Markus Nummen ja Mannerheimin matkassa Kashmirissa

 

Millä lailla Kiinan Turkestanissa sijaitseva Kashgar liittyy Pietariin? Ainakin sillä tavalla, että marsalkka Mannerheim asui tai vieraili molemmissa. Mannerheim lähti Pietarista ja vieraili Kashgarissa useaan otteeseen Aasiaan suuntautuneella tiedustelu- ja tutkimusmatkallaan 1906 - 08. Ja sillä tavalla, että niin sadan vuoden takaisessa Kashgarissa kuin tämän päivän Pietarissakin ihmiset, kulttuurit, etniset taustat ja uskonnot kohtaavat. Mahdollisesti hivenen myös sillä tavalla, että luin Markus Nummen jo kymmenisen vuotta sitten ilmestyneen romaanin Kiinalainen puutarha Pietarissa.

Carl Gustaf Mannerheim otti Aasian matkallaan 1370 valokuvaa, ja tärkeää osaa romaanissakin näyttelee valokuva. Valokuva, josta romaani saa alkunsa ja johon sen tarina kietoutuu. Valokuvaan on vangittu joukko lähetyssaarnaajia ja heidän lapsiaan.

Romaani kertoo kuitenkin Mannerheimia enemmän ruotsalaisen lähetysaseman hoiviin tulleista orvoista tai huono-osaisista paikallisista lapsista. Lapset ovat erilaisista perheistä ja oloista, kuka muslimi, kuka kiinalainen jonka uskonto jää tuntemattomaksi, kuka on alkanut uskoa eurooppalaisten "kolmipäiseen Jumalaan". Romaanissa toistuu lause: "Nämä kaukaa tulleet ihmiset eivät ole pahoja", kuten muhamettilainen äiti sanoo lapselleen, tai yksinkertainen puuseppä Ibrahim vakuuttaa lapsilaumalle.

Aika sen sijaan on hyvin paha: milloin muhamettilaiset, milloin kiinalaiset, milloin romaanin aikana Venäjällä vallan saavat neuvostojoukot ovat toinen toisensa kimpussa. Lapset seuraavat joskus sivusta, mutta joutuvat usein keskelle sotarintamia ja uskontojen varjolla tehtyjen hirvittävien raakuuksien ja järjettömiltä näyttävien ideologisten kiistojen ristituleen.

Kristityt lähetyssaarnaajat pitävät lapsille koulua. Moskeijaan tulee uusien mullahien myötä uusia opinkäsityksiä. Mutta sitten jostain vuorilta paikalle karauttaa koraanikouluja käymätön, vaikka silti koraania tulisieluisesti tulkitseva nuori mies Ablahan ja kirkuu vastalauseensa kaikenlaista liiallista oppia ja sivistystä vastaan: "Parempi tarttua miekkaan kuin kynään!" Neljäs nuori mies, Istanbulissa korkeaa oppia saanut Amir, vastaa tähän: "Joku on kerran sanonut, että kirjurin muste on pyhempi marttyyrin verta." Ablahan saa raivonpuuskan: "Kuka hölmö on tuon sanonut?" Amir vastaa: "Profeetta Muhammad." 

Eeva-Liisa

Jälkikirjoitus: Kashgar eli Kashi on keidaskaupunki Xinjiangin uiguurien autonomisella alueella Kiinan kansantasavallassa. Kashgar on hyvin vanha ja strategisesti merkittävä kaupunki, jossa asuu  noin puoli miljoonaa ihmistä ja joka sijaitsee yli kilometrin korkeudella merenpinnasta. Kaupunki sijaitsee lähellä Tadzhikistanin ja Kirgisian rajaa, mutta kaupungista lähtevä päätie menee Pakistaniin. Tämä on Silkkitien reitti Karakoramin vuoriston ylitse.

Markus Nummi: Kiinalainen puutarha. Otava, 2004.

 

Retkiä pohtien diktatuuria ja sen lapsia, aikuisia

En muista koska olin viimeksi kävellyt Smolnan suuntaan. Shpalernaja-kadulta Smolnaa lähestyessäni minua hätkähdytti kyltti, jossa kerrotaan minun lähestyvän Proletariaatin diktatuuri -katua. No eipä muuta kuin sinne, vaikka välillä koukkasin Smolnan eli kaupunginhallinnon edessä olevaan kauniiseen pusitoon, jossa solisi laskujeni mukaan neljä suihkulähdettä.

Samalla pohdin proletariaatin diktatuuria. En niinkään poliittisten tai valtiotieteellisten käsitteiden kannalta, vaan hyvin maanläheisesti: ajatella että diktatuuri oli hyväksyttävää, kunhan se oli hyväksyttävän ryhmän diktatuuria. Pohdin tätä kovasti. Kuka hyväksyy ryhmän, jonka diktatuuri on soveliasta? Voidaanko diktatuuri valita tai hyväksyä demokraattisesti? Onko demokraattisesti hyväksytty diktatuuri demokraattista?

Käännyin pois Proletariaatin diktatuurista Tverskaja-kadulle. Eipä aikaakaan kun huomasin kolme mielenkiintoista kohdetta samassa korttelissa: Tverskaja numero 11:ssa oli kyltti: "Tässä talossa oli vuosina 1937 - 1942 Espanjan sisällissodan aikana Neuvostoliittoon paenneiden espanjalaisten lasten internaatti. Täällä monet heistä kokivat (Leningradin) piirityksen raskaimmat vuodet. Täältä moni espanjalainen nuorukainen lähtivät rintamalle puolustamaan Leninin kaupunkia fasistivalloittajia vastaan".

Vastapäätä internaatin taloa on ravintola nimeltä Shaljapin. Basso Fjodor Shaljapin ei alkuinnostuksen jälkeen tullut toimeen nuoren bolshevikkivallan kanssa ja pakeni Suomen kautta länteen, Ranskan, Italian ja Amerikan kuuluisimmille estradeille. Proletariaatin diktatuuri ei tarvinnut karismaattista Boris Godunoviaan.  

Juuri ennen Taurian puistokatua on vielä vanhuskoisten ortodoksien kirkko. Muistelen mitä taiteilijaystävä Vasili on kertonut lapsuudestaan, vanhahuskoisten Ukrainassa. Hänen tarinoissaan kalastellaan, tehdään ristinmerkki oikein, naisilla on huivit ja miehet, niin en aivan muista mitä miehet tekevät, mutta taitavat he ainakin ottaa vodkaryyppyjä suolakurkun ja mustan leivän kera.

Eeva-Liisa

90 ruplan sunnuntailounas

Lähes Pietarin keskustassa on yhä edelleen mahdollista syödä vaatimaton, kevyt lounas noin puolellatoista eurolla. On syytä poiketa valtakaduilta ja varoa visusti turistien ja matkamuistokauppojen kirjomia väyliä.  Neuvostoaikana kansa kävi Stolovajassa, Ruokasalissa tai Ruokapaikassa tai Ruokabaarissa, ja niitä on yhä, kunhan edellisten lisäksi välttää kaikkialle pesiytyneet hampurilaiskauhistukset. Epäilenpä, että niiden hinnat ovat viisi- tai kymmenkertaiset.

Ruoan laatu? Nyt-liitteen ruokatoimittajat eivät toki vaivautuisi paikalle, mutta hyvin keitetty soppa on aina hyvää. Kompotti eli ruoan kanssa nautittava, vähän mehua paksumpi mutta huomattavasti meikäläistä mehukeittoa ohuempi, liemi oli raikasta. Lavashina myyty leipä ei vaikuttanut samanpäiväiseltä. Mutta se olikin ainoa pettymys.

Naapuripöydässä nuoret pojat keskustelivat innokkaasti. Kukaan ei selannut samalla kännykkäänsä. Yksi pojista näytti keskiaasialaiselta. Muut lounastajat olivat sekava joukko vierastyöläisiä, harmaa herra salkkuineen, kaksi iätöntä leidiä nurkkapöydässä olivat koonneet eteensä täydellisen aterian: alkusalaatti, keitto, lämmin ruoka, kompotti, tee ja piiras.

Aitoustakuu.


Eeva-Liisa

Taurian puistossa Pietariin palattuani

Heti ensimmäisenä iltana Pietariin palattuani menin Taurian puistoon kävelylle. Puistossa oli paljon ihmisiä. Nuoria pareja istui penkeillä kuhertelemassa, ryhmä joogaajia harjoitteli asanoita ruohomatolla, afrikkalaisen djembe-rummut soivat rytmikkäästi, perheet kävelivät pieninä tai isoina ryhminä. Saksofonisti soitti, sydämeni sykähti.

Yhtäkkiä olin surullinen: rakkaassa kotikaupungissani Helsingissä ei ole puistoa, jossa voisi liikkua tai istua tällä tavoin rauhassa, nauttia anonyymista yhdessäolosta. Ilta-aikaan puistot muuttuvat rähinäremmien melskauspaikoiksi. Lapset juopottelevat ja ovat agressiivisia. Aikuiset kulkevat ohi, kukaan ei näe, ei halua nähdä.   

Mistä tämä ero johtuu?

Eeva-Liisa

Taurian satakieli

Kävelin Taurian puistossa. Etsin satakieltäni, jota ystäväni ei uskonut satakieleksi. Minä taas väitin, että kyllä se on, vaikka yksi sen sävelkuluista oli toisenlainen kuin pietarilaisen ystäväni mielestä piti olla. Ainakin suomalaiset satakielet omaksuvat toisilta linnuilta lurituksia, naksutuksia, vihellyksiä ja koputuksia minkä kerkiävät. Luulisin.

Satakieleni asuu tiheässä syreenien muodostamassa kujakossa, jonka vierustaa kuljen touko-kesäkuussa aamulla töihin ja illansuussa kotiin. Aamuisin satakieleni nukkuu, mutta iltaisin se laulaa, ja mitä myöhempään olen liikkeellä, sitä innokkaammin.

Viimeisenä Pietarin iltanani ennen lomaa kävelin hitaasti puiston halki. Tuoksut huumasivat. Leikkivien lasten, soittavien nuorten, keskustelevien ihmisten äänet kohosivat yli suurkaupungin melun.

Oli pakko hieman kiirehtiä: pakkaamatta aamujunalle, kasvit kastelematta ennen matkaa.
Syreenikujakkoni kohdalla hidastin. Missä kymmenistä syreeneistä satakieleni tänä iltana laulaa? Vai asuuko se yhdessä niistä? En kuule sen kekseliäitä äänisarjoja. Onko se muuttanut?

Lopulta löydän kuitenkin jotain uutta. Joku on ripustanut virkatun sydämen ja rauhanmerkin syreenien välistä pilkottavaan aitaan. Satakieleni viesti minulle, uusi osoite?

Eeva-Liisa

PS lomalla heinäkuun alkupuolelle, kuulumisiin korkeassa kesässä!

 

Hiljaa vaikenee rauhanlintu

 

Tatarskin tilaa asuu suuri Melehovien perhe. Päähenkilö Grigori Melehov on rakastunut naapurintyttö Aksinjaan, joka on jo naimisissa Stepan Astahovin kanssa. Perhesiteet ovat olleet vuosisatoja kiinteät. Perheellä on valta pakottaa omapäisen ja ylpeän nuoren kasakan Grigorin naimaan toisen. Mutta Grigori ei voi unohtaa rakkauttaan ja lähtee kotoaan, jättää nuorikkonsa. Hänet kutsutaan armeijaan. Kohta ei mikään ole enää ennallaan: perinteinen elämänmuoto rikkoutuu, ihmiset joutuvat valitsemaan puolensa ja perheenjäsenet joutuvat eri leireihin: kuka puolustaa omaa elämänmuotoa, kuka haluaa muuttaa yhteiskuntaa.

Nobel-palkitun Mihail Sholohovin Hiljaa virtaa Don -romaanin ensimmäinen osa julkaistiin vuonna 1928. Sholohov tietää mistä kirjoittaa: hän syntyi Donin kasakoiden syntysijoilla, mutta liityttyään bolshevikkeihin oli useita kertoja kuolemanvaarassa vakaumuksensa vuoksi.

Näytelmässä lähdetään liikkeelle lyyrisestä, lähes kepeästä maalaistunnelmasta: nuorten miesten kukkoilua nuorille naisille, kosiskelua, kuhertelua, heilastelua. Miehet ovat pukeutuneet kasakka-asuihin, naiset huiveihin. Samalla ajan epiikka, suuret tarinat välähtelevät, mutta vielä vain sivulauseissa, kaukaisina kaikuina. Kolmannessa osassa alkavat tapahtumat tiivistyä: kuulostellaan tapahtumia kauempana, saadaan hälyttäviä uutisia, naapurin pojan kuullaan lähteneen bolshevikkien mukaan. Joku vannoo vielä tsaarin nimeen. Kylän varakkaimman talon vanhaisäntä siteeraa bolshevikkien joukkoon liittyneelle tutulle nuorukaiselle Jeremian kirjaa. 

Hiljaa virtaa Don on ensimmäinen osa Grigori Kozlovin ja hänen perustamansa teatterin Masterskajan (Teatterityöpaja) kansalaissotadilogista. Toinen osa on Bulgakovin Turbinien päivät.  Tästä samassa teatterissa esitetystä näytelmästä kerroin edellisessä blogissani. 

Näytelmä on Grigori Kozlovin työpajan - Pietarin teatteritaiteen akatemiaan kuuluvan - nuorten näyttelijöiden ensimmäinen työ. Ensi-ilta oli 18.5.2013. Esitys kestää kahdeksan tuntia mukaan lukien kolme väliaikaa.

Ohjaajan mukaan näytelmän pääteema on yksinkertaisten ihmisten elämä, suuri ja traaginen rakkaustarina vallankumouksen, maailmansodan ja sisällissodan jaloissa.

Teatterikriitikko Tatjana Moskvina, jonka esseeteosta on referoitu tällä palstalla, kirjoitti vuonna 2013 esityksen ensi-illan jälkeen, että se on todellinen teatteritapahtuma, aitoa ja syvällistä draamaa. Moskvina jatkaa, että Sholohovin Hiljaa virtaa Donin tuominen pohjoiseen pääkaupunkiin, Pietariin ja roolittaminen juuri ja juuri parikymppisillä, on jo uroteko. Moskvina ei ole vaatimaton, kun hän kertoo nähneensä Tovstonogovin, Gontsharovin, Fomenkon ja Dodinin mestarilliset Donit, mutta ei ole vaatimaton hänen arvionsa nuorten miehittämästä teatteristakaan: tämä Don virtaa samoihin uomiin. 

Voin lämpimästi suositella näytelmää  sille, joka ei enää muista tai ei ole lukenut Sholohovin kolmiosaista, yli tuhatsivuista teosta. Ei haittaa vaikka ei olisi kielitaitoinen, näyttelijöiden kyvyt ovat sitä luokkaa, että kahdeksan tuntia teatterissa vilahtavat kiireen vilkkaa. Tosin kannattaa tutustua ajankuvaan, lukea romaanin juoni verkosta ja vilkaista Sholohovin elämäkertaa.  

Grigori Melehovin oman henkilökohtaisen rakkaustragedian ohella hänen tragediansa on maailmankatsomuksen tuhoutuminen: uusi järjestys, uudet ideat eivät sovi yhteen sankarin eettisten arvojen kanssa. Aivan lopussa, kun Melehovien perheestä on jäljellä enää sisar ja hän, Grigori joutuu riitaan sisaren miehen, intohimoisen (vai täysin kyynisen?) bolshevikin kanssa. Mies on ampunut heidän veljensä, mutta omien sanojensa mukaan vain velvollisuudesta, niin olisi tehnyt moni muukin. Silloin Grigori kertoo oman, mahdollisesti jo vanhaan aikaan kuuluvan, etiikkansa perusteet. 

On kiintoisaa ajatella, että Sholohovin kasakkasankari on moniulotteinen, ei musta, ei valkoinen, eikä punainen (ei myöskään oranssi). Bolshevikit eivät ole hekään yksivärisiä, paitsi ehkä juuri Melehovin sisarusten veljen ampunut sulhasmies. Yhä tiukemmin varjeltu sosialistisen realismin musta-valkoisten myönteisten sankarien maailma jätti kuitenkin aukon Sholohoville, joka pystyi julkaisemaan ja jatkamaan kirjoittamista. Kirjailija kuoli vuonna 1984, joitakin vuosia ennen neuvostovallan kaatumista. 

Eeva-Liisa

 

Näytelmäsovitus on voittanut useita palkintoja ja pääosan Grigori Melehovin esittäjä Anton Momot grand pris -palkinnon V Slaavilaisella taiteiden foorumilla.

 

Kiova, sota ja koti Bulgakovin monokkelista

Kiova. Turbinien koti. Uunissa palaa tuli, jostain kuuluu pianonsoittoa, keittiöstä tulee tuoksu, josta arvaa illallista valmistettavan. Ruokasaliin yhteisen pöydän ääreen kokoontuu nuori iloisesti meluava joukko, kerrotaan tarinoita, keskustellaan, kiusoitellaan toinen toistaan, ja kaikki nuoret miehet ihailevat avoimesti tai salaa Jelena Turbinaa, Aleksein ja Nikolain sisarta, talon emäntää.

Mutta ulkona kaduilla taistellaan verisesti vallasta. Kohta nuorten miesten on astuttava ulos Turbinien kodin lämmöstä, ulos kylmyyteen ja nopeasti vaihtuvien valtakuvioiden ristituleen. Aleksei, valkoinen upseeri, tapetaan.

Hetkinen, kyse ei ole tästä päivästä, vaan ollaan Kiovassa vuosina 1918 - 19. Hetmanin* ja Petluran**  joukot taistelevat keskenään Ukrainan vallanpitäjän asemasta, bolshevikit lähestyvät ja joku laulaa vielä tsaarille uskollisten hymniä...

Mihail Bulgakovin mestarillinen näytelmä Turbinien päiviä esitetään Grigori Kozlovin Masterskajalla, nimen voi kääntääTyöhuoneeksi tai Pajaksi. Kuinka se onkaan jäänyt minulta aiemmin täysin huomaamatta? Paja on toiminut vuodesta 2010. Se sijaitsee hieman hankalan matkan päässä, jos ei satu asumaan Lomonosovin metroaseman liepeillä, mutta tämä ei riitä tekemään tyhjäksi harmiani tutustumisesta näin suurella draaman tajulla ja pieteetillä, mutta myös huumorilla, tehtyyn teatteriin vasta nyt.

Turbinien päivien nuoret näyttelijät ovat energisiä, tosissaan, läpeensä mukana. Mihail Bulgakovin historiallisiin tosiasioihin nojaava näytelmä - samasta aiheesta Bulgakov kirjoitti myös romaanin, Valkokaarti - on yhtäaikaa lämmin kuvaus perheestä ja ystävyydestä, vieraanvaraisuudesta ja sivistyneisyydestä, kuin se on kammottava kuvatessaan mitä sota ja vastakkainasettelu tekee ihmiselle, nuorellekin: ihmisen julmuus syö tarpeelliselta vaikuttavan kumouksen, vallanvaihdon hedelmät.   

Jos kiinnostaa Bulgakov, tai Ukrainan historia, tai tosissaan tehty vaikkakin samalla elämän koko värikirjoa hyödyntävä, ei kuitenkaan viihteellinen teatteri, jos kaipaa hyvän draaman katharttista vaikutusta, suosittelen lämpimästi. Itse olen menossa kesäkuussa katsomaan Sholohovin Hiljaa virtaa Don, kahdeksan tuntia valkeiden öiden aikaan. Turbinien päivien perusteella uskon, ettei valkea yö mene hukkaan. 

Eeva-Liisa

*Hetman eli historiallinen Ukrainan valtion päämies.
**Simon Petljura johti Ukrainan kansantasavallan hallitusta, joka kaatui välillä, mutta perustettiin joulukuussa 1918 uudelleen.

Mihail Bulgakov (Kiova 1891 - Moskova1940)

Grigori Kozlovin teatteri Masterskaja, Narodnaja ulitsa 1.