On aika sanoa hyvästi...

Viisi vuotta on pitkä aika. Sanotaan, että aika menee nopeasti. En ole samaa mieltä. Aika on aina erilaista. On pitkää aikaa, ja lyhyttä. On odottavan aikaa, ja odotettua, ohikiitävää aikaa. On tullut aika sanoa hyvästit Pietarille.

Minä lähden, Pietari jää. Pietariin jäävät myös minun muistoni. Ja se aika, jonka olen elänyt. Minunkin aikani jää elämään Pietariin. Ajatus lohduttaa minua.

Kiitos teille lukijat, on ollut hyvä tietää että joku lukee blogia aina silloin tällöin, että joku on kanssamme. Lämmin kiitos myös kommenteista.

Eeva-Liisa ja Mikko (haluatko Mikko kirjoittaa omat hyvästit?)

Sfinksi vai troikka, tsaari vai aivan tavallinen vaari?

 
"Pietarilla on aina kahdet kasvot. Ne on halkaistu kuin uusien sfinksien kasvot, joiden takana on Krestyn vankila. Älyllisen masokistin suurinta nautintoa on keskustella kulta- ja hopeakaudesta, ja Suuren kaupungin ainutlaatuisesta kohtalosta."

Kävelyilläni kohtaan useita kuvia, mutta totta on että usein ne viittaavat menneeseen, harvoin tulevaan tai läsnä olevaan. Mietin mikä voisi olla tämän päivän Pietarin - tai miksei saman tien Venäjän, vaikka mielelläni rajoitankin pohdintani ympärilläni sykähtelevään kaupunkiin - symboli, kasvokuva?

Joululomilta palattuani olen kiinnittänyt huomiota, taas kerran, julkisen tilan kuviin. Uuden vuoden ja joulutoivotusten kuvat tulevat traditiosta ja historiasta: televisiossa Venäjän ortodoksisen kirkon patriarkka Kirill joululiturgiaa toimittamassa, kadulla on kuvia tsaari-Venäjän ajasta, mahtavista ruhtinaista ja vanhoista maaseutuperinteistä kuten kelkka-ajeluista troikalla - niin ja olihan hämmästyksekseni jo katumainos tulevasta prokuraattorin eli syyttäjäviranomaisen päivästä. Täällä lukuisilla eri ammattikunnilla on omat juhlapäivänsä. Minkälainen symboli, minkälaiset kasvot olisivat syyttäjäviranomaista esittävässä kuvassa?  

Tulin pohtineeksi kuvien symboliarvoa, kun luin Jelena Hellberg-Hirnin teosta Leninburgista eli matkaa Pietarista Leningradiin ja taas Pietariin. Kiintoisasta kaupunkiarkkitehtuuria, kaupunkikuvaa ja symboleja historiaperspektiivistä luotaavasta teoksesta poimin tähän vain kysymyksen, joka kiteytyy siihen, mistä ajasta ja minkälaisesta maailmasta kertovat tämän päivän julkisen tilan kuvat ja muut symbolit Pietarissa? Mietin kuumeisesti olenko nähnyt tästä päivästä tai lähitulevaisuudesta kertovia symboleja, jotka eivät ole mainosten mekasta lainattua siirappihöttöä tai menneisyyden haikailua? Olenko nähnyt kuvaa, jossa olisi tämän päivän pietarilaiselle viesti jostain, mikä herättää toivoa, uskoa ja iloa tästä päivästä tai tulevasta? Miten olisi pieni kannustus vaikkapa aivan tavalliselle, joskin kunnolliselle ihmiselle, vaikkapa jollekin tämän päivän kurimuksessa kituuttavalle eläkeläisvaarille tai -mummolle?

Samalla kun pohdin tätä, mietin sydän syrjälläni, teenkö oikeutta rakkaalle viiden vuoden aikaiselle kotikaupungilleni, onko asia mitenkään paremmin Helsingissä ja muualla?

Eeva-Liisa

Elena Hellberg-Hirnin englanninkielinen alkuperäisteos: "Imperial Imprints. Post-Soviet St.Petersburg". Suomalaisen kirjallisuuden seura, Helsinki 2003. Lainaukset suomennoksesta, SKS:n toimituksia 1273, Helsinki 2010.

Valoa

Jouduin pohtimaan mikä minulle on tärkeää asunnossa. Tietysti se, että se on koti. Mutta kuinka asunnosta tulee koti? Minulle - näin uskon - tärkeintä on valo. Muistan hetken yhdessä Helsingin asunnoistani aikoja sitten, kun valo yhtäkkiä siilautui sälekaihtimien välistä ja valaisi vaatimattoman asuntoni. Siitä hetkestä paikasta tuli koti.

Pietarin kodissa parasta on ollut valo. Aurinko nousee Taurian puiston takaa, vaikka aluksi ei ole kuin aavistus, tiiraan keittiön ikkunasta pimeään ja tiedän että siellä on valoa. Ja joka aamu on ihme tapahtunut: valo on saapunut, vaikka jos ajattelen tätäkin hämärää ja sateista päivää, valo on enemmän uskon kuin näkemisen asia.

Jossain vaiheessa aamua siirryn olohuoneeseen, valo seuraa minua. Aurinkotervehdys tulisi aika luontaisesti, vaikka tosiasiassa joogaan enimmäkseen piikkimatolla. Huomaan valon lisääntyvän hetki hetkeltä.

 
Kerran kollega vaimoineen kävi kylässä. Oli varhainen sunnuntai-iltapäivä, talvella. Juuri sinä päivänä sattui olemaan kirkas auringonpaiste, jota valui joka ikkunasta huoneisiin. Kollegan vaimo purskahti itkuun. Hän kertoi kaipaavansa suunnattomasti valoa, koska he asuvat upeassa, tilavassa huoneistossa, mutta sisäpihalle päin. Oivalsin sen, mitä olin jo intuitiivisesti tiennyt: hulppeinkaan sisustus tai tilavinkaan asunto ei voi tarjota sitä, minkä luonto antaa ilmaiseksi, valon.

Eeva-Liisa

Lähiklubilla

Aleksei Tshizhik

Eilen lähdin vihdoin Shpalernaja-kadun JFC-jazzklubille. Konserttia veti Andrei Kondakov - jazzmusiikin säveltäjä ja pianisti, klubin taiteellinen johtaja. Lipuissamme luki aivan toisten taiteilijoiden nimet, emmekä saaneet mitään selitystä sille, mistä muutokset johtuivat. Rauhoituimme, kun yleisö ei vaikuttanut pettyneeltä, vaan vaikutti lähinnä olevan haltioituneen odotuksen vallassa.   

Kondakov esitteli Aleksei Tshizhikin, joka soittaa vibrafonia viidellä palikalla tai puusauvalla ja klubin tiedotteen mukaan hallitsee tekniikan ainoana maailmassa. Tshizhik on soittanut Placido Domingon ja Rostropovitshin kanssa ja häntä pidetään yhtenä alansa maailman tähtenä.

Kondakov, Tshizhik ja kontrabasisti Grigori Voskoboinik soittivat useita Kondakovin ja Tshizhikin kappaleita. Istuimme aivan lähellä soittolavaa, improvisoinnin ilo läikkyi ja kuohui. Aloin ymmärtää mitä on virtuoosimainen esitys. Pietarissa ei ole harvinaista eksyä konserttiin, josta ei tiedä mitään - ja huomata olevansa ainutlaatuisessa maailmanluokan esityksessä.

Eeva-Liisa

JFC jazz-klubi, Shpalernaja ulitsa 33, Pietari.

Aleksei Tshizhik ja Andrei Kondakov

Grigori Voskoboinik

 

Edith Södergran ja kissa

 




Mikä oli Edith Södergranin ajatus, kun hän kirjoitti Totti-kissasta suurin piirtein näin: "Ei kaikkia olentoja ole luotu sitä varten, että niitä niin rakastettaisiin." Käännös Totti-kissan venäjänkielisestä muistomerkistä Raivolasta, en ole löytänyt Södergranin tekstiä ruotsiksi, jolla kielellä oletan hänen sen kirjoittaneen.

Tarkoittiko Södergran, että toiset ovat luotu rakastettaviksi, rakastetuiksi - ja toiset eivät? Vai tarkoittiko hän, että toiset - kuten nähtävästi hänen Totti-kissansa - ovat niin itsenäisiä, että he eivät tarvitse rakkautta, ainakaan siinä määrin kuin sitä heille suotaisiin? Vai kirjoittiko Södergran itsestään?

Salaperäinen ajatus kiehtoo. Mutta myös Södergranin viehtymys kissoihin kiehtoo. Tämän rakkauden ja suuren arvoituksen Södergran kutoo runoihinsa, joissa useammassa kuin yhdessä kissa edustaa syvää ystävyyttä, jossa itsenäisyys ja sydämen pohjattomuus säilyy, mutta jaetaan.

Eeva-Liisa

Maailmassa ei kellään ole aikaa paitsi yksin Jumalalla.
Ja sentähden tulevat kaikki kukat hänen luokseen,
ja kukista viimeinen,
lemmikki, pyytää häneltä enemmän loistoa
sinisiin silmiinsä,
ja muurahainen pyytää häneltä suurempaa voimaa
tarttuakseen korteen.
Ja mehiläiset pyytävät häneltä väkevämpää voittolaulua
purppuranpunaisia ruusuja varten.

Ja Jumala on mukana kaikissa yhteyksissä.
Kun eukko arvaamatta kohtasi kissansa kaivolla
ja kissa emäntänsä.
Se oli suuri ilo heille molemmille,
mutta kaikkein suurin oli se, että Jumala oli vienyt heidät yhteen
ja tahtonut heille tämän ihmeellisen ystävyyden neljänätoista vuotena.



Edith Södergran syntyi 4.4.1892 Pietarissa ja kuoli 24.6.1923 Raivolassa. Hänen muistomerkkinsä sijaitsee Raivolassa, Karjalan kannaksella veden äärellä. Aivan lähellä on Totti-kissan muistomerkki. Molemmat muistomerkit sijaitsevat lähellä Raivolan ortodoksista kirkkoa. Parhaillaan pieni ortodoksinen kirkko jää tiilisen uudisrakennuksen varjoon: aivan tien viereen rakennetaan mahtavaa uutta kirkkoa. 

Intuition varassa

Olin ostanut summan mutikassa lipun Pietarin filharmonian konserttiversioon Don Juanista. Mozartia voisin kuunnella aina. Sen lisäksi minua kiehtoi mainoksen sanat: Djagilev, kansainvälinen taidefestivaali. Permiläinen ohjaaja, Theodor Currentzis, taas ei sanonut minulle mitään.

Siis kuka on Teodor Currentzis? Ja missä on Perm?

Theodor Currentzis on Ateenassa vuonna 1972 syntynyt kapellimestari, jolle Permin alueen liberaali kuvernööri lupasi vuonna 2010 rahoituksen, taiteellisen vapauden ja vapaat kädet johtaa kaupungin oopperataloa - Currentzisin uskaliasta lupausta vastaan muuttaa Perm "Uralin Salzburgiksi".

Permin kaupunki taas sijaitsee Kamajoen varrella Uralvuoriston länsirinteellä Venäjän ja Euroopan itäisimmässä kolkassa. Eli kaukana kaikesta, tai, kuten Currentzis ja hänen johtamansa orkesteri ja kuoro musicAeterna Permin Akteemisesta ooppera- ja balettiteatterista mahdollisesti kokee: se on kaiken - ja ainakin Currentzisin tavoitteleman autenttisen musiikin - keskipiste.

Currentzis pitää yön yli kestäviä harjoituksia, hän itse ja muusikot lähes asuvat oopperalla. Hänen suuri projektinsa on levyttää Wolfgang Amadeus Mozartin ja libretisti Lorenzo da Ponten yhteiset oopperat: Don Giovanni (Don Juan), Figaron häät ja Cosi fan tutte.

Pietarin filharmonian suuressa salissa kokemani konserttiversio Don Giovannista oli oopperallisin, hauskin, traagisin ja vauhdikkain tulkinta oopperasta, jota tanskalainen filosofi Soeren Kierkegaard on kutsunut maailman parhaaksi taideteokseksi.

Permin liberaali kuvernööri on kuulemma saanut kenkää. Paikalliset pomot eivät halua Currentzisin tyylistä vapautta. Venäjän kulttuuriministeriö on julkaissut linjauksen, jonka mukaan "Venäjä ei ole Eurooppa". Currentzis, jolla on Venäjän kansalaisuus, vastustaa ajatusta ja sanoo, että "itä ja länsi ovat Venäjän sielu ja ruumis".

Permissä - kaukana kaikesta, ja keskellä tärkeintä - eurooppalaiset, amerikkalaiset ja entisen Neuvostoliiton tasavaltojen laulajat ja muusikot pyrkivät täydellisyyteen Currentzisin johdolla.

Filharmoniassa törmäsin Allaan, taiteilijattareen, josta olen aiemmassa blogissa kertonut. Alla sanoi Ukrainassa asuvan miehensä ehdottomasti vaatineen häntä menemään Currentzisin esitykseen. Molemmat olimme sitä mieltä, että olimme oikeassa paikassa. Häntä oli ohjannut juuri esittävästä taiteesta väitellyt miehensä, minua intuitio.

Eeva-Liisa

Web-page: https://www.teodor-currentzis.com

Nimipäivillä Pietarissa, mukavuusalueen ulkopuolella

En ole koskaan kuunnellut punkkia. En ole rock-ihminen. Punk-rock on minulle täysin tuntematon käsite, jos se on käsite. Tai termi tai joku sellainen. Mutta kun minut kutsuttiin nimipäiville, Pietarissa, menin.

Kuulin suuressa määrin sanastoa, jota en keskimääräisesti kovasti arvosta. Hiljaa mielessäni pelkäsin, mitä muut vieraat siitä ajattelevat.

Siinä sivussa näin ja koin jotain, mitä en ole pitkään aikaan kokenut: hiljaista aitoa iloa. Sanottiin mitä todella ajateltiin. Jos kiukutti, kiukuteltiin. Jos itketti, itkettiin. Sai olla ikävä äitiä ja isää, vaikka oli aikuinen. Riidan jälkeen tehtiin sovinto.

Käväisin Pertti Kurikan nimipäivillä. Ai niin, punk-rock. En taida vieläkään olla sen kummemmin punk- kuin rock-ihminenkään, mutta mukavuusalueelta hieman loitommas etääntyminen karaisee.

Eeva-Liisa

Suomen elokuvaviikko Pietarissa 20. - 26.11.2015. Dokumentti Kovasikajuttu elokuvateatteri Aurorassa 24.11.2015.

"Aina mun pitää siivota
Aina mun pitää tiskata
Aina mun pitää käydä töissä
Aina mun pitää käydä lääkärissä
En saa mennä koneelle
En saa edes nähdä kavereita
Aina mun pitää olla kotona
Aina mun pitäis olla kunnolla
Aina mun pitää levätä
Aina mun pitää nukkua
Aina mun pitää herätä
Aina mun pitää käydä suihkussa..."

Punk-yhtye Pertti Kurikan nimipäivien laulun sanoitusta mukaillen