Sunnuntai-ilta Allan ateljeessa

 

Ystäväni ja minut on kutsuttu Vasilinsaarelle kylään. Nousemme hissillä yhdeksänteen kerrokseen ja kipuamme siitä vielä kymmenenteen. Emäntä tulee ateljeekodin ovelle vastaan, ja samassa puhelin soi. "Nakonets-to, eto vy, Sergei..." - "Vihdoinkin te soitatte, Sergei...". Me katselemme sillä aikaa ympärillemme, on kulunut aikaa edelliskerrasta. Alla-emäntä sulkee huoaten puhelimen, toteaa ykskantaan että paikalle tulee myös Sergei, jonka pitäisi ottaa autosta pois akku: Alla on nimittäin lähdössä pitkäksi aikaa matkoille ja on syytä varmistaa ettei autoa varasteta sillä aikaa. Alla alkaa esitellä meille viimeisiä töitään, isoja öljyvärimaalauksia, joissa aiheena teatterin, oopperan ja baletin maailma. Olen hyvin ihastunut. Mutta emäntä kyselee yksityiskohdista taiteilijakollegaltaan, yhteiseltä ystävältämme. Kohta soi ovikello, ja sisään tulee kolmaskin taiteilija Lena. Alla tiukkaa myös Lenan mielipiteitä ja niitähän alkaa tulla. Huomaan, että paikalla on kolme taiteilijatemperamenttia. Emäntä kulkee välillä edestakaisin, sytyttää tupakan, kuljettaa töitä paremmin valaistuun kohtaan. Puhelin soi taas: "Da, da, Sergei, spuskajus'..." - Sergei odottaa alhaalla Allaa. Mutta ennen kuin Alla pääsee lähtemään hän jatkaa vielä töistään, ottaa yhtäkkiä yhden esille, etsii rätin ja nähtävästi jotain tärpätin tapaista ja alkaa pyyhkiä pois tekstiä taulusta. Se ei lähde pois ja toiset toppuuttelevat, anna olla. Alla hakee vielä pari hartiahuivia Lenalle ja kehottaa kokeilemaan, ovat ylimääräisiä. Sitten Alla lähtee irrottamaan akkua autosta Sergein kanssa. Heti hänen poistuttuaan soittaa hänen miehensä Ukrainasta. Saamme kuin saammekin skypen auki ja pian viriää uudelleen keskustelu Allan töistä, aviomies  haluaa kuulla mielipiteemme. iPadin kanssa kierrellään pitkin ateljeeta ja käydään läpi työ kerrallaan. Sen jälkeen mies taas haluaa kertoa töistä, joita on heidän kotonaan Ukrainassa. Samalla autamme lupauksemme mukaan emäntää tarjoiluissa, keitämme teetä, etsimme konjakkilaseja. Jonkin ajan kuluttua Alla tulee ylös mukanaan Sergei, joka hänkin osoittautuu taiteilijaksi, joskin monitoimiseksi. Käymme pöytään, nostamme konjakkimaljat, toivottelemme Allalle hyvää matkaa ja paljon uusia töitä kevään näyttelyä varten, toinen toisellemme samettisyksyä, intiaanikesää ja kaikkea muuta hyvää.

Eeva-Liisa  

 

Reunahuomautuksia edelliseen blogiin

Reunahuomautus nro 1, saunassa:

- vesijumpan jälkeen menen saunaan ja alan keskustella nuoren naisen kanssa musiikista. Moitin pumppaavaa ja yksitoikkoista jumputusta, jolla aina vesijumppa aloitetaan, kun taas loppurentoutuksen aikana soiva ranskalainen chanson tai amerikkalainen jazz ovat mannaa. Nuori nainen on eri mieltä: aluksi pitääkin olla reipas tempo, että meistä saa tehoja irti. En enää jatka aiheesta, koska huomaan että olemme eri sukupolvea. Sen sijaan kerron kuulleeni juuri Patarouva- oopperan, jonka musiikista pidin, kun taas tarina jäi minulle tyhjäksi ja kaukaiseksi. Nuori nainen vastasi vierailleensa taas hiljakkoin Pushkinin kotimuseossa ja miettineensä siellä, kuinka Aleksandr Sergejevitshillä oli varaa pitää yllä sellaista kaupunkiasuntoa. Pohdimme yhdessä oliko Patarouvan köyhä German Pushkinin alter ego? 


Reunahuomautus nro 2, ystävän luona:

- istun ystävän kanssa höyryävän teekupposen äärellä. Valitan, etten ymmärrä Pushkinin Patarouvan

tematiikkaa. Ystäväni sanoo, että älä laita Pushkinin syyksi, jos on tehty huono libretto oopperaan. Jatkan ja moitin puvustajia, jotka ovat pukeneet arvokkaasti ikääntyneet (ja pulskistuneet) oopperatähdet valkoisiin balettisukkahousuihin. Ystäväni muistelee useamman kuin yhden kriitikon sanoneen niille, jotka ovat irvistelleet oopperataiteen vieraantumista todellisuudesta, että ooppera on ehdollinen tai suhteellinen taidemuoto ('uslovnyi'). Miten tuo on ymmärrettävä, en tiedä, mutta luulisin olevani suhteellisesti tyytyväisempi, jos oopperatähdillä olisi enemmän vaatetta. En tiedä sitäkään miten oopperoiden tarinoista tulisi psykologisesti uskottavampia, vaikka ehkä oopperan laulutapa auttaa: ystävämme kanssa totesimme molemmat, että eihän oopperalaulusta kukaan mitään selvää saa, ei edes omalla äidinkielellään, joten mitä väliä stoorilla on?

Eeva-Liisa

Tri karty, tri karty...!

German karjuu "Tri karty, tri karty...!" saatuaan kuulla mahdollisuudesta voittaa korttipelissä - mystisen 'kolmen kortin sarjan' avulla. Tämä on vanhan kreivittären salaisuus, jonka selville saamisesta tulee hänelle pakkomielle. Lopulta hinnaksi tulee vanhan kreivittären kuolema.

German on Pushkinin novellin Patarouva antisankari: köyhä insinööri-upseeri, jolla ei ole varaa pelata parempiosaisten pelejä, eikä siten myöskään parantaa asemaansa yhteiskunnassa.Onko Pushkinin ivaa ja yhteiskuntakritiikkiä, että Germanille ainoa tapa edetä elämässä olisi korttipeli ja siinäkin salaperäinen voittorivi?

German on nimittäin rakastunut varakkaaseen aatelistyttöön, Lizaan, eikä siinä auta tunnekuohu, ei laulu ei soitto, vaan hynää pitäisi olla huomattavasti enemmän. Joku tutkija on spekuloinut sillä, mikä merkitys on Germanin - Hermanin saksalaistaustaan viittaamisella.

Tshaikovskin musiikki on niin venäläistä kuin olla voi: pakahduttavaa tunnetta, paatosta ja mahtipontisutta. Ja hyvä niin, koska kun luimme käsiohjelmasta oopperan libreton, se vaikutti kulahtaneelta ja aikansa eläneeltä. Mutta musiikki puhalsi hengen luettuna järkyttävän pölyttyneeseen, ei kovinkaan koskettavaan tarinaan. Lisäksi Germanin osaa laulava pulleahko Fjodor Ataskevitsh on puettu valkeisiin trikoisiin, jotka hävettäisivät ketä tahansa - jos ei oltaisi oopperassa. Vaikka kyllä minulla oli vaivautunut olo sielläkin.

Tuntuu pahalta ruveta Pushkin-neron teosta moittimaan. Mutta eivät korttipeli ja salaiset numerosarjat minua kyllä sytyttäneet. Kun vielä rakkaustarinakin oli epäuskottava: mitä Liza mielen tasapainonsa menettävässä Germanissa näki? Tai mitä German persoonattomassa Lizassa näki? Kaikki tämähän saattaa johtua oopperan ylöspanosta, ei itse novellista. Se täytyykin lukea hetimmiten uudestaan.

Mutta musiikki, musiikki. Musiikki pelasti illan. Oltiin Venäjällä. Musiikin herättämät tunteet olivat kaikki tosia, aitoja. Taas kerran saattoi kaikessa rauhassa murehtia huoliaan ja surra surujaan, itkeä tirauttaa teatterikiikarin suojissa, ja lähteä virkistyneenä kotiin.

Eeva-Liisa

PS ai että kuinka korttipelissä kävi? Huonosti, tietysti: German näki kreivittären salaisen numerosarjan näyssä - kolmonen (vaikka minusta oopperassa puhuttiin kakkosesta), seiska ja ässä. Hän pani koko elämisensä korttien varaan, mutta viimeinen kortti olikin patarouva. Germanilla ei ollut muuta mahdollisuutta kuin ampua itsensä saman tien. 

 

Lada Kopeika

Belgialainen Francis Alys oli tehnyt performanssin ja kuvannut sen ja kortteja vihreän Lada Kopeikan matkasta Belgiasta Pietariin oli jaossa ilmaiseksi, niin paljon kuin sielu sieti. Minusta idea oli jo silloin mainio ja juuri tämä teos jäi yhtenä harvoista mieleeni näyttelystä.

Francis kirjoittaa: "Kun olimme nuoria, veljeni ja minä jaoimme vuoden 1981 Lada Rivan. Eräänä päivänä päätimme paeta porvarillista belgialaista yhteisöämme ja ajaa Leningradiin. Mutta auto hajosi matkalla ja pian sen jälkeen tiemme erosivat. 30 vuotta myöhemmin kutsuin veljeni ajamaan Belgiasta Pietariin, tällä kertaa vuoden 1977 Lada Kopeikalla. Kun saapuisimme perille, törmäisimme auton Eremitaasin pihan puuhun, yhtä aikaa nuoruuden illuusioidemme kanssa.

Ilman loppua ei ole alkua."

Eeva-Liisa                                   

Elokuun autuutta

Aivan ensiksi täytyy pyytää lukijoilta anteeksi häviämistäni: elokuu vei mennessään. Elokuu on - toukokuun ja alkukesän ohella - lempivuodenaikaani. Sadonkorjuu. Pimenevät illat helteisten päivien jälkeen, hiipivä yön viileys. Kuutamot - joita niitäkin elokuulle sattuu näköhavaintojeni perusteella useita. Elokuussa kävelen jos mahdollista vielä enemmän kuin yleensä, enkä luovu joka-aamuisesta hieman työmatkaani pidentävästä koukkauksesta Taurian puiston läpi.

Mutta samalla elokuun loppua kohti kaupunki alkaa heräillä heinäkuun ja elokuun alun kuolleen sesongin jälkeen. Heinäkuussa taiteilijat lepäävät ja teattereissa esitetään vierailevien ryhmien esityksiä turisteille: Joutsenlampea on jokaisessa itseään kunnioittavassa teatterissa. Mutta sitten alkaa pikkuhiljaa tapahtua, löytyy pieniä, lähes kotoisia tapahtumia - kuten eilisiltainen konsertti Repinossa, taiteilija Ilja Repinin kotimuseossa Kuokkalassa.

Konsertti oli osa Kohti Viipuria - musiikki- ja runofestivaalia ja hauskasti festivaali rakentuu konserteista Viipurin lähistöllä: Terijoella, Kellomäellä, Komarovolla.

Eilen ahtauduimme pienen museon pieneen vierassaliin ja kuuntelimme otteita ja lyhyitä kappaleita klassisista baleteista ja muusta tanssimusiikista. Upeat nuoret muusikot: Rustam Komatshkov, Semjon Gurjevitsh, Aleksei Goribol' ja baritoni Boris Pinhasovitsh huumasivat yleisön tulkinnoillaan. Konsertin kokoonpanijan, ohjaajan ja muusikon nimeä ei ole painettu ohjelmaan, joten tulkoon vain mainituksi hänen hurmaava persoonansa, minkä varaan myös konsertin jälkeisen puhvetin tunnelma rakentui (punapaitainen herra alla olevassa kuvassa).

Huvilan verannalle oli katettu kevyttä naposteltavaa ja kuohuviiniä, pidettiin aitovenäläiseen tapaan spontaaneja puheita, minkä taidon venäläiset hallitsevat kuin omat taskunsa. Tuli tunne ja ajatus, että ehkä juuri tällaista on hetkittäin saattanut olla Repinossa taiteilijan eläessä: jokainen on hengähtänyt, hengittänyt hetken musiikin tahtiin, katsellut mäntymetsän uumeniin ja puron pohjalle, päästänyt keveän huokauksen - ja antanut kaiken olla, hetken.

Eeva-Liisa

Markus Nummen ja Mannerheimin matkassa Kashmirissa

 

Millä lailla Kiinan Turkestanissa sijaitseva Kashgar liittyy Pietariin? Ainakin sillä tavalla, että marsalkka Mannerheim asui tai vieraili molemmissa. Mannerheim lähti Pietarista ja vieraili Kashgarissa useaan otteeseen Aasiaan suuntautuneella tiedustelu- ja tutkimusmatkallaan 1906 - 08. Ja sillä tavalla, että niin sadan vuoden takaisessa Kashgarissa kuin tämän päivän Pietarissakin ihmiset, kulttuurit, etniset taustat ja uskonnot kohtaavat. Mahdollisesti hivenen myös sillä tavalla, että luin Markus Nummen jo kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen romaanin Kiinalainen puutarha Pietarissa.

Carl Gustaf Mannerheim otti Aasian matkallaan 1370 valokuvaa, ja tärkeää osaa romaanissakin näyttelee valokuva. Valokuva, josta romaani saa alkunsa ja johon sen tarina kietoutuu. Valokuvaan on vangittu joukko lähetyssaarnaajia ja heidän lapsiaan.

Romaani kertoo kuitenkin Mannerheimia enemmän ruotsalaisen lähetysaseman hoiviin tulleista orvoista tai huono-osaisista paikallisista lapsista. Lapset ovat erilaisista perheistä ja oloista, kuka muslimi, kuka kiinalainen jonka uskonto jää tuntemattomaksi, kuka on alkanut uskoa eurooppalaisten "kolmipäiseen Jumalaan". Romaanissa toistuu lause: "Nämä kaukaa tulleet ihmiset eivät ole pahoja", kuten muhamettilainen äiti sanoo lapselleen, tai yksinkertainen puuseppä Ibrahim vakuuttaa lapsilaumalle.

Aika sen sijaan on hyvin paha: milloin muhamettilaiset, milloin kiinalaiset, milloin romaanin aikana Venäjällä vallan saavat neuvostojoukot ovat toinen toisensa kimpussa. Lapset seuraavat joskus sivusta, mutta joutuvat usein keskelle sotarintamia ja uskontojen varjolla tehtyjen hirvittävien raakuuksien ja järjettömiltä näyttävien ideologisten kiistojen ristituleen.

Kristityt lähetyssaarnaajat pitävät lapsille koulua. Moskeijaan tulee uusien mullahien myötä uusia opinkäsityksiä. Mutta sitten jostain vuorilta paikalle karauttaa koraanikouluja käymätön, vaikka silti koraania tulisieluisesti tulkitseva nuori mies Ablahan ja kirkuu vastalauseensa kaikenlaista liiallista oppia ja sivistystä vastaan: "Parempi tarttua miekkaan kuin kynään!" Neljäs nuori mies, Istanbulissa korkeaa oppia saanut Amir, vastaa tähän: "Joku on kerran sanonut, että kirjurin muste on pyhempi marttyyrin verta." Ablahan saa raivonpuuskan: "Kuka hölmö on tuon sanonut?" Amir vastaa: "Profeetta Muhammad." 

Eeva-Liisa

Jälkikirjoitus: Kashgar eli Kashi on keidaskaupunki Xinjiangin uiguurien autonomisella alueella Kiinan kansantasavallassa. Kashgar on hyvin vanha ja strategisesti merkittävä kaupunki, jossa asuu  noin puoli miljoonaa ihmistä ja joka sijaitsee yli kilometrin korkeudella merenpinnasta. Kaupunki sijaitsee lähellä Tadzhikistanin ja Kirgisian rajaa, mutta kaupungista lähtevä päätie menee Pakistaniin. Tämä on Silkkitien reitti Karakoramin vuoriston ylitse.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha. Otava, 2004.

 

Retkiä pohtien diktatuuria ja sen lapsia, aikuisia

En muista koska olin viimeksi kävellyt Smolnan suuntaan. Shpalernaja-kadulta Smolnaa lähestyessäni minua hätkähdytti kyltti, jossa kerrotaan minun lähestyvän Proletariaatin diktatuuri -katua. No eipä muuta kuin sinne, vaikka välillä koukkasin Smolnan eli kaupunginhallinnon edessä olevaan kauniiseen pusitoon, jossa solisi laskujeni mukaan neljä suihkulähdettä.

Samalla pohdin proletariaatin diktatuuria. En niinkään poliittisten tai valtiotieteellisten käsitteiden kannalta, vaan hyvin maanläheisesti: ajatella että diktatuuri oli hyväksyttävää, kunhan se oli hyväksyttävän ryhmän diktatuuria. Pohdin tätä kovasti. Kuka hyväksyy ryhmän, jonka diktatuuri on soveliasta? Voidaanko diktatuuri valita tai hyväksyä demokraattisesti? Onko demokraattisesti hyväksytty diktatuuri demokraattista?

Käännyin pois Proletariaatin diktatuurista Tverskaja-kadulle. Eipä aikaakaan kun huomasin kolme mielenkiintoista kohdetta samassa korttelissa: Tverskaja numero 11:ssa oli kyltti: "Tässä talossa oli vuosina 1937 - 1942 Espanjan sisällissodan aikana Neuvostoliittoon paenneiden espanjalaisten lasten internaatti. Täällä monet heistä kokivat (Leningradin) piirityksen raskaimmat vuodet. Täältä moni espanjalainen nuorukainen lähtivät rintamalle puolustamaan Leninin kaupunkia fasistivalloittajia vastaan".

Vastapäätä internaatin taloa on ravintola nimeltä Shaljapin. Basso Fjodor Shaljapin ei alkuinnostuksen jälkeen tullut toimeen nuoren bolshevikkivallan kanssa ja pakeni Suomen kautta länteen, Ranskan, Italian ja Amerikan kuuluisimmille estradeille. Proletariaatin diktatuuri ei tarvinnut karismaattista Boris Godunoviaan.  

Juuri ennen Taurian puistokatua on vielä vanhuskoisten ortodoksien kirkko. Muistelen mitä taiteilijaystävä Vasili on kertonut lapsuudestaan, vanhahuskoisten Ukrainassa. Hänen tarinoissaan kalastellaan, tehdään ristinmerkki oikein, naisilla on huivit ja miehet, niin en aivan muista mitä miehet tekevät, mutta taitavat he ainakin ottaa vodkaryyppyjä suolakurkun ja mustan leivän kera.

Eeva-Liisa