Minulla ei ole mitään kontakteja Pietarissa eläviin uzbekkeihin, tadzhikkeihin, azereihin, armenialaisiin tai edes ukrainalaisiin. Tai no onhan niitä: kun ostan uzbekkilaiselta luottomyyjältäni punaista basilikaa, aprikooseja ja granaattiomenamehua katukioskilta. Kun käyn armenialaisella kampaajallani. Kun väistelen rakennustyömaalle jonottavia (luultavasti) tadzhikkeja. Kun käyn ukrainalaisessa tai, vielä paljon useammin, gruusialaisessa ravintolassa. Yhtään azeria en ole kohdannut, niin että olisin tiennyt hänen olevan Azerbaidzhanista. Miten on mahdollista asua viiden miljoonan megapoliksessa, joka ei tulisi päivääkään toimeen ilman vierastyövoimaansa, tutustumatta yhdenkään elämään?
Tänään seisoin pitelemässä sadetta porttikongissa. Siellä oli äiti lastenvaunujen kanssa, nuori halaileva pari, pitkähiuksinen boheeminoloinen keski-ikäinen venäläismies ja minä. Sitten sinne juoksi tummahiuksinen ja kultahampainen keskiaasialainen mies. Katsoimme kaikki kadulle, odotimme sateen loppumista. Näimme kuinka Furshtatskajan puistokadun penkiltä vääntäytyi ylös laitapuolen kulkija, joka nilkutti minkä pääsi läpimärkänä sateesta sivukujan uumeniin. Boheemi ja kultahampainen loivat katseen toisiinsa. En tiedä mitä he ajattelivat, mutta heidän toinen toiseensa luomassaan katseessa oli yhteinen kokemus, yhteisymmärrys. Tunsivatko he märkänä nilkuttavaa kohtaan myötätuntoa, jonka jakoivat? Joka tapauksessa katseeseen tiivistyi tämä lyhyt jaettu hetki. Ehkä juuri kunnioitus.
Eeva-Liisa
Kuvissa hiljattain katukuvaan ilmestynyt Pietarin kaupungin mainos Kielet ovat erilaisia, arvo on yhteinen. Kuvassa on venäläinen sana 'kunnioitus' ukrainaksi, azeriksi, gruusiaksi, tadzhikiksi ja uzbekiksi.
