Taurian satakieli

Kävelin Taurian puistossa. Etsin satakieltäni, jota ystäväni ei uskonut satakieleksi. Minä taas väitin, että kyllä se on, vaikka yksi sen sävelkuluista oli toisenlainen kuin pietarilaisen ystäväni mielestä piti olla. Ainakin suomalaiset satakielet omaksuvat toisilta linnuilta lurituksia, naksutuksia, vihellyksiä ja koputuksia minkä kerkiävät. Luulisin.

Satakieleni asuu tiheässä syreenien muodostamassa kujakossa, jonka vierustaa kuljen touko-kesäkuussa aamulla töihin ja illansuussa kotiin. Aamuisin satakieleni nukkuu, mutta iltaisin se laulaa, ja mitä myöhempään olen liikkeellä, sitä innokkaammin.

Viimeisenä Pietarin iltanani ennen lomaa kävelin hitaasti puiston halki. Tuoksut huumasivat. Leikkivien lasten, soittavien nuorten, keskustelevien ihmisten äänet kohosivat yli suurkaupungin melun.

Oli pakko hieman kiirehtiä: pakkaamatta aamujunalle, kasvit kastelematta ennen matkaa.
Syreenikujakkoni kohdalla hidastin. Missä kymmenistä syreeneistä satakieleni tänä iltana laulaa? Vai asuuko se yhdessä niistä? En kuule sen kekseliäitä äänisarjoja. Onko se muuttanut?

Lopulta löydän kuitenkin jotain uutta. Joku on ripustanut virkatun sydämen ja rauhanmerkin syreenien välistä pilkottavaan aitaan. Satakieleni viesti minulle, uusi osoite?

Eeva-Liisa

PS lomalla heinäkuun alkupuolelle, kuulumisiin korkeassa kesässä!

 

Hiljaa vaikenee rauhanlintu

 

Tatarskin tilaa asuu suuri Melehovien perhe. Päähenkilö Grigori Melehov on rakastunut naapurintyttö Aksinjaan, joka on jo naimisissa Stepan Astahovin kanssa. Perhesiteet ovat olleet vuosisatoja kiinteät. Perheellä on valta pakottaa omapäisen ja ylpeän nuoren kasakan Grigorin naimaan toisen. Mutta Grigori ei voi unohtaa rakkauttaan ja lähtee kotoaan, jättää nuorikkonsa. Hänet kutsutaan armeijaan. Kohta ei mikään ole enää ennallaan: perinteinen elämänmuoto rikkoutuu, ihmiset joutuvat valitsemaan puolensa ja perheenjäsenet joutuvat eri leireihin: kuka puolustaa omaa elämänmuotoa, kuka haluaa muuttaa yhteiskuntaa.

Nobel-palkitun Mihail Sholohovin Hiljaa virtaa Don -romaanin ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1928. Sholohov tietää mistä kirjoittaa: hän syntyi Donin kasakoiden syntysijoilla, mutta liityttyään bolshevikkeihin oli useita kertoja kuolemanvaarassa vakaumuksensa vuoksi.

Näytelmässä lähdetään liikkeelle lyyrisestä, lähes kepeästä maalaistunnelmasta: nuorten miesten kukkoilua nuorille naisille, kosiskelua, kuhertelua, heilastelua. Miehet ovat pukeutuneet kasakka-asuihin, naiset huiveihin. Samalla ajan epiikka, suuret tarinat välähtelevät, mutta vielä vain sivulauseissa, kaukaisina kaikuina. Kolmannessa osassa alkavat tapahtumat tiivistyä: kuulostellaan tapahtumia kauempana, saadaan hälyttäviä uutisia, naapurin pojan kuullaan lähteneen bolshevikkien mukaan. Joku vannoo vielä tsaarin nimeen. Kylän varakkaimman talon vanhaisäntä siteeraa bolshevikkien joukkoon liittyneelle tutulle nuorukaiselle Jeremian kirjaa. 

Hiljaa virtaa Don on ensimmäinen osa Grigori Kozlovin ja hänen perustamansa teatterin Masterskajan (Teatterityöpaja) kansalaissotadilogista. Toinen osa on Bulgakovin Turbinien päivät.  Tästä samassa teatterissa esitetystä näytelmästä kerroin edellisessä blogissani. 

Näytelmä on Grigori Kozlovin työpajan - Pietarin teatteritaiteen akatemiaan kuuluvan - nuorten näyttelijöiden ensimmäinen työ. Ensi-ilta oli 18.5.2013. Esitys kestää kahdeksan tuntia mukaan lukien kolme väliaikaa.

Ohjaajan mukaan näytelmän pääteema on yksinkertaisten ihmisten elämä, suuri ja traaginen rakkaustarina vallankumouksen, maailmansodan ja sisällissodan jaloissa.

Teatterikriitikko Tatjana Moskvina, jonka esseeteosta on referoitu tällä palstalla, kirjoitti vuonna 2013 esityksen ensi-illan jälkeen, että se on todellinen teatteritapahtuma, aitoa ja syvällistä draamaa. Moskvina jatkaa, että Sholohovin Hiljaa virtaa Donin tuominen pohjoiseen pääkaupunkiin, Pietariin ja roolittaminen juuri ja juuri parikymppisillä, on jo uroteko. Moskvina ei ole vaatimaton, kun hän kertoo nähneensä Tovstonogovin, Gontsharovin, Fomenkon ja Dodinin mestarilliset Donit, mutta ei ole vaatimaton hänen arvionsa nuorten miehittämästä teatteristakaan: tämä Don virtaa samoihin uomiin. 

Voin lämpimästi suositella näytelmää  sille, joka ei enää muista tai ei ole lukenut Sholohovin kolmiosaista, yli tuhatsivuista teosta. Ei haittaa vaikka ei olisi kielitaitoinen, näyttelijöiden kyvyt ovat sitä luokkaa, että kahdeksan tuntia teatterissa vilahtavat kiireen vilkkaa. Tosin kannattaa tutustua ajankuvaan, lukea romaanin juoni verkosta ja vilkaista Sholohovin elämäkertaa.  

Grigori Melehovin oman henkilökohtaisen rakkaustragedian ohella hänen tragediansa on maailmankatsomuksen tuhoutuminen: uusi järjestys, uudet ideat eivät sovi yhteen sankarin eettisten arvojen kanssa. Aivan lopussa, kun Melehovien perheestä on jäljellä enää sisar ja hän, Grigori joutuu riitaan sisaren miehen, intohimoisen (vai täysin kyynisen?) bolshevikin kanssa. Mies on ampunut heidän veljensä, mutta omien sanojensa mukaan vain velvollisuudesta, niin olisi tehnyt moni muukin. Silloin Grigori kertoo oman, mahdollisesti jo vanhaan aikaan kuuluvan, etiikkansa perusteet. 

On kiintoisaa ajatella, että Sholohovin kasakkasankari on moniulotteinen, ei musta, ei valkoinen, eikä punainen (ei myöskään oranssi). Bolshevikit eivät ole hekään yksivärisiä, paitsi ehkä juuri Melehovin sisarusten veljen ampunut sulhasmies. Yhä tiukemmin varjeltu sosialistisen realismin musta-valkoisten myönteisten sankarien maailma jätti kuitenkin aukon Sholohoville, joka pystyi julkaisemaan ja jatkamaan kirjoittamista. Kirjailija kuoli vuonna 1984, joitakin vuosia ennen neuvostovallan kaatumista. 

Eeva-Liisa

 

Näytelmäsovitus on voittanut useita palkintoja ja pääosan Grigori Melehovin esittäjä Anton Momot grand pris -palkinnon V Slaavilaisella taiteiden foorumilla.