Onko Gergijev vasuri?

Kysyi kollegani, kun kerroin nähneeni maanantai-iltana Marinskin teatterin uudella kakkosnäyttämöllä Valeri Gergijeville omistetun oopperan Vasuri. En minä sitä ollut ehtinyt ihmetellä, sen sijaan monta muuta ihmettä näin, koin ja kuulin illan kuluessa. Ihmettelin, kuinka kirppu, keisari ja kokotti mahtuvat samaan oopperaan. Hämmästelin mistä pölyisestyä arkistosta Leskovin Vasuri oli kaivettu esiin. Huokailin patrioottisten äänenpainojen myötä. 

Marinskin teatterin tilaama Rodion Shtshedrinin sävellystyö on omistettu Gergijeville. Shtshedrin rakastaa Leskovia ja Leskov taas Venäjää.

Oopperan vasuri, tulalainen mestariseppä, joutuu vastustamaan englantilaisten houkutuksia jäädä Englantiin taottuaan mikroskooppiselle kirpulle vilttitossut ja rukkaset ja näin kerrassaan äimistytettyään ylpeät engelsmannit. Houkutuslintuina livertelevät nykypäivästä reväistyt naikkoset, joiden rinnalla tulalaismestari on täysi maalaistollo. Mutta tämä kierosilmäinen antisankari ei antaudu kiusaukselle, vaan laulaa haluavansa kotiin, kotiin, pian, pian, sinne minne kuulun.

Esitelehtisen mukaan kaikki venäläiset tuntevat Leskovin tarinan vasurista. Nopean kyselyn mukaan nuoremmista venäläisistä ei kukaan.  

Jokin tässä mättää. Voi olla että Leskov on nousussa. Voi olla että musiikki on upeaa (tässä suhteessa olen nöyrä: olen niin epämusikaalinen etten ymmärrä sen neroutta). Voi olla että kaipuu ja paluu kotimaahan on vain kaunis sattuma. Voi olla mutten usko.
 
Kun kirppusirkukselta ehdin, katselin uutta salia, jossa vierailin ensimmäistä kertaa: vaaleaa puuta, tyylitietoista, yksinkertaista. Kaikki oopperan ja baletin vanha venäläinen glamuuri puuttuu. 

Mutta loppuaplodien aikana tulee vielä yksi yllätys: jaetaan kansainvälinen palkinto 'humanitääristen yhteyksien kehittämisestä ja vahvistamisesta Itämeren alueen maissa'. Sen saa Valeri Gergijev, Rodion Shtshedrin, Maja Plisetskaja (edellisen kanssa naimisissa) ja Eri Klas. Yksi palkinnon myöntäjistä on Tsentr natsionalnoi slavy, Kansallisen kunnian keskus.  

Eeva-Liisa

Nikolai Semjonovitš Leskovin (1831 - 1895) Vasuri on kertomus tulalaisesta kierosilmästä vasurista ja teräksisestä kirpusta, suomentaneet Lyyli Grönlund vuonna 1981 ja Vappu Orlov vuonna 2004.

KESÄTEATTERIAKO?

Ei, ei Pietarista kesäteatteria löydä. Sellaista, jota meillä kutsutaan kesäteatteriksi: klassikkoja Pyynikinharjun pyörivällä lavalla tai paikallisia, amatöörivoimin kesäisessä kotiseutumaisemassa toteutettuja romanttisia komedioita tai paikkakunnan historiasta kertovia tarinoita.

Mutta kyllä teatterit toimivat kesälläkin. Mikko katsoi avantgardea, minä taas näin tänä heinäkuuna Salvador ja Gala Dalin elämästä kertovan komedian Gala Dalin oikku ja Jevgeni Jevtushenkon runojen ja latvialaisen Raimond Paulsin musiikin ympärille kootun näytelmän, Paluu rakkauteen.

Katsoessani Estraditeatterin näytelmää puolihullusta nerosta, Dalista, tajusin, että vaimo Galahan oli venäläinen. Siitä venäläisen yleisön innostus. En tiedä, onko Aram Hatshaturjanin vierailu Dalin luona historiallisesti tosi, mutta herkullinen se on: livreepukuinen ja valkohansikkainen hovimestari ottaa kyllä Neuvostoliiton lähettilään Hatshaturjanin juhlallisesti vastaan, majoittaa kuin hotelliin ja keskustelee kohteliaasti ulkoa opetelluin venäläisin kohteliaisuusfraasein. Mutta hyvää alkua pitemmälle säveltäjä ei pääse... Aika kuluu, ja kuluu, ja kuluu. Niinpä Hatshaturjanille alkavat hyvinvarustetun, mutta suljetun, residenssin juomat maistua yhä paremmin - isäntäparin loistaessa poissaolollaan.

Koko komedia kiertyy tämän tragikoomisen episodin ympärille: kuinka Dali ja Gala selvittävät lievästi sanoen kiemuraisia välejään, mutta elävät samalla täysin symbioottisessa suhteessa toisiinsa. Ja keskustelevat mitä tehdä vieraalle, jota kummallakaan ei ole aikaa - tai halua - tavata.

Komedialta ei syvällisiä pohdintoja odota. Dalin ja Galan hurja, hullu rakkaus ja Hatshaturjanin - vai peräti suuren ja mahtavan Neuvostoliiton -  pyrkimys päästä maailmankuulun Dalin puheille Galan avulla, on yksinkertaisen inhimillistä ja tunnistettavaa. 

Baltiski Domin (Baltic House, Itämeren talo) näytelmä peilaa Neuvostoliiton 60-lukua runoilija Jevgeni Jevtushenkon elämäntarinan ja runojen kautta. Runoilija on elänyt ja elää nykyään 81-vuotiaana pitkiä kausia ulkomailla, erityisesti Amerikassa.

60-luvun intelligentsiaa, runoilijoita, kirjailijoita ja taiteilijoita, näyttelevät nuoret 2010-luvun näyttelijät ovat uskomattoman monitaitoisia: he laulavat, lausuvat, tanssivat, tekevät akrobaattitemppuja, rullaluistelevat mestarillisesti. Kun taas Jevtushenkon roolia näyttelevä iäkäs mies jää kaikin tavoin niin roolihahmossaan kuin näyttelijänä heidän jalkoihinsa: liikunnallisesti, pukeutumisessa, taitojen esittelyssä. Samalla hän on näyttämön koskettavin hahmo: ei yli-ihminen, vaan rosoinen ihminen tunteineen, runoineen.

Runoilija on kirjoittanut Neuvostoliitossa vaietuista aiheista, kuten tunnetuimmassa runoelmassaan Babi Jar, jossa hän kertoi juutalaisten joukkomurhasta Kiovan liepeillä vuonna 1941. Hän esitti maan virallisesta linjasta poikkeavia näkemyksiä, vaikka toisaalta häntä kohtaan on esitetty voimakkaita syytöksiä takin kääntämisestä: sopivasti kritiikkiä, mutta vain kulloisenkin poliittisen tuulen myötäisesti. Kaikki eivät myöskään anna hänen kirjalliselle tuotannolleen kummoistakaan arvoa, vaikka hän on niin kotimaassaan kuin ulkomailla nimekäs ja runsaasti palkittu.

Jevgeni Jevtushenkoa koskevien ristiriitaisten ja täysin vastakkaisten arvioiden vaivaamana jää näytelmän sanoma minulle epäselväksi. Osa näyttämösovituksen hienovaraisista viesteistä liittynee tuon ajan ja nykyajan suhteen peilaamiseen, ne ovat piiloviestintää, jota on toisissa olosuhteissa eläneen vaikeaa havaita. Viestit havaitsee ja tunnistaa eletyn, käsinkosketetun ja koetun kautta.

Eeva-Liisa

  

HEINER MÜLLER HÄMMENTÄÄ

kuva V. Vasiljev

Heiner Müller (1929 - 1995) oli merkittävimpiä saksalaisia näytelmäkirjailijoita, jonka tekstejä on Suomessa esitetty melko vähän. Itse muistan Annette Arlanderin hienon tulkinnan ”Minä jäätynyt myrsky” Oulun kaupunginteatterissa vuonna 1988 sekä kuunnelmaversion ”Hamletinkoneesta” 1989. Tänä keväänä pietarilaisessa ”Prijut komedianta” -teatterissa uuden polven ohjaaja Dmitri Volkostrelov lähti kaatamaan jähmettyneitä teatterikäsityksiä Müllerin novellista dramatisoidulla esityksellä ”Любовная история” (Rakkaustarina). Esitteen mukaan se on tarkoitettu niille, jotka ovat perillä teatterin uusimmista virtauksista. Volkostrelov riisuu esityksestä ohjaajan ja näyttelijäntyön gloorian. Työtä on ylistetty, mutta toisaalta Volkostrelovia väitetään demagogiksi ja provokaattoriksi.

Heiner Müllerin mukaan teatterin ei pidä tehdä tulkintaa tekstistä. Teksti on itsenäinen osa esitystä ilman arvottamista, maalailua tai tulkintaa, samoin myös äänet, musiikki ja näyttämökuvat. Tulkitseminen kuuluu katsojalle, se ei voi tapahtua näyttämöllä. Volkostrelov ei esitä katsojille omia näkemyksiään, vaan asettaa heidät osaksi esitysprosessia. Katsoja joutuu huomion kohteeksi ja tuntee olonsa epämukavaksi, kun häneltä viedään tarinan seuraamiseen liittyvä mielihyvä. Hän yrittää puolustaa petettyjä katsomisodotuksiaan ja alkaa reagoida voimakkaasti tapahtumiin. Käyttäen yksinkertaisia teatterin keinoja (toisto, tunteista riisuminen, tarinan pilkkominen episodeihin, kohtausten katkaisu esiripulla, jähmettyneet kohtaukset) Volkostrelov saa katsojan tilaan, jossa tämän on vaikea hillitä itseään. Tuo tila on olennainen osa esitystä eikä se pääty esiripun sulkeutumiseen. Esitys jatkuu katsojan päässä. 

Katsoin esityksen heinäkuussa. Juoni on yksinkertainen: sukupuolten välisestä tasa-arvosta kiinnostuneen opiskelijan ja tehtaan tytön rakkaustarina alusta loppuun (opiskelijan ihanteiden kuihtuminen tytön tullessa raskaaksi). Kumpaakin esitti kaksi eri näyttelijää. Aluksi jokainen neljästä näyttelijästä kävi vuorollaan parin minuutin verran seisomassa ääneti ja liikkumatta yleisön edessä. Seuraavaksi kukin näyttelijä esitti vuorollaan saman monologin. Mies vaihtui naiseen, nainen mieheen, millä korostettiin tasa-arvon ideaa. Teksti kertaantui nauhalta tulevana puheena sekoittaen äänet ja henkilöt toistensa kaltaisiksi kuin lavasteena olevat juomalasit (tyttö valmisti laseja tehtaalla). 

Esityksen jatkuessa samanlaisena yleisö alkoi hermostua, kännykät välkkyivät, kuului supinaa ja jupinaa. Ensimmäiset poistuivat ennen puoltaväliä. Eräs pukumies nousi seisomaan ja alkoi repiä äänekkäästi ohjelmalehtistä. Oletettua loppukohtausta toistettiin niin kauan kuin salissa oli yleisöä. Esirippu vedettiin kiinni. Mikäli väki jäi paikoilleen, se avattiin ja kohtaus esitettiin uudestaan. Nariseva esirippu sulkeutui ja avautui. Jonkin ajan päästä vahtimestari sytytti valot katsomoon, avasi oven ja vinkkasi yleisöä poistumaan. Näyttelijät jatkoivat. Ohjaaja tuli keräämään penkeille jääneitä roskia. Vieressäni ollut keski-ikäinen nainen sanoi määrätietoisesti: ”Katsotaan kuka lähtee ensin, me vai he!” Lopulta väki alkoi siirtyä kohti ovia. Esirippu sulkeutui viimeisen kerran ilman loppuaplodeja (ja katsojia). Jäi epäselväksi oliko esitys sittenkään loppunut. Hämmentynyt yleisö jäi pienissä ryhmissä keskustelemaan ruuhkaiselle Sadovaja-kadulle. Ohjaaja vaikutti tyytyväiseltä.

Mikko

VALOA JA VARJOA

20.7.2013

Rembrandt Harmenszoon van Rijn oli menettänyt kaiken: vaimonsa Saskian, kaksi muuta naista ja elämänkumppaniaan, kaksi tytärtään, kolme poikaansa, omaisuutensa. Suosio oli alamaissa. Hän itse oli köyhä ja yksinäinen. Kuitenkin hän oli ollut mies, joka oli halunnut paljon, saanut paljon, mutta myös tuhlannut ja menettänyt, käynyt oikeusjuttuja ja toimituttanut poikansa äidin mielisairaalaan. 

Elämänsä viimeisinä vuosina hän maalasi työn Tuhlaajapojan paluu, joka on Eremitaasissa, Pietarissa. Tiettävästi Katariina Suuri hankki työn Eremitaasin kokoelmiin 1760-luvun loppupuolella. 

Kävin taidemuseossa arkipäivänä talvella, kun oli täysin rauhallista ja sain kulkea yksin museon käytäviä ja viipyä katsomassa jokaista työtä niin kauan kuin halusin. En oikeastaan halunnut nähdäkään muita töitä kuin Tuhlaajapojan. Olin halunnut nähdä sen jo kauan. Toki olin nähnyt sen useamman kerran, mutta aina nopeasti, kiirehtien, osana ryhmää tai muuten itse itseäni piiskaten näkemään enemmän.   

Ensimmäistä kertaa näin työn keskellä olevan haalean, häilyvän hahmon. Hahmo järkyttää: mitä tuo epämääräinen ihminen tekee keskellä upeaa maalausta? Eikö olisi riittänyt, että vanha, viisas, rakastava isä kauniissa punaisessa viitassaan olisi ottanut vastaan poikansa, joka oli tuhlannut osuutensa isän omaisuudesta? Eikö siinä olisi jo ollut maalauksen aihe?

Se ei riittänyt Rembrandtille. Hän maalasi työhönsä muitakin henkilöitä, joista useiden tulkintojen mukaan oikealla oleva punaviittainen mies on vanhempi veli. Se, joka oli jäänyt isänsä luo kotiin ja hoitanut kaiken aina mallikelpoisesti. 

Mutta minua puhuttelee teoksen keskellä oleva varjossa oleva hahmo: kuka hän on? Mitä hänen silmänsä kertovat? Miksi hän nojaa pylvääseen, aivan kuin ei pysyisi pystyssä muuten, vai piilotteleeko hän?

Lähdin museosta kevättalven valoon, mutta aistin myös varjon, ja aloin oivaltaa, että kaikkea ei ymmärrä valossa.

Eeva-Liisa

Hollantilainen Rembrandt Harmenszoon van Rijn (1606 - 1669) maalasi Tuhlaajapojan paluun arviolta vuosina 1668 - 1669.  

Henri J.M.Nouwen: The Return of the Prodigal Son - A Meditation on Fathers, Brothers and Sons. 1992. - Anna-Maija Raittilan suomennos: Kotiinpaluu. Kirjapaja 2004.

Kuunliljoja Äyräpäässä

 1.6.2013

Olemme retkellä Karjalan kannaksella syreenien aikaan. Emme kuulu niihin, joilla suku on Karjalasta ja jotka ovat imeneet Karjalan myyttejä äidinmaidon mukana ja kuunnelleet korvat hehkuen tositarinoita sodista. Haluan ymmärtää itse ja näyttää pojalleni, nuorelle puoliksi ruotsalaiselle, puoliksi suomalaiselle teknologian opiskelijalle, mitä Karjala on mahtanut olla, mitä siellä on tapahtunut ja mitä siellä tänään on.

Seuraamme Mannerheim-linjaa, jota oppaamme Aleksandr on tutkinut 70-luvulta lähtien. Hän kertoo alkutaipaleestaan: ei ollut virallista tietoa, piti etsiä arkistojen kätköistä, lukea mitä löysi. Ei ollut teitä eikä tienviittoja. Piti kulkea kinttupolkuja, rämpiä soilla ja rämettyneissä metsissä. Jossain vaiheessa Aleksandr sai polkupyörän: tutkimusmatkailu helpottui huomattavasti.  

Metsästä poikkeamme kyliin ja kirkkojen raunioille, hautausmaille. Käymme Muolaan hautausmaalla, Äyräpään sankarivainajien muistomerkeillä. Ohitamme Kyyrölän, Pasurin, Nurmijärven. Raudun kylän kohdalla oppaamme kertoo sen olleen yksi vuoden 1918 sisällissodan näyttämöitä: vapaussodan, kuten hän sotaa nimittää. Aivan lähellä olevassa laaksossa kaatui taisteluissa satoja miehiä, siitä nimi Kuolemanlaakso. 

Äyräpään hautausmaalla on laatta kirkon muistoksi: "Tällä paikalla sijaitsi Äyräpään kirkko 1934 - 1944". Minusta kiven ympärillä olevat vihreät lehdet ovat kuunliljan lehtiä. Päätän, että ne ovat kuunliljan lehtiä ja annan ajatusteni vieriä Olavi Paavolaiseen, jonka kotitalo Vienola olisi tuolla jossain, kilometrin päässä Kivennavan kirkolta Viipuria kohti. Siellä se olisi puutarhoineen ja ihmeen ihanine kukkineen, leikoijoineen, tiikerililjoineen, sulkaneilikoineen. Ja kuunliljoineen. Jos Kivennalta poistuva Suomen armeija ei olisi polttanut sitä irtaimistoineen talvisodan alkaessa.

Retkellä tulee myös yllätyksiä: Pähkinäsaaren rauhan vuonna 1323 pystytetty rajakivi, ristikivi Novgorodin ja Ruotsin rajalle. Kivi muistuttaa vielä vanhemmista ajoista ja rajoista, keskellä metsää. Luulen ensin, että kivi olisi pystytetty myöhemmin muistomerkiksi, mutta Aleksandr vakuuttaa, että se on aito rajakivi.   

Vasta retken jälkeen muistan, että olen ollut Äyräpäässä, Inkilän kylässä jo aikaisemminkin: sukulaismatkalla kummitätini kanssa 90-luvulla. Hän järjesti Inkilä-seuran aktiivina  matkoja kannakselle, kotipaikoille. Minäkin, länsisuomalainen, pääsin mukaan. Sillä reissulla oli myös kuuma, tuomet tuoksuivat huumaavasti ja kaukaisesti aloin aavistaa kaikkien Karjalasta pakon edessä lähteneiden murheen ja polton.   

Eeva-Liisa

Kesän merkkejä Taurian puistossa

26.5.2013

Toukokuun pitäisi kestää vähintään kaksi kuukautta, mieluusti kolme. Mihin häviävät nämä vuoden sydäntäsärkevimmät päivät? Yhtenä päivänä puissa ei ole kuin silmut, seuraavana lehdet ovat puhjenneet ja ne ovat jo luvattoman isoja: en ole ehtinyt seurata niiden hidasta kehitystä. Ehkä tästä samasta syystä matkustan mielelläni junalla, yhtä hyvin Eurooppaan kuin kotimaassa, tai Pietarin ja Helsingin väliä: joku hidas minussa ehtii mukaan.

Taurian puisto on siirtynyt kesäaikaan - puisto suljetaan vasta kello 23. Muistaakseni se avataan kello seitsemän, heräänkin aamuisin Taurian halki kävellessäni: seuraan koiranulkoiluttajia, ihmettelen aamuihmisiä lukemassa penkeillä kukonlaulun aikaan, joku voimistelee, toinen kerää roskia, kolmas kuljettaa puolinukkuvaa lasta päiväkotiin.

Tällä viikolla puistossa oli joka ilta Ekokinoteatterin esityksiä: yhtenä iltana töistä kotiin palatessani jäin seuraamaan dokumenttia rannalle ajautuneen valaan, nähtävästi ryhävalaan, tutkimisesta; toisena iltana kerrottiin tarinaa isästä ja kahdesta lapsesta, jotka arvoitukseksi jääneessä maassa taivalsivat vaarallisilla jäätiköillä kouluun, matka kesti seitsemän vuorokautta, nähtävästi jää oli sulamassa, mutta kouluun oli päästävä; kolmantena iltana oli kyse Itämerestä. Yleisöä kerääntyi valtavan valkokankaan eteen levitetylle matolle, nuoret parit kuhertelivat tyynyillä, lapset myllersivät ja mekastivat, koirat haukkuivat, mutta mikäs siinä - kyllä puistoon ääntä ja intressejä mahtuu. 

Me - väärä esitys

Olin pitkään halunnut käydä Nekrasovin kadulla sijaitsevassa Pietarin Suuressa nukketeatterissa. Sen aikuisille suunnattu näytelmä ”Екклесиаст” (Saarnaaja) on herättänyt huomiota moraalisilla pohdinnoillaan. Kysyin kassalta onko täksi illaksi lippuja. Vastaus alkoi da-sanalla enkä kuunnellut loppua. Esityksen kestettyä jonkin aikaa oivalsin, ettei nyt ruodittu vanhatestamentillista etiikkaa. Tarkistin lippuni. Siinä luki ”Мы” (Me).  Ohjelmalehtisestä selvisi, että kyseessä oli Jevgeni Zamjatinin klassinen antiutopia. ”Saarnaaja” oli peruttu.

 Kulttuurimatkailijat suuntaavat usein baletin ja musiikin pariin, tai kenties Baltiskij domin teatteriesityksiin. Pietarissa on myös korkeatasoisia marionettiteattereita.  Neuvostoliiton perustajat panostivat nukketeatteriin ymmärtäessään sen valistusarvon. Ehkä sitä pidettiin pysähtyneisyyden aikana harmittomana hupina. Sitä se ei aina ollut.  Nukketeatterin aikuisille suunnatut esitykset saattoivat sisältää purevaa yhteiskuntakritiikkiä, ajoittain nuket äityivät kommentoimaan mm. Afganistanin sotaa tai surkeaa elintarviketilannetta ohi tekstin. Suuri nukketeatteri esitti ensimmäisenä maassa mm. Ilf ja Petrovin satiirisen ”12 tuolia” sekä Majakovskin ”Luteen” (tulevaisuuteen sijoittuva yhteiskuntakritiikki oli sallittua).

 ”Me” (alkuteos 1924; suom. 1959) on antiutopia yhteiskunnasta, jossa Suuri Hyväntekijä johtaa Ainoaa Valtakuntaa (Единое Государство). Pitkä sota on hävittänyt valtaosan ihmiskunnasta, loput elävät lasimuurien sisällä eristettynä muusta maailmasta. ”Me” on ensimmäisiä dystopiakuvauksia. Huxleyn ”Uljas uusi maailma” ja George Orwellin ”Vuonna 1984” ovat saaneet siitä vaikutteita.

Teatterisovituksessa sovellettiin japanilaista bunraku-tekniikkaa: mustiin pukeutuneet näyttelijät käsittelivät puisia sauvanukkeja. Osuva valaistus, vauhdikas musiikki ja koreografia, kevyellä ironialla höystettynä,  tempaisi pääosin nuoren yleisön mukaansa. Mietin, mitä yhtymäkohtia heidän elämäänsä esitys tarjosi? Tulkinta oli uskollinen alkutekstille. Suoria viittauksia nykypolitiikkaan ei ollut, lukuun ottamatta Suurta Hyväntekijää, jonka hauenkatse kieltämättä toi mieleen nykyvaltion suuren hyväntekijän. Toki kyseessä oli selkeä totalitarismin kritiikki, mutta yhtä lailla saattoi nähdä kauhukuvan siitä, mihin rationalistinen ajattelu pahimmillaan johtaa, kun erehtymätön tiede on ratkaissut älylliset ja eettiset ongelmat.  

 Aikanaan Zamjatin varoitteli liian edistysuskon saattavan johtaa siihen, että ihmisyhteisöt nauliutuvat dogmaattisten oppien puristukseen. Ehkäpä siinä oli esityksen sisältö: on kavahdettava yhtenäistävää ideologiaa, oli pohjana sitten sosialistiset ihannekuvat tai yhden ainoan vaihtoehdon politiikka globalisaation vallitessa.

 

Täältä löytyy videoklipsi esityksestä.

http://www.youtube.com/watch?feature=player_embedded&v=wqMhqMfXNZo