Hevonen, meri, valo

Valentin Serovista minä en tiennyt juuri muuta kuin tarinan siitä, kuinka hän maalasi ruhtinatar Olga Orlovan muotokuvaan näkemyksensä rahan ja vallan tuomasta pöyhkeydestä. Ruhtinatar loukkaantui, eikä ottanut työtä palatsinsa seinälle, vaan lahjoitti sen museoon - ja tilasi uuden muotokuvan toiselta taiteilijalta.

Tänä vuonna on 150 vuotta Serovin syntymästä vuonna1865. Sekä hänen isänsä että äitinsä olivat säveltäjiä. Isänsä kuoleman jälkeen venäläisen taiteen isähahmo ja suojelija Sava Mamontov otti Serovin siipiensä suojaan ja koulutti häntä Abramtsevon taidesiirtolassaan. Siellä Serov tutustui Ilja Repiniin, jonka oppilas hän myöhemmin oli. Siellä hän ystävystyi taideopiskelijoihin Mihail Vrubeliin ja Leon Bakstiin. Bakst tutustutti Serovin näyttämökuvien tekemiseen ja niin Serovista tuli myös Ballet Russen tähtitaiteilijoiden Djagilevin ja Benois'n kollega. Benois johti Taiteen maailma, Mir iskusstva -liikettä.

Olen käynyt näyttelyssä nyt jo kaksi kertaa. Ymmärrän, että tärkeitä ovat näyttelyssä esillä olevat viimeisten vuosien antiikkiin liittyvät työt, kuten Euroopan ryöstö. Valentin Serov tunnetaan erityisesti muotokuvistaan, ja juuri sen takia Venäläisen museon kasvatustehtävänä lienee ollut kertoa toisenlaisesta taiteilijasta. Minulle hänen mestaruutensa on valossa ja maan väreissä. Meri kylpee valossa, hevonen kylpee vedessä. Kesäpäivän kuumuus hiostaa.

Eeva-Liisa

Valentin Aleksandrovitsh Serov 1865 - 1911

Venäläisen taiteen museon näyttely Serov - ei muotokuvamaalarina jatkuu 8. kesäkuuta 2015 asti.

Suomeksi niin Serovista kuin muistakin venäläistaiteilijoista voi lukea taidehistorioitsija Iliana Mejias-Ojajärven teoksesta Venäjän maalaustaide - Ikoneista avantgarden kynnykselle (WSOY). Mejias-Ojajärven mukaan Serov oli viimeinen venäläinen klassikko, joka jo enteili täysin uutta ja turbulenttia aikaa.

Lokakuu Domotkanovassa

Euroopan ryöstö

Ruhtinatar Olga Orlova

Pyhän Annan kirkossa soi jälleen

 

Pyhän Annan kirkko (Annenkirche) on monille tuttu Spartak-nimisenä elokuvateatterina ja rockklubina. Alkujaan se on Venäjän vanhin luterilainen kirkko. Seurakunta oli kaupungin suurimpia 1900-luvun alussa. Huolimatta kirkon palvelijoiden toistuvista pidätyksistä se jatkoi toimintaansa vuoteen 1936. Alueen toimeenpanevan komitean päätöksellä kirkko suljettiin. Siitä tehtiin valistustalo, johon rakennettiin elokuvateatteri. Vuonna 1992 alettiin jälleen pitää jumalanpalveluksia sunnuntaisin, muina päivinä jatkoi elokuvateatteri ja klubi.

Vuonna 2002 Pietarin johdolle esitetyssä kanteessa vaadittiin kirkon palauttamista omistajayhteisölleen. 18.11.2002 kanne hyväksyttiin. 6.12.2002 kello neljältä yöllä kirkon tiloissa syttyi tulipalo. Katto romahti ja sisusta tuhoutui. Yövartijan epäiltiin nukahtaneen palava savuke kädessään. Seuraavat kahdeksan vuotta rakennus oli hylättynä taivasalla. Kunnostustyöt käynnistyivät vasta kuvernööri Matvienkon määräyksestä. Vv. 2010-2013 korjattiin katto ja perustus sekä kunnostettiin julkisivu. Sisätiloille ei tehty mitään. 31.10.2013 kirkko luovutettiin Inkerin kirkolle ja siellä alkoivat säännölliset jumalanpalvelukset.

 

Kävin Annenkirchessä tammikuussa ”Toinen elämä” näyttelyssä. Raunioitunut sisätila johdatti tarkovskilaiseen nostalgiaan. Näyttely koostui valokuvista, kollaaseista, installaatioista. Kirkon rapistuneille seinille ikään kuin unohtuneet valokuvat kertoivat katoavaisuudesta. Naistenpäivänä katsoin ”Kauhu” näyttelyn, jossa on rakennusta hyväksikäyttävä valo- ja ääniteos, patsaita ja installaatioita. Tuntui kuin olisi päässyt sisään Helsingin suurkirkon valoteokseen.

Toisen kerroksen rukoushuoneessa järjestetään klassisen musiikin konsertteja. Kuuntelin Bachia, Scarlattia, Cesar Franckia, Giuliania klassisella kitaralla ja dombralla esitettynä.  Konsertit jatkuvat koko kevään klassisella linjalla. Piispa Aarre Kuukauppi toki enteili eräässä haastattelussa, että luterilaisuus suvaitsee myös rockmusiikin kirkossa. Niin, ja pidetään siellä myös jumalanpalveluksia sunnuntaisin, aamulla englanniksi, päivällä venäjäksi. Kirkon osoite on Kirochnaja ul. d.8. 

Mikko

 

Dirigenten från S:t Petersburg

Luin Camilla Greben & Paul Leander-Engströmin trilleriä Pietarin kapellimestari intensiivisesti viikko sitten. Teos koukutti oikein kunnolla, joskin oli piirteitä, jotka kiusasivat: en ole trillerien harrastaja, joten murhia oli ehdottomasti liikaa, nykyään harvinainen ruotsalainen omahyväisyys paistoi paikka paikoin rivien välistä, jotkut sanamuodot ihmetyttivät, kuten 'på trappen' useaan kertaan. Millä ruotsin murteella - paitsi tanskaksi - rappusilla tuossa muodossa ollaan?

Olin vieraisilla ja keskittymiseni trilleriin pantiin merkille, eikä vain myönteisesti. Mutta en pystynyt irtautumaan ennen kuin tietäisin loppuratkaisun...

Referoin otteita Veli-Pekka Leppäsen Helsingin Sanomissa  9.1.2015 julkaistusta arviosta: "Pinnalta Pietarin kapellimestari näyttäytyy perinteisenä jännitystarinana, ovelasti koottuna palapelinä. Päähenkilö, ruotsalainen investointipankkiiri Tom Blixen, on jäämässä yhä pahempaan alakynteen venäläismafiaa vastaan. Vähiin käyvät ystävät --- Blixen joutuu sotketuksi Moskovan taloudellis-poliittisen yläluokan intresseihin. --- Äkkirikkaiden elämä on silkkaa sikailua. --- Poliitikot tarraavat täysin voimin etuihin. Tarinan edetessä astutaan aste asteelta ylemmäs yhteiskunnan portaissa, kunnes vihdoin avautuu kuin itsestään pääkysymys: kuka on Pietarin kapellimestari? --- Romaani piirtää yhteiskunnan varjokuvan kymmenen vuoden takaa. Kremlin ja oligarkian keskeisiä kasvoja on tunnistettavissa vain kevyesti maskeerattuina, samoin RusOil-nimisen öljyfirman esikuva. --- Venäjällä koettua poliittis-taloudellista väkivaltaa --- ei kirjassa silotella. Murhia tehdään alinomaa ja raa'an tehokkaasti, mutta Grebe ja Leander-Engström eivät naturalistisesti hekumoi veritöillä. Enemmän he operoivat odotuksella ja taistelulla aikaa vastaan."

Lukijana en ollut aivan yhtä innostunut kirjan maa- ja ihmiskuvauksen realistisuudesta kuin kriitikko. Leppänen toteaakin juuri eliitin kuvausten olleen jännityskirjan yllättävintä lisäarvoa. Ehkäpä juju onkin siinä: onko Moskovassa pitkään asunut ja työskennellyt Paul Leander-Engström pyörinyt lähinnä high societyssä, liikemiesten ja poliittisen kerman seurassa?

Kriitikko päättää arvion sanoihin: "Ruotsissa kirja julkaistiin ennen Krimin valtausta." Minä luin viimeiset rivit juuri ennen kuin tiedotusvälineet kertoivat Boris Nemtsovin murhasta Moskovassa. Teoksen lohduton todellisuus tuli lähelle.

Eeva-Liisa

Eho Moskvy -radiokanava haastatteli Boris Nemtsovia perjantaina 27.2.201, samana päivänä, jonka iltana hänet murhattiin. Alla olevissa linkeissä on myös englanninkielinen tekstitys.
 
http://www.theguardian.com/commentisfree/2015/mar/01/observer-view-on-boris-nemtsov
http://www.theguardian.com/world/video/2015/mar/01/boris-nemtsov-lastinterview

Jälkikirjoitus edelliseen blogiin paastosta

Toki ymmärrän paaston olevan paljon muutakin kuin se mitä syön tai juon, tai paremminkin, mitä en syö tai juo, enkä todellakaan kuvittele sen kummemmin suihkujen määrän tai määrättömyyden määräävän henkistä tilaani, mutta olipa edellisten kanssa niin tai näin, vesipaastolla voisi olla kauaskantavat myönteiset seuraukset. Katsokaa ja kuunnelkaa oheinen klippi. Eeva-Liisa

https://www.youtube.com/watch?v=54sx-e4Ql6s