... mielessänsä pyhät matkat...

 ... ja vaikka mielessä on vain arkisunnuntainen retki kaikessa kiireessä edestakaisin Pihkovaan, se voi muuttua oikeassa seurassa ja oikeilla eväillä miksi vain. Niin, eväistä: syödä ei juuri ennätetty, kun pelottavan ja hikisen kolmituntisen automatkan jälkeen saavuimme Pihkovaan: Kreml, Pyhän kolminaisuuden katedraali, 1000-luvun tietämissä nousseiden kirkkojen rykelmät, vihreät ja kultaiset kupolit, valkeina hohtavat seinät.

Mutta matka ei päättynyt Pihkovaan, vaikka senkin salaisuudet jäivät lähes tutkimatta. Ei, kello viiden kieppeillä jatkoimme matkaamme kohti Viron rajaa, Petseriä. Luostarin muurien ulkopuolella koirat hyppelivät, koululaiset näyttivät pyhäpukeissaan neuvostopioneereilta ja jokunen maan vähäväkisissä oli toiveikkaasti asettunut matkan varrelle.

Luostarin portti oli auki. Astuimme sisään ja kauas jäi kavala maailma. Muurien ulkopuolelle jäi Krim ja Ukraina, valtojen pelit, kirkon ja valtion häkellyttävä symbioosi. Aukeni hiljaisuus, jonka rikkoi vain kiihkeä kellojen kalke: pääsiäiskellot soivat toki vielä pitkään. Ne soivat yläkirkosta ja alakirkosta: yhdessä palvelus oli juuri päättynyt, toisessa alkanut. Munkit kiirehtivät minkä kumpuilevassa maastossa kykenivät palveluksesta toiseen. Pihapenkillä istui silmäpuoli nainen ja vanha munkki, kumpikin johonkin unohtuneina, kiireettä, aikaa ei ole. Vain kellojen kumina, joka ei mittaa aikaa, ei ainakaan tätä nykyistä aikaa.

Mekin kiirehdimme ehtiäksemme vilkaisemaan alakirkkoa, jossa oltiin juuri panemassa ovia kiinni. Kaksi naista napsauttivat lukon kiinni nenämme edessä, mutta me anelemaan, eikö vielä ehtisi vilkaista, kun ollaan kaukaa... Nuorempi naisista huokaisee: "Mitä kiusauksia..." ja avaa oven. Voi autuutta kun maailman kiusaus on tämän kaltainen: sallia meidän nähdä kauneutta. Brodskiko kirjoitti: "Estetiikka on etiikan äiti." 

Meidän hurmaavat oppaamme ja kuljettajamme Kelton luterilaisen pappisseminaarin nuoret miehet olivat oivallista matkaseuraa omassa protestanttisessa hiljaisuudessaan. Retki oli pitkä, tie vaivalloinen, kahdesta kalasta ja leivästä vain haaveiltiin, mutta: näkeminen on ymmärtämisen äiti. Kohtaaminen on ekumenian hyvä isä.  

Eeva-Liisa

 

Harmaa baskeri ja muuta hämmennystä

 
Hämmennyn tämän tästä jostain asiasta. Siitä, että minulle ei luovutetakaan harmaata baskeriani narikasta, jään pohtimaan miten suhtautua, ja kun tajuan että minun olisi pitänyt yksinkertaisesti kysyä missä se on, huomaankin olevani jo satojen metrien päässä metrossa matkalla kotiin. Tai siitä, että kukat maksavat luottokaupassani milloin mitäkin, aina vakuutuksin: alennettu hinta Teille! Tai siitä, että...

... sanojen merkitys on toinen kuin luulen, tai sisältö toinen kuin mihin olen tottunut. Tai en ymmärrä sanan konnotaatioita, oheismerkityksiä.

Venäjällä hämmennyn usein kuinka eri tavalla sana, sen painoarvo tai tyylilaji ymmärretään. Meillä Suomessa sanaa invalidi käytetään enää lähes yksinomaan vanhojen järjestöjen kuten Invalidiliitto ja Sotainvalidien veljesliitto nimissä. Venäjällä nimittäin sana 'invalid' juuri näin kirjoitettuna ja lausuttuna on yhä yleisessä käytössä. Olin mielessäni ihmetellyt, että onko sana venäjän kielessä todella niin neutraali ja nykyaikainen ettei siihen kukaan kiinnitä huomiota.

No vihdoin kuulin asian nostettavan keskusteluun: Irina Prohorovan keskusteluohjelmassa kolme asiantuntevaa naista Moskovasta keskusteli samaan tyyliin kuin meillä ainakin 80-luvusta alkaen. Akateemiset naiset halusivat poistaa sanan 'invalidi' venäläisestä kielenkäytöstä, kiinnittivät huomiota siihen, että ihminen ei ole yhtä kuin vammansa eikä häntä pitäisi määritellä 'ihmiseksi jolla on rajoitetut mahdollisuudet'. Liikuntavamman ollessa kyseessä ehdotettiin lähes samaa termiä kuin liikuntavammainen, tai ruotsinkielessä 'rörelsehindrad': 'tshelovek s ogranitshennoi mobil'nost'ju'.

Oli vapauttavaa kuulla tämä keskustelu. Siinä sanoitettiin yhtä mielessäni hämmennystä tuottanutta asiaa. Irina Prohorova johdatteli keskustelua rauhallisesti provosoimatta, mutta sai kuitenkin keskustelijat puhumaan suoraan ja rehellisesti myös omista muistoistaan: yhden keskustelijan isä, joka oli vammautunut sodassa, ei ollut saanut mitään tukea yhteiskunnalta. Samalla Suuri isänmaallinen sota ja sen sankarit ovat yhä edelleen arvostetussa asemassa.

En ollutkaan ollut täysin väärässä ihmetellessäni hiljaista hyväksyntää. Kuinka paljon hämmennyksistäni onkin aivan syystä? Minun pitää ottaa hämmennykseni todesta. Kysyä baskerini perään, todeta kohteliaasti kukkakauppiaalleni, että mikä erikoishinta tämä muka on, kun edelliskerralla maksoin puolet vähemmän. Ja kysyä sanojen perään, kaivaa ja pöllyttää, olla tyhmä - tai viisas, kuten Irina Prohorova ja muut kissan pöydälle nostaneet naiset.   

Eeva-Liisa

Irina Prohorova vetää RBK-televisiokanavalla keskusteluohjelmaa Arvojen järjestelmä, Sistema tsennostei ja radiokanava Komsomol'skaja Pravdassa jokaviikkoista Arjen kulttuuri, Kul'tura povsednevnosti -ohjelmaa.

Hän on myös vuonna 1992 perustetun yhteiskunnallisen kulttuurilehden New Literary Observer - Novoje Literaturnoje Obozrenie päätoimittaja. - Kyllä, Irina on sukua Mihail Prohoroville, hänen vanhempi sisarensa.

Uskottavaa ajankuvaa - amatöörivoimin

Olen kiertänyt Pietarin teattereita. Olen etsinyt kuvaa tätä ajasta. Olen halunnut kuulla mitä tämän ajan nuoret teatterintekijät ajastaan ajattelevat. Suurta nukketeatteria (Bol'shoi teatr kukol', BTK) lukuun ottamatta en ole löytänyt rehellistä, kyseenalaistavaa tämän päivän teatteria.

Mutta nyt sen löysin: vierailin perjantaina amatöörivoimin tehdyssä nuorten elämää kuvaavassa esityksessä. Valokuvat esityksestä ovat hämäriä, koska näyttelijät näyttelivät omaa elämäänsä: hylättyjen, yhteiskunnan ja perheensä hylkäämien lasten ja nuorten elämää. Venäjällä sosiaaliorvon käsite on kaikille tuttu: lasten vanhemmat elävät, mutta eivät kykene huolehtimaan heistä. Vanhemmilta on vanhempainoikeudet otettu pois. Lapset ja nuoret elävät usein laitoksissa, isoissakin.

Näytelmä pohjautuu Ljudmila Razumovskajan 90-luvun kaaoksen vuosia kuvaavaan näytelmään. Siinä kuvataaan katulapsia, joita ei enää juuri näe, vaikka muut sosiaaliset ongelmat ovat yhä edelleen tuttuja. Näytelmässä on kiltti hölmö, kehityksessään jälkeen jäänyt, jota kadulla nokkelammaksi kasvaneen on helppo höynäyttää; murrosikäinen tyttö, joka odottaa lasta tuntemattomalla isälle; nuori pitkäsäärinen kaunotar, joka yrittää ratkaista ongelmansa prostituutiolla; ja toinen, nuori mies, joka päättää ryhtyä munkiksi ja jonka vakaumusta toiset pilkkaavat; on myös myönteinen sankari - kunnon poika, joka haluaa raskaana olevan tytön kanssa naimisiin; ja pari yhtä nuorta konnaa, joiden arvot ovat nopean rahan ansaitsemisessa.

Kliseemäistä, saattaisi arvostelija sanoa, mutta kun tietää taustat, ei ole kanttia moittia musta-valkoisuudesta. Näyttämöllä ei esitetä vaan eletään omaa elämää todeksi. Näytetään sisäisen maailman koveneminen, joka syntyy ulkomaailman kovuudesta. Ja samalla: hyvyys, jota ihmisessä on luonnostaan ja joka tekee muutoksen mahdolliseksi.

Eeva-Liisa

Näytelmän järjesti vapaaehtoisten sosiaaliohjelmien järjestö Galaxy, ohjasi psykologi-dramaturgi Marina Kutsak. Ja koskettavasti näyttelivät Aleksandr, Viktoria, Nadezhda, Anastasia, Timur, toinen Aleksandr, Vjatsheslav, Artjom ja Marina.  

  

Saisiko olla (t)viittaamatta?

 
Nyt en enää kestä: onko kaikkien pakko (t)viitata? Onko kaikkien pakko olla yhtä "sosiaalisia", samalla lailla "sosiaalisia", kaikkien kanssa yhtäaikaa koko ajan? Entä jos haluaisin olla sosiaalinen omalla tavallani, tai vanhanaikaisesti sosiaalinen: puhella rappukäytävässä sanan pari jonkun kanssa? Vaihtaa ajatuksia bussissa vierustoverin kanssa? Haa nyt joku (t)viittaaja puolustautuu: eihän se toki ole kielletty. No ei ole, mutta kaikkea ei jaksa eikä ehdi. Jos (t)viittaan istuessani bussissa, en ehdi edes vilkaista kuka vieressäni istuu.

Mitä (t)viitissä mahtuu sanomaan? Mitä oleellista, jota ilman maailma ei tulisi toimeen? Väitän, että (t)viitit ovat taas vain yksi tapa tyhmentyä (olla muka perustellusti jotain mieltä luoja paratkoon), asosiaalistua (oikeasti ei olla yhteydessä niiden kanssa, joiden seurassa ollaan, vaan seurustellaan jossain kuvitteellisesti paremmassa seurassa) ja kertoa suurelle joukolle ihmisiä: minä, minä, minä. 

Mitä tekemistä tällä purkauksella on Pietarin kanssa? Eipä juuri mitään. Ehkä vain sellaisen rihmanohuen assosiaation verran, että koko tämä kurjuus eli pseudoelämä milloin (t)viitaten, milloin surffaillen, milloin naamakirjassa puolelle maailmaa elämäänsä "jakaen" on astunut myös Pietarin katukuvaan, kahvilakulttuuriin, ja mikä pahinta: teattereihin, konsertteihin, oopperaan, balettiin. Älypuhelimia ei sammuteta, kun astutaan taidelaitoksiin. Niihin vastataan. Niitä räpläillään. Niihin kuiskataan kovaa, että kuuluu. Jos vierustoveri (minä) pyydän sulkemaan välkkyvän laitteen, naapuri tuijottaa minua halveksivasti, lupaa sulkea, eikä sulje.

Kahviloissa kauniit nuoret parit istuvat nokakkain, kumpikin laitteensa kanssa. Kahvit jäähtyvät, tunteet. Kadulla lapsi on kumartunut kevään synnyttymän vesilammikon ääreen ja huutaa: "Mama, mama - smotri! Äiti katso!" Äiti ei vilkaisekaan maailman uusinta ja ihaninta keväistä lätäkköä, vaan vetäisee lapsen kiukkuisesti luokseen: "Ne trogai! Älä likaa itseäsi!"

Voi pietarilaisia. Voi ihmisiä. Voi meitä. Huvudstadsbladetin sunnuntainumerossa 23.3. toimittaja Ulrika Gustafsson ihmettelee: "Jag kan inte låta bli att undra, hur Tove Jansson skulle ha beskrivit oss - ständigt sms:ande, facebookande och twittrande?" "En voi olla ihmettelemättä miten Tove Jansson olisi kuvaillut meitä - jatkuvasti tekstailemassa, feisbookissa ja twiittaamassa?"

En tiedä. Mutta pyrin omaksumaan pikku-Myyn häijynviisaan, omaehtoisen asenteen ja pärjätä (t)viittaamatta.

Eeva-Liisa

Valoa ja varjoa Krimillä

Taiteilija kertoo aina Krimin valosta, varjosta, merestä, kukkivista puista. Sinne hänen ja koko taiteilijaperheen on päästävä jo varhain keväällä. Joskus hän kuulemma kävi jo pääsiäisen tienoilla 'tarkistamassa' paikkoja. Mitä vielä: miesten kanssa ottivat ryypyn jos toisenkin tapaamisen kunniaksi, mutta eniten sinne vetää valo ja Krimin niemimaalla eletyn lapsuuden muistot. Aivan sama mikä hänen taustansa lopulta on: tarinat kietoutuivat toiseensa, ihminen ihmiseen. 

Kuvat hehkuvat valoa. Ne ovat niin täynnä valoa, että silmiin sattuu. Kesäisellä tiellä ratsastaa kaksi hahmoa, kolmas istuu pienillä rattailla. Tie on kylätie, joka kulkee veden äärellä, ehkä Mustan meren rannoilla. Hylätty talo hohtaa valkoisen auringossa. Pihalla puunkäkkyrä kohoaa korkeammalle kuin talon katto. Ruoho on korkeaa, ihmisiä ei käy. Balaklavan linnoitus häämöttää okranharmaassa vuoristossa, pienen kaupungin talot turkooseine kattoineen tervehtivät pientä kalastusvenettä, joka puskee aallokossa.

Minulle Krimin niemimaa oli ollut vain myyttinen paikka, josta olin lukenut vuonna 1984 ruotsiksi käännetystä Vasili Aksionovin romaanista Krimin saari. Olin Tukholmassa ja synnyttänyt juuri tyttäreni, voin hyvin ja luin jännittävää romaania. Muistan hämärästi juonen ja tyylin: Krimin niemimaa onkin säilynyt itsenäisenä, siellä vallitsee kapitalismin ihanuus - mutta ei sekään välty satiirikon teräviltä viilloilta, vaikka Aksionov ei suinkaan ihaillut kritiikittömästi Neuvostoliittoa. Päinvastoin: toisinajattelija joutui jättämään kotimaansa ja muutti Yhdysvaltoihin 80-luvulla.

Kirjailijan ja kuvataiteilijan tarinoiden ja kuvien kautta olen ymmärtänyt, että myytin takana on aurinko, maa ja meri, ihmiset, aprikoosipuut, joiden hedelmät saavat kasvaa kypsiksi asti auringossa. Olen saanut maistaa Krimin niemimaalla kypsyneitä viinejä. Mieleeni on hiipinyt haave päästä kyläteille, nähdä valkoiset talot, maistaa oliiveja ja aprikooseja suoraan puusta. Nähdä ihmiset omassa ympäristössään, valossa ja varjossa. 

Tänään niemimaan yllä on varjo, en tiedä koska valo palaa ja mistä suunnasta.   

Eeva-Liisa

Muumina Venäjällä

Saavuin Pietariin juhlistamaan blogimme 1-vuotispäivää 17.2.  Halusin lisäksi kokea aidon Pietarin talven kiperine pakkasineen ja kinoksineen. Minulla on muistoja myös räntäisestä Pietarista, jäisistä jalkakäytävistä, joilla saa varoa katoilta putoavia jääpuikkoja. Varauduin kaikkeen upouusin goretex-jalkinein. Koekäveltyäni ne Helsingissä oikeaoppiset urakuviot täyttyivät pienistä kivenmurusista. Pietarissa lumesta ei ole jälkeäkään ja jalkakäytävät puhtaiksi siivotut. Ihmiset kulkevat ilman käsineitä, välillä sataa syksyisesti. Talviolympialaisia hehkutetaan väkinäisesti mediassa.

Luin sunnuntaihesarista  Jarkko Tontin analyysin sananvapauden tilasta Suomessa. Tove Janssonin 100-vuotisjuhlan merkeissä hän vertaa maatamme muumilaaksoon sekä entisiä ja nykyisiä päämiehiä muumeihin, jotka eivät uskalla arvostella Venäjää. Päänainen taas on äksy hemulitäti: tämä oli kuulopuheiden mukaan ylläpitänyt ”tunnetason Yhdysvaltain vastaisuutta”.  Muumilaakson asukkaat puolestaan elävät menneisyydessä, koska eivät ymmärrä haluta NATO-jäsenyyttä. Saksalaiset ja virolaiset eivät ole mitään pelokkaita muumeja, vaan vapaita natolaisia.

Aiemmin poliittiset analogiat haettiin vaikkapa Väinö Linnan teoksista, nyt muumipeikoista. Linna tuskin olisi mieltään pahoittanut. Mutta pelkäänpä Tove Janssonin muumitaivaassaan muuttuvan äksyksi hemulitädiksi, kun muumeilla tehdään politiikkaa. Hänen maailmassaan asiat ovat monisyisiä ja yllättäviä. Jos ei pidä varaansa, voi käydä kuten muumille ja mymmelille; joutuu hemulin imuriin roskien mukana. Mutta ei hätää: urhea pikku Myy saksii heidät ulos. Venäjällä Janssonin, rakastetusta kirjasta ”Što dalše?”on otettu uusintapainos. Mutta kuka tietää, ”Kuinkas sitten käyneekään?”

Olen liikkunut Pietarissa pysähtyneisyyden ja perestroikan ajoista nykypäiviin. Kovin vähän ovat suomalaiset voineet kansalaisyhteiskunnan edistämiseen vaikuttaa. Usein taloudelliset intressit ovat ajaneet ihmisoikeuksien ohi (samoin kuten ne tänään ajavat suhteessa Kiinaan). Mahdollisuus myydä suomalaisia laitteita arktisen öljynporauksen käyttöön on tärkeämpää kuin yhden Suomen kansalaisen laiton pidätys mielenilmauksen takia. Tšernyševskajan metroaseman edessä näen arviolta kuusitoistavuotiaan tytön kerjäämässä. Tämän jalat ovat riisitaudin johdosta vääntyneet pahasti sivulle. Sydäntä särkee katsoa, vaikka näihin on tottunut. Kysyn Tšernyševskin lailla: ”Mitä tehdä?” Päinvastoin kuin Tšernyševski, en osaa vastata. Nostan käteni ja lausun vanhan juutalaisen rukouksen: Anna minulle nöyryyttä hyväksyä asiat, joita en voi muuttaa, rohkeutta muuttaa, mitkä voin ja viisautta erottaa nämä toisistaan!

Olen kävellyt kilometrejä sateenharmaassa Pietarissa. Kengän urissa ei ole kivenmurenaakaan. Vastaan on kävellyt tuhansia tuulenpieksemiä pietarilaisia. Erityistä innostusta olympialaisiin en havaitse. Minulle on yhdentekevää kuka voittaa jääkiekossa.  

Mikko 

Dialogia salongissa ja kulttuurilehdessä

Kiersin Taurian puistoa. Silmiini osui punaista hehkuva mainos-pylväs: Zvezda-lehti täyttää 90 vuotta. Lehti, joka julkaisi Osip Mandelshtamia, Boris Pasternakia ja joka eli läpi piirityksen. 

Yliopistovuosina luin tätä Venäjän vanhinta aikakauslehteä. En ole enää vuosiin seurannut lehteä ja hämmästyin iloisesti, että lehti elää edelleen. Uskomatonta, että tässä kilpailussa ja uutta sokeasti palvovassa postmodernissa ajassa joku lehti sinnittelee yhdeksänkymmenvuotiaaksi. Kaiken lisäksi, lehti ei ota vastaan materiaalia sähköisessä muodossa. Lämpimät onnitteluni! (täytyy hetimmiten ostaa lehden irtonumero).   

Käännyin kannoillani. Samalla kohtaa toisella puolella Taurian puistokatua on yksi lähitienoon lempirakennuksistani: kulmatalo, jossa Vjatsheslav Ivanov kokosi kotiinsa taiteilijoita, runoilijoita ja filosofeja vuosina 1905 - 1912. Talo on huonossa kunnossa ja ollut remontissa useat vuodet.

Vjatsheslav Ivanovitsh Ivanov syntyi 1866 ja aloitti historian ja filosofian opiskelunsa Moskovassa, jatkoi lukemalla roomalaista lakia Berliinissä. Hän muutti Roomaan arkeologian opintojensa takia. Siellä hän tapasi runoilija ja kääntäjä Lydia Zinovjeva-Hannibalin, jonka kanssa avioitui. He muuttivat ensin Ateenaan ja myöhemmin Geneveen, ja matkustelivat Egyptissä ja Palestiinassa. Ivanov kirjoitti itsekin runoja, sonetteja, joissa oli keskiaikaisten katolisten mystikkojen vaikutusta.

Tämä kosmopoliittinen aviopari asettui asumaan Taurian puistokadun tornitalon seitsemänteen kerrokseen, jossa alkoivat pitää kaupungin muodikkainta kirjallista salonkia taiteen ja tieteen kermalle. Salonki kokoontui joka keskiviikko ja siellä kävivät symbolistit kuten Aleksandr Blok, teatteri-ihmiset kuten Vsevolod Meyerhold, jopa myöhemmin Pariisiin muuttanut ja ortodoksinunnaksi vihitty Maria Skobtsova.

Zvezda sai ankaraa kritiikkiä julkaistuaan ideologisesti tyhjää runoutta kuten Anna Ahmatovan. Anna Ahmatovalle puolestaan jäi Ivanovin salongista ikävä muisto: Ivanov kehotti häntä jättämään aviomiehensä Nikolai Gumiljovin, itki kuullessaan runoilijattaren lukevan runojaan, mutta kritisoi niitä jälkeenpäin.

Tarinat kertovat minulle hauraasta, mutta inhimillisestä unelmasta, vapaudesta. "Vapaus ilmenee dialogissa".

Eeva-Liisa