Kuunliljoja Äyräpäässä

 1.6.2013

Olemme retkellä Karjalan kannaksella syreenien aikaan. Emme kuulu niihin, joilla suku on Karjalasta ja jotka ovat imeneet Karjalan myyttejä äidinmaidon mukana ja kuunnelleet korvat hehkuen tositarinoita sodista. Haluan ymmärtää itse ja näyttää pojalleni, nuorelle puoliksi ruotsalaiselle, puoliksi suomalaiselle teknologian opiskelijalle, mitä Karjala on mahtanut olla, mitä siellä on tapahtunut ja mitä siellä tänään on.

Seuraamme Mannerheim-linjaa, jota oppaamme Aleksandr on tutkinut 70-luvulta lähtien. Hän kertoo alkutaipaleestaan: ei ollut virallista tietoa, piti etsiä arkistojen kätköistä, lukea mitä löysi. Ei ollut teitä eikä tienviittoja. Piti kulkea kinttupolkuja, rämpiä soilla ja rämettyneissä metsissä. Jossain vaiheessa Aleksandr sai polkupyörän: tutkimusmatkailu helpottui huomattavasti.  

Metsästä poikkeamme kyliin ja kirkkojen raunioille, hautausmaille. Käymme Muolaan hautausmaalla, Äyräpään sankarivainajien muistomerkeillä. Ohitamme Kyyrölän, Pasurin, Nurmijärven. Raudun kylän kohdalla oppaamme kertoo sen olleen yksi vuoden 1918 sisällissodan näyttämöitä: vapaussodan, kuten hän sotaa nimittää. Aivan lähellä olevassa laaksossa kaatui taisteluissa satoja miehiä, siitä nimi Kuolemanlaakso. 

Äyräpään hautausmaalla on laatta kirkon muistoksi: "Tällä paikalla sijaitsi Äyräpään kirkko 1934 - 1944". Minusta kiven ympärillä olevat vihreät lehdet ovat kuunliljan lehtiä. Päätän, että ne ovat kuunliljan lehtiä ja annan ajatusteni vieriä Olavi Paavolaiseen, jonka kotitalo Vienola olisi tuolla jossain, kilometrin päässä Kivennavan kirkolta Viipuria kohti. Siellä se olisi puutarhoineen ja ihmeen ihanine kukkineen, leikoijoineen, tiikerililjoineen, sulkaneilikoineen. Ja kuunliljoineen. Jos Kivennalta poistuva Suomen armeija ei olisi polttanut sitä irtaimistoineen talvisodan alkaessa.

Retkellä tulee myös yllätyksiä: Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323 pystytetty rajakivi, ristikivi Novgorodin ja Ruotsin rajalle. Kivi muistuttaa vielä vanhemmista ajoista ja rajoista, keskellä metsää. Luulen ensin, että kivi olisi pystytetty myöhemmin muistomerkiksi, mutta Aleksandr vakuuttaa, että se on aito rajakivi.   

Vasta retken jälkeen muistan, että olen ollut Äyräpäässä, Inkilän kylässä jo aikaisemminkin: sukulaismatkalla kummitätini kanssa 90-luvulla. Hän järjesti Inkilä-seuran aktiivina  matkoja kannakselle, kotipaikoille. Minäkin, länsisuomalainen, pääsin mukaan. Sillä reissulla oli myös kuuma, tuomet tuoksuivat huumaavasti ja kaukaisesti aloin aavistaa kaikkien Karjalasta pakon edessä lähteneiden murheen ja polton.   

Eeva-Liisa