tunnetuimmassa runoelmassaan Babi Jar, jossa hän kertoi juutalaisten joukkomurhasta Kiovan liepeillä vuonna 1941. Hän esitti maan virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä, vaikka toisaalta häntä kohtaan on esitetty voimakkaita syytöksiä takin kääntämisestä: sopivasti kritiikkiä, mutta vain kulloisenkin poliittisen tuulen myötäisesti. Kaikki eivät myöskään anna hänen kirjalliselle tuotannolleen kummoistakaan arvoa, vaikka hän on niin kotimaassaan kuin ulkomailla nimekäs ja runsaasti palkittu.

Jevgeni Jevtushenkoa koskevien ristiriitaisten ja täysin vastakkaisten arvioiden vaivaamana jää näytelmän sanoma minulle epäselväksi. Osa näyttämösovituksen hienovaraisista viesteistä liittynee tuon ajan ja nykyajan suhteen peilaamiseen, ne ovat piiloviestintää, jota on toisissa olosuhteissa eläneen vaikeaa havaita. Viestit havaitsee ja tunnistaa eletyn, käsinkosketetun ja koetun kautta.

Eeva-Liisa

  

HEINER MÜLLER HÄMMENTÄÄ

kuva V. Vasiljev

Heiner Müller (1929 - 1995) oli merkittävimpiä saksalaisia näytelmäkirjailijoita, jonka tekstejä on Suomessa esitetty melko vähän. Itse muistan Annette Arlanderin hienon tulkinnan ”Minä jäätynyt myrsky” Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1988 sekä kuunnelmaversion ”Hamletinkoneesta” 1989. Tänä keväänä pietarilaisessa ”Prijut komedianta” -teatterissa uuden polven ohjaaja Dmitri Volkostrelov lähti kaatamaan jähmettyneitä teatterikäsityksiä Müllerin novellista dramatisoidulla esityksellä ”Любовная история” (Rakkaustarina). Esitteen mukaan se on tarkoitettu niille, jotka ovat perillä teatterin uusimmista virtauksista. Volkostrelov riisuu esityksestä ohjaajan ja näyttelijäntyön gloorian. Työtä on ylistetty, mutta toisaalta Volkostrelovia väitetään demagogiksi ja provokaattoriksi.

Heiner Müllerin mukaan teatterin ei pidä tehdä tulkintaa tekstistä. Teksti on itsenäinen osa esitystä ilman arvottamista, maalailua tai tulkintaa, samoin myös äänet, musiikki ja näyttämökuvat. Tulkitseminen kuuluu katsojalle, se ei voi tapahtua näyttämöllä. Volkostrelov ei esitä katsojille omia näkemyksiään, vaan asettaa heidät osaksi esitysprosessia. Katsoja joutuu huomion kohteeksi ja tuntee olonsa epämukavaksi, kun häneltä viedään tarinan seuraamiseen liittyvä mielihyvä. Hän yrittää puolustaa petettyjä katsomisodotuksiaan ja alkaa reagoida voimakkaasti tapahtumiin. Käyttäen yksinkertaisia teatterin keinoja (toisto, tunteista riisuminen, tarinan pilkkominen episodeihin, kohtausten katkaisu esiripulla, jähmettyneet kohtaukset) Volkostrelov saa katsojan tilaan, jossa tämän on vaikea hillitä itseään. Tuo tila on olennainen osa esitystä eikä se pääty esiripun sulkeutumiseen. Esitys jatkuu katsojan päässä. 

Katsoin esityksen heinäkuussa. Juoni on yksinkertainen: sukupuolten välisestä tasa-arvosta kiinnostuneen opiskelijan ja tehtaan tytön rakkaustarina alusta loppuun (opiskelijan ihanteiden kuihtuminen tytön tullessa raskaaksi). Kumpaakin esitti kaksi eri näyttelijää. Aluksi jokainen neljästä näyttelijästä kävi vuorollaan parin minuutin verran seisomassa ääneti ja liikkumatta yleisön edessä. Seuraavaksi kukin näyttelijä esitti vuorollaan saman monologin. Mies vaihtui naiseen, nainen mieheen, millä korostettiin tasa-arvon ideaa. Teksti kertaantui nauhalta tulevana puheena sekoittaen äänet ja henkilöt toistensa kaltaisiksi kuin lavasteena olevat juomalasit (tyttö valmisti laseja tehtaalla). 

Esityksen jatkuessa samanlaisena yleisö alkoi hermostua, kännykät välkkyivät, kuului supinaa ja jupinaa. Ensimmäiset poistuivat ennen puoltaväliä. Eräs pukumies nousi seisomaan ja alkoi repiä äänekkäästi ohjelmalehtistä. Oletettua loppukohtausta toistettiin niin kauan kuin salissa oli yleisöä. Esirippu vedettiin kiinni. Mikäli väki jäi paikoilleen, se avattiin ja kohtaus esitettiin uudestaan. Nariseva esirippu sulkeutui ja avautui. Jonkin ajan päästä vahtimestari sytytti valot katsomoon, avasi oven ja vinkkasi yleisöä poistumaan. Näyttelijät jatkoivat. Ohjaaja tuli keräämään penkeille jääneitä roskia. Vieressäni ollut keski-ikäinen nainen sanoi määrätietoisesti: ”Katsotaan kuka lähtee ensin, me vai he!” Lopulta väki alkoi siirtyä kohti ovia. Esirippu sulkeutui viimeisen kerran ilman loppuaplodeja (ja katsojia). Jäi epäselväksi oliko esitys sittenkään loppunut. Hämmentynyt yleisö jäi pienissä ryhmissä keskustelemaan ruuhkaiselle Sadovaja-kadulle. Ohjaaja vaikutti tyytyväiseltä.

Mikko